// Alaotsikko: Bellatrix/Andromeda, Ted/Andromeda, Andromeda/OC, k-11
Otsikko: Ja olivat kauniita (tietysti)
Kirjoittaja: Elfalas
Beta: Valvatti
Genre: Drama
Paritus: Bellatrix/Andromeda, Ted/Andromeda, Andromeda/OC
Ikäraja: k-11 //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Varoitukset: Insesti
Oikeudet: Suurin osa kunniasta kuuluu J.K. Rowlingille. Minulle ei makseta tästä puolta sulmuakaan. Kiitos.
Yhteenveto:
Kun Ted alkoi penkoa pelipaitaa komerostaan, Andromeda soitti Martinalle, joka soitti Helenille, joka soitti Susielle, ja he pelasivat korttia yömyöhään juustokakut panoksinaan. Ja olivat kauniita. Tietysti.
A/N: FF100: Mies sekä Poetry Wheel -haaste. Mulle kävi tämän kanssa vähän sama juttu kuin äidinkielen yo-kirjoituksissa: en oikein tajunnut runoa mutta lätisin siitä huolimatta, ja kyllä silläkin taktiikalla sai toiseksi parhaan arvosanan. Ideaa vain sai kaivella vähän joka kiven alta. Itse ficciä olen kirjoitellut lause kerrallaan silloin tällöin, ja siitä saattaa näkyä että välillä katkeaa ajatus. Ja sehän on luonnollisesti pohjanoteeraus, että menee tuhanteen sanaan kolme päivää. Mutta näin.
Ja olivat kauniita (tietysti)
Tylypahkassa Andromedalla oli ollut "ystävättäriä".
Tedillä oli "kavereita", joiden kanssa hän vahtasi "matseja" "telkkarista", istui kapakassa "filosofoimassa" ja imi itseensä tuoppikaupalla kullanruskeaa "olutta", joka näytti erehdyttävästi kermakaljalta mutta maistui joltain, joka oli virunut tynnyrissä joenpohjassa 20-luvulta asti. Andromedalla oli nyt hiirenharmaa, autio kolmio edinburghilaisen kerrostalokorttelin sydämessä, eikä seinien maalaaminen kirkkaanoransseiksi (se oli Tedin lempiväri) auttanut koleutta vastaan. Siivouksen ja sisustamisen ohella hänen ainoa lohtunsa oli vaimeasti miukuva kissataulu, jonka hän oli saanut läksiäislahjaksi niiltä entisiltä luokkatovereiltaan, jotka vielä tunnustivat hänen olemassaolonsa.
Ted kuului tähän paikkaan. Joka kesä seitsemän vuoden ajan hän oli palannut pelaamaan jalkapalloa pihakadulle, räjäytellyt jouluisin paukkukaramelleja jotka eivät olleet mitään muuta kuin paukkukaramelleja, ja noussut pääsiäisaamuisin katsomaan auringonnousua kaupungin yllä. Hänen ei tarvinnut punastella, koska ei osannut käynnistää kahvinkeitintä silloin, kun vanhemmat tulivat kylään. (Sellaisina päivinä Ted suukotti Andromedaa poskelle, pörrötti hänen tukkaansa ja kuiskasi, että isä ja äiti kyllä ymmärsivät.)
Iltaisin Andromedan siskon pohjattomat silmät tuijottivat häntä haalistuneesta perhekuvasta makuuhuoneen seinällä. (Andromeda antoi Tedille suukon ja sammutti valot.)
Andromeda ei tiennyt, mitä tehdä miesjoukolle, joka tuntui kasvavan takamuksistaan kiinni heidän sohvaansa joka perjantai- ja keskiviikkoilta - kunnes "kavereista" spontaanein sai päähänsä, että hänen oli aika "asettua aloilleen". Kihlajaisissa ei katsottu jalkapalloa eikä juotu olutta. Kihlajaisiin tulivat myös tyttöystävät. Sinä iltana Andromeda istui ikkunapöydän ääressä Susien, Helenin ja Martinan kanssa, ja kerrankaan hän ei tuntenut itseään ylensyöneeksi hevoskotkaksi Tedin äidin vanhassa, vaaleanpunaisessa kotelomekossa. Tuntui hyvältä nauraa yhdessä enemmän tai vähemmän tutuille kommelluksille, rikkinäisille kahvinkeittimille, pesussa läikikkäiksi värjääntyneille pyykeille. Tuntui hyvältä istua viinilasin ääressä ja tietää, että jästinä olo vaati harjoitusta jästeiltäkin.
Vähän ennen aamukolmea Andromeda kykki Martinan esikaupunkikolmion kermanvalkoisen kylpyammeen vieressä ja nauroi sydämensä kyllyydestä. Hänen suunsa oli tulvillaan lämmenneen valkoviinin ja mahahappojen makua, mutta hän nauroi. Eikä hän mennyt kotiin sinä yönä. (Eikä hänen tarvinnut palata sisarensa polttavan katseen alle.)
He kokoontuivat saman pöydän ääreen noin kerran viikossa, he, "kaverukset". Kun Ted alkoi penkoa pelipaitaa komerostaan, Andromeda soitti Martinalle, joka soitti Helenille, joka soitti Susielle, ja he pelasivat korttia yömyöhään juustokakut panoksinaan. Ja olivat kauniita. Tietysti.
Martinalla oli mahonginväriset, kiiltävät kiharat (aivan kuin Bellatrixilla), jotka hän palmikoi ja sitoi nutturalle niskaan ulos lähtiessään niin (kuin Bellatrix), että muutama ilmava suortuva jäi riippumaan ohimoille. Hänellä oli ruskeat, kirkkaat silmät, eläväiset kuin sula suklaa. Kun hän nojasi kyynärpäätään pöytälevyyn, hänen käsivartensa pyöristyi olkapään alapuolelta juuri sopivasti (kuten Bellatrixilla), ja hänen solisluunsa pistivät esiin kauluksen alta. Hän istui aina aavistuksen verran kallellaan, niin että hiukan liian terävä lantioluun kulma erottui ohuen villakangashameen läpi (ihan niin kuin Bellatrixilla). Ja kun hän nauroi, hän pudisti päätään puolelta toiselle ja vapaat hiussuortuvat kieppuivat ilmassa ja laskeutuivat hänen silmilleen. (Andromeda ei halunnut myöntää sitä itselleen, mutta Martina oli aivan kuten Bellatrix, paitsi yhtä: syyttävää katsetta pohjattomissa, tummissa silmissään. Se puuttui.)
"Ei voi olla totta", Martina puuskahti, naurunkyyneleitä silmäripsissään. Jokin Andromedan vatsassa käänsi kylkeä.
(Hänen tullessaan kotiin Ted seisoi makuuhuoneen ovella pyjama käsivarrellaan. Andromeda tarjoutui keittämään teetä.)
Helenin äiti vaati saada käydä kerran viikossa siivoamassa tyttärensä asunnon eikä ottanut kuuleviin korviinsakaan toivomuksia omasta rauhasta. Susie ja hänen kihlattunsa etsivät täydellistä yhteistä kotia; he selasivat kaikki yhteisvoimin asuntoilmoitukset viikon lehdistä ja ympyröivät punakynällä ne, joissa oli potentiaalia. Martina toi kokoontumiseen antikvariaatista löytämänsä kirjan; Andromeda nieli sen yhdessä illassa (Ted oli lopulta kääntänyt hänelle selkänsä ja vetänyt peiton korviin), ja jälkeenpäin he olivat molemmat yhtä mieltä siitä, että se oli huonoin koskaan kirjoitettu romaani. Ennen pitkää Andromeda tiesi kaiken "kaverinsa" nirppanokkaisista äidin puolen tädeistä ja lapsuudentovereista, jotka edelleen ilmestyivät oven taakse. Ennen pitkää hän huomasi itsekin kertovansa, kuinka Narcissa (hän harkitsi kutsuvansa siskoaan "kaverusten" kesken Janeksi, mutta päätti, ettei sillä ollut väliä) oli omistanut viime kirjeessään kokonaisen kappaleen Lucius Malfoylle. Ainoastaan Bellatrixista hän ei puhunut koskaan.
Sinä päivänä, kun Andromeda sai kuulla odottavansa lasta, hän luhistui korttipöydälle ja itki koko sielunsa voimalla. Silloin Martina kumartui hänen ylleen ja piteli lohdullisesti hänen kyynärpäätään kämmenensä sisässä, kunnes hänen hihansuunsa olivat aivan märät. "Miten se voi olla mahdollista?" Andromeda valitti. Heidän katseensa kohtasivat, ja Andromedan kieli puutui mykäksi. Martina pudisti päätään, silmät kosteina ja hiukan punaisina - hän tiesi. Hän luki tuskan ja saastaisuuden tunteen Andromedan kasvoilta, mutta hän ei koskaan sanoisi sitä ääneen toisten kuullen. (Bellatrix olisi vain iskenyt sisarensa pään pöytälevyyn ja kävellyt pois.)
Kahden viinipullon jälkeen, kun Susie ja Helen olivat lähteneet jo aikoja sitten, Andromeda ja Martina istuivat vielä vastatusten kädet ristissä, mitään puhumatta. Andromedan kallo oli ääriään myöten täynnä tahmaista siirappia (kyyneliä), joka vaimensi kaikki äänet ja teki liikkeistä kömpelöitä ja verkkaisia. Martina nojasi kämmeneensä (aivan samalla tavalla kuin Bellatrix silloin, kun he hiipivät keittiöön hakemaan yöpalaa), tummat hiukset laskeutuivat hänen poskiensa ympärille juuri sopivassa kulmassa (Bellatrix näytti aina yhtä huolitellulta), ja hänen solisluunsa erottuivat jälleen hänen sadanviidenkymmenen punnan kauluspaitansa läpi (Bellatrixilla ei ollut "huonompia" vaatteita). Hän katsoi Andromedaa silloin tällöin, nyökkäsi tai hymyili silmillään, mutta ei avannut suutaan - eikä kohottanut kättään estääkseen, kun Andromeda hitaasti kumartui häntä kohti.
Suudelma maistui alkoholilta ja savukkeelta (Bellatrix maistui aina ruusuvedeltä, oli hän sitten syönyt mitä tahansa); Andromeda vetäytyi irti, nousi tuolistaan ja kiipesi kahareisin Martinan syliin. Hän kuljetti käsiään tämän selkää pitkin, upotti sormensa tämän hiuksiin, painoi huulensa tämän kaulalle ja imi, ja Martina vääntelehti hänen allaan ääni käheänä ja kädet täristen. Tällä kertaa Andromeda päätti mitä tehdä, tällä kertaa hän näytti tietä (Bellatrix oli aina näyttänyt). Hän liu'utti kätensä paljasta, valkeaa ihoa pitkin paidan alle (kolmenkymmenen punnan arvosta nappeja ropisi lattialle), riuhtoi rintaliivien hakaset auki ja kiersi kätensä tiukasti toisen ympärille.
Andromeda tarttui Martinaa kyynärtaipeesta ja johdatti tämän makuuhuoneeseen (tämän omaan, ei enää hänen). Hän naulitsi tämän lanteista patjaan ja asettui tämän vatsan päälle. Hengitys kulki, ja iho liimautui ihoon. (Tällä tavalla kaiken kuuluikin tapahtua. Eikö niin?) Andromeda tarttui kevyesti villakangashameen vyötäröön ja ryhtyi hivuttamaan sitä alaspäin.
Martina painoi kämmenensä Andromedan olkapäille, katsoi häntä silmiin ja pudisti päätään.
Andromeda päästi keuhkonsa tyhjenemään ja kierähti selälleen vuoteelle.
He nukkuivat vierekkäin päiväpeiton päällä ja täysissä pukeissa, Andromedan käsivarsi Martinan hartoiden ympärillä, eivätkä he nousseet ylös heti herättyään, koska Andromeda ei vielä pystynyt syömään. Vasta sitten, kun päivä ulkona kaupungissa oli turvallisesti lähtenyt käyntiin ja aurinko kadonnut makuuhuoneen ikkunasta, he söivät hitaasti aamiaista keittiössä. Edellisillan korttipelin jälkiä lojui vielä olohuoneessa saakka. Mansikkahillo paahtoleivän päällä maistui samalta kuin kesäaamut Skotlannin-kodissa. Andromeda sanoi sen ääneen, ja he molemmat nauroivat hiukan.
Andromeda pesi lavuaarin ääressä levinneen ripsivärin kasvoiltaan. Hän hymyili peilille; kalpea tai ei, hän oli kauniimpi sellaisena kuin oli.
Ystävättäret hyvästelivät toisensa kerrostaloasunnon ovella. He vaihtoivat poskisuudelmia - se oli sovinnaista, mutta tuntui oikealta. Kotimatkalla aurinko siveli Andromedan kasvoja linja-auton ikkunan läpi. Hän mietti, pitäisikö hänen kertoa Tedille, ja tuli siihen tulokseen, ettei tämä kuitenkaan ymmärtäisi. Tedillä oli "kavereita", joiden kanssa seurattiin jalkapalloa ja naurettiin yhteisille vitseille. Andromeda olisi sillä hetkellä voinut kirjoittaa romaanin siitä, miksi ystävättäret olivat ihania, ja Ted olisi voinut lukea sen käsittämättä sanaakaan.
Martina ja Andromeda eivät koskaan puhuneet siitä, mitä oli tapahtunut. Heidän ei tarvinnut todistaa mitään kenellekään.
-
MIKSI YSTÄVÄTTÄRET OVAT IHANIA
Koska he ovat kuin kaikkein kauneimmat perhoset
koottuna yhteen tämän pöydän ääreen
he nauravat ja räväyttävät silmänsä auki
heidän käsivarsiensa pyöreys kyynärtaipeen ja olkapään puolivälissä
heidän luunsa, jotka erottuvat, solisluu tai vähän terävä lantioluu
nauraessaan he puistelevat päätänsä
"ei voi pitää paikkaansa" joku sanoo naurun välistä
sillä asia oli kyllin mehukas
Mitä tahansa ratkaisuja tekeekin,
ystävättäret kyllä löytävät sille perustelut
Spekuloimme pikkusisarten poikaystäviä
ymmärtävätkö äidit surujamme
mikä on sopiva asuntolainan korkomarginaali
teilaamme novellikokoelman
kertaamme tiettyjä tärkeitä tapahtumia
olemme kerranneet ne jo useasti aikaisemminkin
Miten minä oksensin kylpyammeeseen
kun tapasimme Annan kanssa ensimmäistä kertaa
olemme tunteneet kauan
mutta kertaamme ne tapahtumat kerran vielä
ihan kertaamisen ilosta
lämpimän kuivan valkoviinin maun
jotkut rajan ylittävät junamatkat
Tässä vaiheessa menestys pukee ystävättäriä sopivalla tavalla
elegantisti
he näyttävät suhtautuvan siihen
kuten savukkeeseen rakastelun jälkeen
60-luvun ranskalaisessa elokuvassa
toissijainen nautinto josta tulee hieman raskas olo.
Joskus heräämme juhlien jälkeen
syömme aamiaisen hitaasti tämän pöydän ääressä
ripsivärin ja rajauskynän jäänteet tekevät silmistä tummat
nauramme edellisen illan asioille
joku lähestyi sitä, se ja se oli hapan
Tämä yhteinen aamiainen ajaa pois
sen ahdistuksen mitä liian pitkät juhlat tuovat niille
jotka heräävät yksin. Jos saan valita eläkkeellä
en jaa elämääni minkään aviomiehen
vaan heidän kanssaan.