Nimi: Mieletön
Author: misstm
Ikäraja: K-11
Genre: drama, angst, one-shot, osittainen deathfic
Varoitukset: verta, kiroilua
Summary: "Mä olin yhä siinä, tyttö joenpenkalla, täyttä lihaa ja verta, jonkin verran nikotiinia, saastunut, mutta yhä olemassa. "
A/N: Tällainen juttu, jonka kirjoitin jonkin aikaa sitten. 600 sanaa ja rapiat päälle. Ei oikein muuta sanottavaa. Paitsi sen verran vielä kysyn, että toimiiko teidän mielestänne tuo puhekielisyys tässä miten? Olisiko kirjakielinen kuvaus selkeämpi/muuten parempi? Ja tuosta (oletetusta) nopeatempoisuudesta kaipaisin kanssa mielipiteitä.
Mieletön
Voi paska. Mä kävelin pitkin lumista joen penkkaa ja huomasin, että se veri mun käsistä ei lähtenyt millään. Mä olin hangannu sitä lumella ja syljellä ja yrittänyt raapiakin, mutta siinä se tummanpunanen veriläiskä vaan oli ja ilkku mulle kitisevällä äänellään. Mä en enää kestänyt sitä ja tungin kädet pusakan taskuihin ja olin niin kun en olis ollutkaan. Tän ei olis pitänyt mennä näin, tän ei olis pitänyt mennä yhtään mitenkään. Lunta alko tippua taivaalta lisää, pienet lumikeijut teki itsemurhia harmaaseen ruohikkoon ja mä toivoin, että olisin voinut olla yks niistä hippusista, jotka sekottu mun mustiin hiuksiin ja punaseen pusakkaan, suli siihen ja lakkasi olemasta. Mä suljin mun silmät niin kun skidinä kun mä toivoin jotain oikein kovasti, muttei sekään auttanut. Mä olin yhä siinä, tyttö joenpenkalla, täyttä lihaa ja verta, jonkin verran nikotiinia, saastunut, mutta yhä olemassa. Mä huokasin, potkasin nuoskaa kengänkärjellä ja sylkäsin ruohikkoon. Murhaaja.
Mä yritin sytyttää sätkää näillä mun alati tärisevillä sormilla, jotka nyt tärisi paljon tavallista enemmän. Jokin poltti takin taskussa tai sitten mä vaan kuvittelin. Varmuuden vuoksi mä kuitenkin käytin kättä siellä, sätkä ei pysynyt kalpeiden huulten välissä, vaan tippui maahan ja jäi siihen kytemään. Mä tuijotin siitä nousevaa savua halveksivasti ja käännyin pois.
”Hei, Maria! Maria! Oota vähän.”
”No mitä nyt?”
Mun äänensävy oli paljon töykeempi kun mä olin tarkottanut, mutta toisaalta se ansaitsikin sen. Siihen mun eteen pysähty punaposkinen, ilmeisesti hetken juossut tyttö, jolla oli valkonen pipo ruskeiden suortuvien päällä. Yllään sillä oli tän piskusen paikkakunnan juoksuseuran verryttelyasu ja jaloissa nastoilla varustetut lenkkarit.
”Mistä sä oot tulossa?”
Mitä se sille kuului? Mä kuitenkin ynähdin jotain epämäärästä jostain joesta ja muusta ja toivoin salaa, että se lähtisi pois.
”Ai, mä aattelin lähtee lenkille, kun oli niin nätti ilmakin. Sit pitäs mennä lukemaan ussaa ja vaikka mitä muuta.”
Tervemenoa. Mä tuijotin sitä ja mietin, että miten ihmeessä se pystyy tuohon kaikkeen. Neiti juoksija, kiitettävän oppilas, aina porkkana kourassa ja koripallo koriin ekalla yrittämällä. Ehkä se on joku yli-ihminen, johon verrattuna tavalliset raatajat näyttää kömpelöiltä ja huonoilta. Jäykiltä. Vähän niin kun kuolleilta.
”Maria hei, mikä on? Sä muutuit ihan kalpeeks.”
Mutisin olevani kunnossa ja käännyin selin siihen. Mä en halunnut olla sen lähellä, mä en halunnut olla kenenkään lähellä. Mä en halunnut tappaa enää ketään. Se kohautti olkiaan ja lähti hölkkäämään pois. Katuvalo loisti sen selkään ja sai sen näyttämään joltain henkiolennolta.
Poliisit oli kerenneet meille ennen mua, mutsi seisoi rapulla ja itki tupakka kourassa. Mä väistin halausta ja kättelin karheakätistä poliisia, jolla oli viiksissä donitsinmuruja. Ne vei mut autoon istumaan ja alkoi kyselemään kaikenlaista. Missä mä olin kun se tapahtui? Mistä mä tunsin sen? Oliko vihamiehiä, entisiä rakastettuja, kilpailijoita? Mitä mä olisin voinut sanoa? Että mä olin ihan helvetin kaukana, jossain viidensadan kilsan päässä? Mä näytin niille mun kädet ja mun mutsi alkoi parkumaan entistä kovemmin. Poliisi rouvitteli sitä ja se nikotteli olevansa neiti vaan, jolloin viiksiherra otti sitä lempästi kädestä. Mä katoin muualle, koska mua oksetti.
Poliisilaitoksella oli valkoset seinät. Mä olen aina inhonnut valkosia seiniä, ne saa ihmisen tuntemaan ittensä ansaanjoutuneeksi. Ihmisen? Murhaajan, siis. Mä ynähtelin poliiseille jotain epämäärästä, kun ne kyseli tapahtumista. Suussa maistui tahmaselta, se karkki, jonka ne oli mulle siellä autossa tarjonneet. Annoin naispoliisin tarjota mulle vettä ja miespoliisin huokasta isällisesti, kun se katto mua ja mun käsiä. Koko ajan mutsi väänti itkua vieressä, kunnes kivahdin sille, että lopettais jo, minkä tässä nyt enää mahtoi. Pari poliisia keskusteli keskenään ja kohta yksi niistä tuli viemään mua muualle. Mutsi huuti jotain perään, mutta mä en jaksanut kuunnella. Poliisin ote mun käsivarresta oli tiukka ja mä kuljin tahtomattani toinen olkapää vähän edempänä kuin toinen, kun se raahasi mua pois. Mä kysyin siltä, että joudunko mä selliin ja se vastasi, että se on näissä tilanteissa ihan yleinen käytäntö. Mä pääsen selvittämään päätäni ja ne tätä juttua. Mä vastasin sille, etten mä edes oikeestaan ole humalassa, koska en juo ja katsoin, kun se sulki sellin oven mun nenän eestä.
