Tuttuja juovia
Kirjoittaja: pate
Beta: muri
Ikäraja: S
Fandom: Mentalist
Paritus: Patrick Jane/Kimball Cho
Vastuuvapaus: En omista Mentalistia, enkä ansaitse tällä rahaa
A/N: Patrickin ja Kimballin mietteitä ilman erityistä juonta. Tämä on ensimmäinen ficcini ja omistettu murille <3 Saa kommentoida.
Patrick Jane
Istuin hitaasti mukavalle kuluneelle nahkasohvalle, joka notkahti pienesti allani. En jaksanut enää loihtia kasvoilleni sitä tuttua pirteää virnistystä, vaan ilmeettömänä istuin tuijottaen eteenpäin, mutten erityisesti minnekkään. Lukuisia pettymyksen hetkiä, useita turhauttavia virheitä ja vahinkoja, mutten saanut luovuttaa. En aio luovuttaa ennen kostoa sillä kosto on suloinen. Jokainen huoneessa olija tarkkaili minua, yritti arvata seuraavan liikkeeni ja miettiä mitä mielessäni liikkui. Red John. Siirryin makaamaan sohvalle poikittain ja ummistin silmäni.
Kuulin tasaista näppäimistön naputusta ja kaikkoavien askelien hiljaista töminää. Toimiston tunnelma oli toisaalta ahdistava, toisaalta rentouttava. Suurin osa oli vaitonaisina palannut töihinsä vaan ei kaikki. Hän tuijotti minua tummilla silmillään näyttönsä takaa, tiesin sen. Ilme pysyi kovana ja itsevarmana niinkuin tavallisesti, ei paljastanut mitään. Avasin silmäni ja katsoin kattoa, sen tuttuja juovia joita monesti olin tarkastellut.
Kimball Cho
Ajatukseni kiemurtelivat päivän tapahtumissa ja takertuvat jokaiseen yksityiskohtaan. Tein virheen. Red John pääsi jälleen karkuun, enkä edes halunnut väittää ettei se olisi ollut minun syytäni. Tein virheen. Tarkkailin sohvalla makaavaa kiharahiuksista miestä ja hänen turhautuneisuudesta tyhjentynyttä ilmettään ja hienoisina aaltoina väreilevää pettymystä. Teresa Lisbon kehotti hiljaa minua jatkamaan töitäni. Nyökkäsin sanaakaan sanomatta mutten kohottanut käsiäni avatakseni tietokonetta. Annoin itseni vajota syvälle mietteisiin ja luovuin viimeisistäkin keskittymisen rippeistäni.
Havahduin lopulta puhelimen soidessa tauotta. Teresa huudahti minulle ärsyytyneenä ja kohottauduin nostaakseni mustan luurin korvalleni.
"Olen pahoillani, pomo", sanoin ennen kuin vastasin puhelimeen kylmän kohteliaasti. Vilkaisin Patrick Janea, joka istui nyt sohvalla katsoen minua uteliaasti ja innokaasti. Hämmennyin hieman miehen kohottaessa toista kulmakarvaansa mutta pidin ilmeeni peruslukemilla. Unohdin kokonaan puhuvani puhelimessa kunnes kuulokkeesta kuului huhuilua.
"Ammuskelua muutaman korttelin päässä", ilmoitin kuivakasti muille. "Uhrien lukumäärä ei vielä tiedossa."
Teresa katsoi minua epäluuloisesti ja hivenen huolestuneesti, ja määräsi Wayne Rigsbyn ja Grace Van Peltin menemään tarkastamaan tilanteen. Huokaisin ja istuin takaisin tietokoneen ääreen tuijottamaan kirkasta näyttöä.
"Kaikki kunnossa, Cho? Olet ollut aika poissaoleva", Wayne kysyi huolestuneena. Kohautin olkiani ja jäin odottamaan lisätietoja tapauksesta.
Patrick Jane
Pakotin pettymyksen tunteen syrjään ja vilkaisin Kimballia. Kuin lähtömerkiksi, mies nyökkäsi huomaamattomasti ja ampaisin ylös sohvalta. Kävelin ripeästi käytävää ja tavoitin ulkona Waynen ja Gracen ja väläytin heille sädehtivän hymyn. Grace vaikutti lievästi kiusaantuneelta ja kantoi kovin jäykästi uutuuttaan kimaltelevaa kihlasormustaan, piilotellen sitä huomaamattaan. Hyppäsimme kaikki mustaan isoon autoon.
Rikospaikka oli reilun muutaman korttelin päässä. Saimme ajaa montakymmentä kilometriä kunnes pääsimme pienen sairaalan pihaan, joka oli eristetty värikkäillä muovinauhoilla. Maassa makasi arviolta kolmilymppinen nainen, päällään verestä tahriintunut kermanvaalea kauluspaita. Jäin katselemaan uhria Gracen jututtaessa poliisia.
Kyselimme ihmisiltä jo rikospaikalla, mutta varsinaiseen kuulusteluun valitsimme todennäköisimmät syylliset. Kimball oli saanut itsensä koottua ja lähti kuulustelemaan keski-ikäistä pelokasta miestä. Seurasin Teresaa peilin toiselle puolelle. Kylmän asiallisesti Kimball savusti halutut tiedot ulos muutamilla sanoilla, lyhyillä lauseilla. Kuuntelin kuinka miehen ääni ei antanut sijaa vastaväitteille, hyökkäsi uudestaan voittaen puolustuksen.
"Jane?" Teresa katsoi minua kysyvästi. "Keksitkö jotain?"
Rehellisesti en ollut kuunnellut lainkaan mitä syytetty oli sanonut ja loin viimeisen vilkaisun lasin läpi. Katsahdin viekkaasti naista ja kiepsahdin kuulustelupuolelle. Teresa jäi huokaisten yksin seisomaan huoneeseen.
Kävelin lähelle pöytää ja vedin tuolin alleni, mahdollisimman lähelle Kimballia joka puuskahti hiljaa kuin sanoen, kyllä mä olisin itsekin osannut tän kuulustelun hoitaa.
"Tietysti", hymähdin pehmeällä äänellä, joka sai hänet värähtämään aavistuksen. Aloin kysellä mitä kummallisimpia mieleenjuolahtavia kysymyksiä tarkkaillen tiiviisti kuulusteltavan miehen kasvoja ja ilmeitä. Painoin muistiin jokaisen pienenkin kasvolihaksen värähdyksen ja kokosin näistä tiedoista oman päätelmäni.
"Mies vaikutti todella pelokkaalta", Teresa totesi.
"Hah", hymähdin. "Selvästi vain näyteltyä. En usko häntä ampujaksi, mutta jotain epäilyttävää hänessä kuitenkin on."
Teresa kohautti olkiaan ja lähti työhuoneeseensa mutisten jotain arvauksista. Virnistin viereeni saapuneelle Kimbalille, joka katsoi minua tutulla totisella ilmeellään, johon sekoittui häivähdys huvittuneisuutta.
