Title: Itke, poika, itke
Author: avain
Beta: Ei ole. Wordia käytetty hyväksi.
Genre: Angst, paikoitellen fluff, hyvin lyhyt one-shot
Rating: K-11
Pairing: ? / ? , eli kuvittele itse.
Summary: Vajaana ei ole helppoa elää.
---
Itke, poika, itke
Ahdistus painaa sydäntä kuin synti. Silmät turvonneina, kädet turtuneina seinään tähdätyistä iskuista. Kultaisin auringonvalo katosi, haihtui pois ja jätti taakseen vain syvimmät arvet. Tunnit, päivät, viikot… elämä valuu käsistä, kietoutuu sängyn alle pieneksi keräksi, eikä koskaan palaa.
Sänky on kylmä ja tyhjä. Petaamaton ja täynnä muistoja, täynnä tuoksua ja haamuja. Sinä jätit, muttet koskaan voi oikeasti lähteä. Jos painaisi vain kasvot tyynyyn ja pidättäisi hengitystä. Olisi hiljaa ja antaisi tunnon kadota.
”Jos elämä olisi väri, se olisi harmaa.”
”Jos se olisi samanlaista harmaata kuin sinun silmissäsi…”
”Älä sano.”
”…niin minä rakastaisin elämää.”
Lyijynraskaat jäsenet eivät tottele. Eivät liiku, eivät tartu tyynyyn. Tuoksu täyttää jokaisen solun, tunkeutuu luiden läpi ja pakottaa kyynelet taas silmiin. Se mikä joskus oli niin kaunista ja hyvää on nyt poljettu maahan, hento varsi taitettu väkivalloin. Kauneimmassa kukoistuksessaan se tuhottiin ja nyt ei ole enää muuta kuin kipu. Yksinäisyys. Kai minä vain kuvittelen? Olethan sinä kohta taas tässä? Suutele, kosketa. Älä milloinkaan mene pois. Pahinta kaikista on nöyryytys, häpeä. Se, että luotti, vaikka toinen ei ollut sen arvoinen. Se, että antoi osan itseään, jota ei saanutkaan enää takaisin. Vajaana ei ole helppoa elää.
”Sinä pelotat minua.”
”Anteeksi, minä… minä vain menetin malttini.”
Vaikeaa ymmärtää miksi maapallo pyörii vieläkin. Maailma ei ole entisensä. Kaikki elävät kuten ennenkin, puut heiluvat tuulessa niin kuin aina, tuuli tuntuu samalta kuin viimeksi. Rakkaus vain on haihtunut, värit kadonneet. Maailma on niin harmaa. Juuri niin kuin minun silmäni. Maailma kuvastuu silmiin loputtoman, lohduttoman harmaana.
Savu on joka puolella. Se on tiivistä ja väriltään kuin myrskyinen taivas, tummaa harmaata. Hengitä sisään, hengitä ulos. Yski. Oksenna. Tuntuu niin pahalta. Ikkuna, ovi, mitä tahansa! Ilmaa. Ei, täältä ei pääse enää karkuun. Tämä on ilmaa, tätä täytyy hengittää koko tulevaisuus. Minä en tahdo.
”Älä mene vielä.”
”Mutta minun on kylmä –”
”Tule sitten lähemmäksi.”
”Mutta maa on märkää.”
”Istu sitten syliin.”
”Äh, sinä olet liian hyvä ylipuhumaan.”
Kliseisin rakkaus. Vartalot toisiaan vasten, toisen pojan lämpö hehkuu aikojen takaa hänen omaa vartaloaan vasten. Muistot eivät ole vielä haalistuneet. Hän makaa sängyllä, kahlaa niiden läpi ja kyynel toisensa perään valuu tyynylle. Itke, poika, itke, maailma huutaa.
Aika kuluu, hajoaa pieniksi osiksi hänen mielessään. Kun hän haluaa rauhoittua hän laskee sekunteja. Tai minuutteja. Tai tunteja.
Yksi, kaksi, kolme… käsi hakeutuu koskettamaan kylkiluita… neljä, viisi, kuusi, seitsemän… aamulla tyyny tuoksuu häneltä… kahdeksan… auringonsäteet saavat hänen kasvonsa loistamaan… yhdeksän… kuuma hengitys niskassa…
Ovelta kuuluu koputusta.
Se voisi olla kuka tahansa.
Mutta kukaan muu kuin hän ei koputa noin.
---
A/N: Sana on vapaa.
