Nimi: Toivoa, rakkautta ja uskoa
Ikäraja: K-11
Tyylilajit: angst/draama
Summary: Lucy muistelee edesmennyttä poikaystäväänsä Johannesta.
Paritukset: Lucy/Johannes
Kirjoittajan kommentit: Hmm... Pidän tästä aika paljon. Tätä oli kiva kirjottaa.
// Scarlett muokkasi ikärajan korkeammaksi
Toivoa, rakkautta ja uskoa
Katoin ulos ikkunastani. Joskus sadepäivinäkin oli aina ennen paistanut aurinko. Mä huokaisin tosi syvään. Ilman Johannesta musta tuntu etten mä ollut mitään. Ilman mun omaa auringon tuojaa, valon tuojaa, uskon tuojaa, rakkauden tuojaa. Mä toivoin että Johannes olis yhä elossa, et se ei olis kännipäisenä menny ajelemaan mopolla. Ja pam! Suoraan puuhun. Mulle ei ollu sillon käyny mitenkään, nilkka vaan murtu, mut Johannes, se kuoli. Mä muistin sen mut en ollu varma halusinko muistaa.
Maailma on synkkä, musta, se tulee aina olemaan mulle musta, mä tiiän sen. Mä en tiiä, mistä mä tiiän sen, mut mä vaan tiiän. Johanneksen katse, Johanneksen kasvot, Johanneksen nauru... Kaikki valuu mun muistissa.
//takauma alkaa//
"Johannes! Aja hiljempaa!" mä huusin kauhuissani. Oli kylmä talvisää, tiet olivat jäässä ja Johannes ajoi ja ajoi... ainakin viittäkymppiä.
"Tää on kivaa, Lucy! Kivaa!" Johannes huus kun pikkupentu.
"Nyt vittu hidastat sitä vauhtia! Sä ajat kohta johonkin!" mä kiljuin, puristin Johannesta ja suljin silmäni. Rakas Jumala, anna meidän selvitä tästä, anna meidän selvitä...
Samassa pyörä luisui, takapyörät petti. Mä huusin ja Johanneksen kasvot olivat kalpeat. Se törmäs suoraan puuhun... Mä sain vasta sairaalassa tietää, et Johannes oli kuollu.
//takauma loppuu//
Mä aukaisin silmäni, joista valu taas kyyneliä mun poskille. Mä muistin kaiken, kaiken, Johanneksen kalpeat kasvot, mun huudon. Mä en halunnut muistaa, mä halusin unohtaa. Unohtaa ja olla taas... Se sama Lucy, joka mä olin ennen Johannesta. Ennen kun me alettiin seukkaa. Ennen sitä, mä halusin olla taas se sama Lucy. Se naurava Lucy, se näsäviisas Lucy. Se joka oli aina niin pahuksen varma kaikesta, jolla oli aina vastaus valmiina.
"Kyl mä vielä joskus tuun sun luokses, Johannes. Vielä joskus mä palaan ja me voidaan olla taas yhessä", mä kuiskasin. Suljin ikkunan ja käperryin sängyn nurkkaan. Mä tiesin, etten mä enää koskaan näkis Johannesta. Ainakaan tässä elämässä. Mä tiesin, et mä tapaisin jonkun toisen pojan ja alkaisin olemaan sen kanssa, unohtaisin Johanneksen.
Mä en halunnut unohtaa Johannesta. Mä halusin aina olla vain ja ainoastaan sen kanssa. Me oltiin oltu lyömätön pari, opettajien kauhu. Mä hymyilin hiukan kun ajattelin monia ihania hetkiä Johanneksen kanssa. Joskus me vaan maattiin nurmikossa, oltiin ihan hiljaa. Me ymmärrettiin toisiamme pelkästä katseesta.
Nyt mä seison Johanneksen haudalla. Mulla on kukkakimppu, jonka mä lasken kiven alle. Kivessä lukee:
Johannes Juha Edmundson (1996-2011)
"Toivoa, rakkautta ja uskoa."
Se oli Johanneksen motto. Aina kun me oltiin riidelty, Johannes soitti mulle ja sano:
"Toivoa, rakkautta ja uskoa."
Se oli ollut hellyyttä, rakkautta, toivoa ja uskoa. Mutta eniten rakkautta, toivoa ja uskoa. Eniten niitä.
-------------------------------------------------------------
Kommentteja?
