Title: Kunnes tapaamme jälleen
Author: Ollivanders
Beta: Riel (Jolle jälleen suuren suuri kiitos betamisesta, uskomattomasta nopeudesta ja ennen kaikkea käsittämättömästä kärsivällisyydestä minua kohtaan.)
Pairings: Oliver/Thomas
Rating: K-11
Genre: slash, one-shot
Disclaimer: Minun ovat.
Summary: Kahden vuoden kuluttua edellisestä kohtaamisesta Oliver tapaa jälleen Thomasin.
A/N: Pakkohan minun oli tämäkin kirjoittaa, enhän minä voinut poikiani heitteillekään jättää
//Edit A/N 2: Kai tähän alkuun on parasta laittaa, että Oliverin ja Thomasin tarinat kannattavat lukea seuraavassa järjestyksessä:
1. Ostettua rakkautta
2. Minun haavoittunut Gabrielini
3. Kunnes tapaamme jälleen
”Kuunteletko sinä, Oliver?” Remyn turhautunut ääni tunkeutui ajatuksiini kiskaisten minut nykyhetkeen.
”Kuuntelen”, valehtelin sujuvasti.
”Epäilen suuresti”, Remy tokaisi ja katsoi minua loukkaantuneena. Hermostuneesti hän näpräsi sormillaan puoliksi palanutta tupakkaansa. Hän oli alkanut jälleen polttaa kaksi kuukautta sitten, kun hänen kantapaikkoihinsa oli ilmestynyt häntä melkein kaksikymmentä vuotta nuorempi mies, joka sai pyydystettyä useammat uudet pojat. Ei Remy kuitenkaan paljoa polttanut, vain silloin tällöin, se kun ei oikein sopinut hänen imagolleen. Hän puhalsi sinisen savukiehkuran ylöspäin, ettei olisi häirinnyt minua. Hän tiesi, etten sietänyt tupakansavua.
”Sinä kerroit uudesta pojastasi, joka sinulla oli viime yönä”, sanoin tylsistyneenä. Hän kertoi aina saman tarinan uudesta pojasta, jonka oli edellisiltana iskenyt. Se kuului oikeastaan meidän sunnuntailounaidemme rituaaliin. Parhaina viikkoina hänellä saattoi olla jopa viisi uutta valloitusta tilillään ja silloin lounaamme venyi tuskallisen pitkäksi. Hän kuvaili melko yksityiskohtaisesti pojat, heidän ulkonäkönsä, ikänsä ja varustuksensa ja millaisia he olivat sängyssä; kiihkeitä, laimeita, pelokkaita, kömpelöitä vai epäilyttävän taitavia. Remy halusi näet mieluiten ”korkata” pojat, joten liian taitava oli fiasko hänen pitkälliselle metsästysillalleen. Saatoin siis melko turvallisin mielin toistaa viidentoista vuoden kokemuksellani, mitä hän oli juuri ollut minulle kertomassa.
”Et sinä mitään kuunnellut!” hän tiuskaisi vihaisesti ja tumppasi tupakkansa kuin olisi halunnut sen hengiltä. Katsoin ihmeissäni Remyä. ”Sinä et saatana viitsi edes viittä minuuttia kuunnella, mitä kaverillasi on sanottavaa”, hän jatkoi armottomasti.
”Mitä?” kysyin aidon hämmästyneesti. Olin ilmeisesti pudonnut kokonaan kärryiltä. Yleensä näiden lounaiden aikana riitti, kun sopivissa kohdissa myötäilin totutun kaavan mukaisesti.
”Mitä, mitä?” Remy matki ja keikutti päätään ärsyttävästi. Vaikka hän yleensä pyrki esiintymään kovinkin miehekkäästi, hänhän oli sentään yli 190 senttiä pitkä ja komea mies, välillä hän saattoi käyttäytyä todella hinttimäisesti.
”No, kerro uudestaan”, rauhoittelin häntä. Ihmiset läheisissä pöydissä kiinnittivät jo kiusallisen paljon huomiota meihin. Katsoin häntä merkitsevästi, jotta hän lopettaisi esiintymisensä.
”Mitä siinä ilmeilet?” Remy kivahti ja kutsui tarjoilijan paikalle ja tilasi töykeästi espresson. Minä otin tavallisen maitokahvin ja yritin katseellani viestittää tarjoilijalle, miten pahoillani olin ystäväni käytöksestä. Remyllä taisi asiat olla melko pahalla tolalla, yleensä hän oli kaikille hyvinkin kohtelias. Kumarruin häntä kohden ja otin hänen levottomat kätensä omiini.
”Rauhoituhan nyt, Remy. Lupaan kuunnella sinua tällä kertaa”, sanoin hyvitellen. Nyt kun hänen kätensä olivat tiukasti kiinni omissani, alkoi hänen vasen jalkansa ärsyttävästi naputtaa lattiaa. Survaisin jalkani hänen kengälleen, en vain kerta kaikkiaan kestä toisten neuroottisia liikkeitä. Tiesin saavani vielä kuulla tästä, sillä hänellä oli yllään Guccin kengät ja Remy on hyvin tarkka asuistaan, mutta nyt hän oli liian hermostunut välittääkseen moisesta.
”Yhäkö sinä itket sen poikahuorasi perään?” Remy sivalsi tietäen loukkaavansa minua ottamalla Thomasin puheeksi. Irrotin käteni hänestä kuin olisin saanut sähköiskun. Hän ei ollut milloinkaan hyväksynyt sitä, että olin neljä vuotta sitten ostanut kadulta nuoren miehen, johon olin ihastunut. Hänestä hukkasin vain elämäni haaveilemalla Thomasista, joka oli hävinnyt kuvioista jo kaksi vuotta aiemmin. Tietenkin hän oli oikeassa, kuten aina, mutta ollessani muiden miesten kanssa en pystynyt unohtamaan Thomasia ja lopetin suhteet milloin mihinkin syyhyn vedoten.
”En”, kiistin, vaikka ajatukseni olivatkin todella pyörineen jälleen kerran Thomasin ympärillä. Remy näytti epäilevältä.
”Se tyyppi on luultavasti jo kuollut”, Remy sanoi harkitun julmasti. ”Hakattu ja murhattu. Piste.”
”Älä!” Tunsin kuvotuksen aallon nousevan kurkkuuni ja sain taistella pitääkseni lounaan alhaalla. Yksinäisinä öinä olin ajatellut aivan samaa ja joka kerta se oli ajanut minut kaupungin pimeille kaduille etsimään Thomasia, turhaan. Suljin hetkeksi silmäni ja samassa eteeni kohosi näky verissään makaavasta liikkumattomasta Thomasista. Karistin kauhukuvan mielestäni ja pakotin itseni tuijottamaan tyhjää lautastani.
”Voi vittu sinun kanssasi, Oliver. Menit ihan kalpeaksi äsken. Sinun pitäisi vihdoin uskoa minua ja unohtaa koko tyyppi. Huoriin ei pitäisi milloinkaan sekaantua”, hän sanoi painokkaasti. ”Sinun pitäisi solmia kunnon suhde.”
”Ai, kuten sinäkin teet joka viikko?” Sivalsin takaisin kostonhimoisesti. Yleensä en arvostele hänen yhdenyön suhteitaan poikiin, mutta tällä kertaa hän ylitti rajan tuomalla Thomasin keskusteluumme. Remy kiemurteli tuolillaan.
”Ainakaan minun ei tarvitse maksaa heille”, hän sanoi kakistellen.
”Eikö?” kysyin myrkyllisesti. Tiesin hänen juottavan poikia pitkin iltaa ja olipa hän joskus ajeluttanut heitä taksilla pitkin kaupunkia ja maksanut heidän sisäänpääsylippunsa kalliisiin trendiyökerhoihin, jos se vain edisti hänen päämääräänsä. Hän arvasi, mitä ajoin takaa.
”Se on aivan eri asia!” hän huudahti ja katsoi haastavasti suoraan minuun kuin haluten siten tehostaa sanojensa merkitystä. Kohautin välinpitämättömänä hartioitani.
”Selvä.” Välillemme laskeutui painostava hiljaisuus.
"Kiitos paljon, neiti", Remy sanoi ystävällisesti tarjoilijalle, joka toi kahvimme ja väläytti vielä poikamaisen hymynsä. Nainen suorastaan suli hymyn vaikutuksesta ja hänen töykeytensä katosi saman tien. Hieman kateellisena pudistin päätäni. Halutessaan Remy pystyi hurmaamaan kenet halusi, sen tiesin omakohtaisesti.
”Se saatanan kusipää tuli ja vei minun poikani eilen tuosta noin vain”, Remy sanoi äkkiä kuin edellistä keskustelua ei olisi käytykään. Joskus hän vain sysäsi epämiellyttävät asiat mielestään ja jatkoi suoraan eteenpäin, jolloin toisen oli vain tyydyttävä muuttuneeseen tilanteeseen. ”Minä olin piirittänyt sitä poikaa ainakin kahden tunnin verran. Puhunut kaikkea paskaa, mitä nyt teineille puhutaan, jotta ne luottaisivat. Sitten tämä herra maailman valloittaja istuu pojan toiselle puolelle ja rupeaa röyhkeästi juttelemaan hänen kanssaan, vaikka meillä oli oma juttumme kesken. Kuvittele! Tietenkin pojan kiinnostus minuun lopahti saman tien”, Remy jatkoi katkerasti.
”Ai”, sain sanotuksi. Remy mulkaisi minua pahasti. Ehkä hän olisi halunnut enemmän sympatiaa itselleen, mutta olin edelleen loukkaantunut hänelle. Toisaalta olin osannut odottaa jotain tällaista tapahtuvaksi, ja vaikka Remy osaa olla hyvinkin suostuttelevainen ja huomaavainen, ja hän härskisti iskee epävarmoihin poikiin, olin alkanut ihmetellä hänen pitkään jatkunutta onneaan poikien parissa.
”Helvetti sinun kanssasi, Oliver!” Remy tuhahti ja maistoi kahviaan.
”Ihan oikeasti, Remy. Sinun on jo aika katsoa peiliin”, sanoin ehkä turhankin kärkkäästi. ”Et ole enää kaksikymppinen, joka metsästää kahdeksantoistavuotiaita. Voisit jo vähitellen rauhoittua ja katsella itsellesi kivaa miestä. Moni olisi onnesta sekaisin saadessaan olla tohtorin vaimona.” Remy tuhahti uudelleen. Hän ei sietänyt, että hänen iästään puhuttiin. Hän ei koskaan edes viettänyt syntymäpäiviään. Yhden ainoan kerran ystävyytemme alkuaikoina erehdyin lähettämään hänelle syntymäpäiväkortin. Hän ei vastannut puheluihini kuukauteen eikä suostunut tapaamaan minua, ja hän oli sentään täyttänyt vasta kaksikymmentäkolme!
”Onko sinulla joku mielessä?” Remy kysyi typerä virne naamallaan. Ensin en tajunnut hänen vihjailuaan, mutta kun hän vain tuijotti tiiviisti minua, käsitin lopulta hänen tarkoituksensa. Heitin lautasliinan hänen kasvoilleen. Remy nauroi. Joskus olisinkin ollut haltioissani, jos hän olisi halunnut seurustella kanssani, mutta tunsin hänet jo liian hyvin halutakseni sitä enää. Remy saattaa olla hyvä sängyssä, mutta en usko hänen pystyvän aitoihin ihmissuhteisiin.
”En koskisi sinuun tikullakaan!” julistin yhtyen hänen nauruunsa ja olin hyvilläni, että hän unohti hetkeksi eilisen katastrofinsa. Äkkiä hän vaikeni ja veti jalkansa pois. Olin kokonaan unohtanut, että jalkani lepäsi vielä hänen kenkänsä päällä.
”Mitä sinä…saatana, Oliver, nämä ovat parhaat Guccini!” Hän huusi niin kovaa, että ravintola raikui. Painauduin alemmas tuolillani. ”Vittu sinun kanssasi. Katso nyt! Pilalla! Täysin pilalla!” Hän paasasi välittämättä paheksuvista katseista, joita saimme ympäriltämme. Miestarjoilija hivuttautui lähemmäksi meitä valmiina poistamaan meidät ravintolasta.
”Älä huuda. Lennämme kohta ulos”, sihahdin hampaideni välistä.
”Nämä olivat ihan uudet. Saatana, Oliver!” Remy jatkoi meuhkaamistaan, tosin hieman hillitymmin. Tarjoilija katsoi meitä vielä kerran ja poistui sitten takaisin omiin töihinsä. ”Vittujen vittu!”
”Minä ostan sinulle uudet”, rauhoittelin. Remy katseli minua vihaisesti.
”Takuulla ostatkin”, hän ärähti. Joimme kahvimme loppuun sanomatta enää mitään. Remy oli katselevinaan kiinnostuneena ulos ravintolan ikkunoista ja minä pyörittelin lusikkaani pöytäliinaa vasten saaden sen tahriutumaan kahvista.
”Miten sinun isäsi voi?” Remy kysyi sovinnollisesti. Katsoin häntä ja hymähdin. Vaikka hän äsken oli raivonnut minun pilanneen hänen parhaat kenkänsä, oli hän hetkeä myöhemmin valmis antamaan sen anteeksi. Ei hän tietenkään sitä suoraan sanoisi, asia vain unohdettaisiin molemmilta puolilta. Remy saattoi olla monella tapaa paskiainen, mutta yhdet kengät eivät kauaa jaksaneet pitää hänen vihaansa yllä. Tämä piirre hänessä oli varmasti pitänyt meidät ystävinä kaikkina näinä vuosina.
”Isä voi ihan hyvin.”
”Hänen reumansa taitaa estää häntä kuoppimasta puutarhaansa?”
”Joo, aika lailla. Tosin äiti kertoi, että nyt isä käy heidän puutarhurinsa hermoille.”
”Voin kuvitella”, Remy nauroi. ”Martinin ylpeys on aina ollut hänen puutarhansa ja nyt joku vieras tulee ja sotkee hänen kuvionsa. Martin-parka!”
”Paremminkin Georg-parka. Mieshän on koko ajan isäni silmälläpidon alla. Jokainen asia on alistettava hänen päätettäväkseen”, sanoin nauraen.
”Onneksi hän ei enää käy niin usein toimistolla valvomassa minun tekemisiäni”, lisäsin hyvilläni.
”Se on hänen puutarhansa. Kai hänellä on oikeus määrätä, miten sitä hoidetaan?”
”Hienoa! Mene sinäkin isäni puolelle”, sanoin muka loukkaantuneena.
”Voisimme käydä taas vanhempiesi luona syömässä. Sopisiko heille ensi sunnuntai?”
”Täytyy kysyä. Oletko varma, että kestät äitiäni kolme tuntia? Ja isäni valituksia sairauksistaan?” Jostain syystä Remy on aina tullut hyvin toimeen vanhempieni kanssa. Itse en useinkaan jaksaisi istua sunnuntaipäiviä heidän luonaan Spandaussa, mutta Remy tuntuu aidosti viihtyvän heidän seurassaan. Itse asiassa se on hän, joka aina ehdottaa heillä käymistä, minä en koskaan. Kohtalon ivaa oikeastaan, että isäni sai Remystä sen pojan, joka minä en hänelle koskaan ollut. He saattavat puhua keskenään tuntikausia autoista ja urheilusta, josta minä en välitä tuon taivaallista. Sinä aikana minä istun keittiössä ja kuuntelen äitini saarnaa siitä, miten hyvin Remy minulle sopisi ja miten kätevää olisi, jos suvussa olisi hyvä yleislääkäri. Enkä minä voi kertoa hänelle, millainen tämä unelmavävy oikeasti on.
”Äitisi paahtopaistin takia teen mitä tahansa”, Remy sanoi vakavasti. Hän vilkaisi ravintolan ikkunasta ulos. ”Eikös tuolla ole se sinun rattopoikasi?” Remy sanoi yllättäen ja osoitti kadulle.
”Mitä?” Olin jälleen vajonnut mietteisiini enkä heti ymmärtänyt hänen sanojaan.
”No, tuo tuolla. Eikö se ole se, mikä sen nimi nyt oli? No, se joka hakattiin.”
”Thomasko?” Henkäisin ja etsin katseellani mustatukkaista miestä kadun vilinästä.
”Ääh. Se ehti jo kadota”, Remy sanoi menettäen kiinnostuksensa.
”Mihin päin hän meni?” Kysyin ja nousin nopeasti ylös tuoliltani ja kiskoin takkia päälleni. Remy katseli touhujani ihmeissään eikä hänellä ilmeisesti ollut aikomustakaan vastata. ”Mihin päin hän meni? Remy, jumalauta, sano, mihin päin hän meni!” Ääneni oli kohonnut kimeäksi.
”Oikealle. Helvetti, Oliver, mitä sinä sen perässä juokset?” Vilkaisin ärtyneenä Remyä ja lähdin juoksemaan hänen osoittamaansa suuntaan.
Ensin en nähnyt yhtään tutun oloista hahmoa ja hätäännyin. Kaksi vuotta aiemmin olin törmännyt Thomasiin, kun hän oli pahoinpitelynsä jälkeen etsinyt minut käsiinsä. Viikonlopun ajan olin hoitanut häntä ja vaatinut Remyn tarkistamaan hänen kuntonsa, kunnes hän oli jälleen kadonnut elämästäni. Puolen vuoden ajan etsin häntä hänen vakikaduiltaan, mutta en nähnyt häntä enää eivätkä hänen ystävänsäkään kertoneet hänen olinpaikkaansa. En missään nimessä voinut päästää tätä tilaisuutta käsistäni.
Sattumalta huomasin liikennevaloihin seisahtuneen hoikan miehen mustine hiuksineen. Hänen päällään oli vanha farkkutakki, jonka alta pilkisti musta huppari, ja jaloissaan kauhtuneet vaaleansiniset Levikset. Epäröin hetken, sillä hiukset olivat lyhyemmät kuin muistin, mutta lopulta päätin juosta hänen peräänsä. Pahimmassa tapauksessa hän olisi ollut vain joku muu. Valot vaihtuivat ja ihmismassa vyöryi eteenpäin ja minä pingoin niin nopeasti kuin jaloistani pääsin ja yritin väistellä ihmisiä ja huutelin anteeksipyyntöjä oikealle ja vasemmalle. Kadun toisella puolella sain miehen vihdoin kiinni.
”Thomas!” Huusin hengästyneenä. Mies ei kuitenkaan kuullut minua, sillä hän kuunteli lujalla soivaa mp3-soitintaan. Tartuin häntä olkapäästä kiinni, jolloin hän hätkähtäen kääntyi minuun päin ja otti kuulokkeet korviltaan. Hän ei tunnistanut minua. ”Minä tässä, Oliver”, sanoin innoissani. Hiljalleen hänen ilmeensä muuttui ja hän ojensi minulle kätensä. Tartuin siihen kiitollisena.
”Moi”, hän sanoi varuillaan.
”Moi. Hauska nähdä sinua!” Olisin voinut rutistaa häntä kaikkien ohikulkijoiden nähden, jollen olisi pelännyt hänen karkaavan. ”Mitä…mitä sinulle kuuluu?” Thomas kohautti vain harteitaan ja katsoi minua yhä varuillaan. ”Kuule, olen Remyn kanssa syömässä tässä ihan lähellä. Tuletko seuraksi? Olisi todella mukavaa jutella kanssasi. Muistatko Remyn? Hän tarkasti kuntosi silloin, kun sinut oli…oli pahoinpidelty.” Miksi minä en voinut pitää suurta suutani kiinni, manasin mielessäni, kun näin Thomasin kasvojen synkkenevän. Ehkä pahoinpitelyn muistot tulivat jälleen kipeinä hänen mieleensä, ehkä hän todellakin muisti Remyn, joka oli kohdellut häntä aika paskamaisesti.
”En minä taida, ei ole nälkä. Oli kuitenkin kiva tavata”, hän sanoi ja oli jo laittamassa kuulokkeita korvilleen.
”Tulisit nyt. Lopettelimme juuri kahvia, mutta otetaan toiset ja jutellaan”, maanittelin. En millään olisi halunnut luopua hänestä näin pian. ”Oikeasti hän on ihan hyvä tyyppi, ei hän pure”, valehtelin epätoivoissani ja toivoin, että Remy kerrankin osaisi käyttäytyä. Thomas mietti hetken ja nyökkäsi.
”Okei”, hän myöntyi ja me käännyimme takaisin tulosuuntaan.
”Miten sinä voit?” kysyin arastellen.
”Ihan hyvin”, hän vastasi ykskantaan. Minun teki kovasti mieleni koskea hänen kättään ja tuntea hänet lähelläni. Hän oli kuitenkin sulkeutunut, eikä puhunut matkan aikana mitään. Ravintolassa Remy näytti hapanta naamaa huomattuaan Thomasin seuraavan minua. Hän oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja sytyttänyt toisen tupakan poissa ollessani, kun en ollut paikalla saarnaamassa hänelle tupakoinnin vaaroista. Esittelin miehet toisilleen, vaikka he olivat jo aiemminkin tavanneet. Tavallaan halusin tehdä tästä uuden alun. Remy ei tervehtinyt Thomasia eikä edes vilkaissut häneen, Thomas nyökkäsi tuskin huomattavasti. Alku ei todellakaan näyttänyt hyvältä. Tilasimme lisää kahvia ja Thomas näytti seurassamme kiusaantuneelta. Hän vältteli meidän molempien katsetta, Remyä enemmän, enkä voi moittia häntä siitä, sillä Remyn koko olemus kieli avoimesta vihamielisyydestä häntä kohtaan.
”Vieläkö sinä huoraat kadulla?” Remy kysyi ja katsoi Thomasia halveksuvasti. Välillä häneltä katosi täydellisesti kaikki hienotunteisuus.
”En”, Thomas sanoi hiljaa. Hetkeen hän ei sanonut mitään aivan kuin hän olisi arvioinut meitä mielessään. Sitten hän puhui nopeasti: ”Sen viimeisen hakkaamisen jälkeen sain kyllikseni ja vaihdoin vähän syrjemmälle, mutta pokat ovat kaikkialla samanlaisia.” Hänen äänestään kuulsi katkeruus.
”Ei kai sinua hakattu uudelleen?” Kysyin huolestuneena. Edellinenkin tapaus oli ollut minulle paha järkytys.
”Ei. Siitä minä pidin huolta, etteivät ne siat päässet enää yllättämään minua uudelleen.”
”Opiskeletko sinä tai jotain?” kysyin ja kuulin Remyn naurahtavan pilkallisesti.
”En. Sain ihan mukavan työn yhdestä kahvilasta Itä-Berliinin puolelta. Eivät olleet turhantarkkoja menneisyydestäni”, Thomas sanoi minulle ja virnisti poikamaisesti. Huomasin, miten uskomattoman siniset hänen silmänsä olivatkaan, nyt kun hän vihdoin katsoi minua kunnolla.
”No eivät todellakaan”, Remy tuhahti. Potkaisin häntä pöydän alta, mutta hän vain mulkaisi minua vihaisesti. Hän halusi päästä Thomasista eroon, ja mitä pikemmin, sen parempi.
”Sehän on hauska kuulla”, sanoin ilahtuneena hänen päästyään vihdoinkin pois kadulta.
”Rahaa tuskin tulee samalla lailla, vai mitä?” Remy jatkoi valitsemallaan tylyllä linjalla ja puhalsi provosoivasti savua Thomasia kohti. Hänellä paloi jo kolmas tupakka, mikä oli hänen tapauksessaan harvinaista näin lyhyen ajan sisällä.
”Ei, mutta työ on helpompaa ja turvallisempaa”, Thomas heitti takaisin ja vilkaisi Remyyn ärtyneenä. Miksi minun elämäni miehet eivät voineet tulla toimeen keskenään, oliko se liikaa pyydetty?
”Turvallisempaa, kyllä. Mutta helpompaa? Eihän sinun tarvinnut ennen tehdä muuta kuin maata vatsallasi.” Potkaisin Remyä uudelleen sääreen. ”Helvetti sentään, Oliver. Mitä sinä potkit minua koko ajan?” Hän tiuskaisi hieroen jalkaansa. Thomas yritti kätkeä hymyään.
”Taidankin jättää teidät kyyhkyläiset kahden kesken kuhertelemaan”, Remy sanoi loukkaantuneena ja väänsi kasvoilleen hymyntapaisen. Hän kaappasi lounaamme laskun ja harkitusti laski molempien osuuden siitä pöydälle jättäen hieman ylimääräistä tipiksi. Yleensä me maksoimme oman osuutemme ja katselinkin häntä ihmeissäni. Julmasti hymyillen hän tokaisi: ”Taidat tarvita vielä tänään rahojasi, Oliver ystäväiseni. Soitellaan jälleen viikolla ja nähdään ensi sunnuntaina viimeistään. Ciao!” Hän huikkasi minulle ja puki takkinsa päälleen ja poistui ravintolasta vaivautumatta hyvästelemään Thomasia, joka näytti siltä kuin häneltä olisi juuri isketty ilmat pihalle. Tunsin suuttumusta hänen puolestaan ja lupasin pyhästi itselleni, etten vähään aikaan ottaisi yhteyttä Remyyn.
”Oletko sinä löytänyt mukavan asunnon?” kysyin keventääkseni tunnelmaa. Tarjoilija toi meille uudet kahvit. Tiesin, että mahaani polttelisi illalla näin monen kupillisen jälkeen, mutta en keksinyt muutakaan tapaa pitää Thomasia lähelläni.
”Joo. Se on ihan kävelymatkan päässä siitä kahvilasta, jossa olen töissä.” Thomas sanoi piristyneenä. Nyt kun Remy oli lähtenyt, hän tuntui vapautuneemmalta.
”Itä-Berliinissä onkin kohtuuvuokrat”, totesin vain jotain sanoakseni.
”Joo. Sitä paitsi jaan tämän asunnon erään toisen tyypin kanssa.”
”Ai.” Ääneni paljasti Thomasille pettymykseni. Hän virnisti poikamaisesti ja sanoi:
”Hän on vain kämppäkaverini. Tulee halvemmaksi jakaa kolmen huoneen asunnon vuokra ja asumiskulut kuin asua yksin yksiössä. Molemmilla on oma huone ja olohuone sekä keittiö ovat yhteisessä käytössä.”
”Niin”, sanoin ja tunsin mielialani paranevan.
”Sitä paitsi Hans on hetero”, Thomas sanoi ilkikurisesti.
”Jaaha. Entä sinä?” Kysyin toiveikkaana.
”Mitä minusta?”
”Niin, että oletko sinä…” En pystynyt viemään lausettani loppuun. Äkkiä kurkkuani kuivasi ja nostin tärisevin käsin kahvikupin huulilleni. Thomas katseli minua huvittuneena.
”Olenko minä mitä?”
”No, homo”, sanoin hiljaa puoliksi juodulle kahvilleni. Thomas naurahti ja nojautui taaksepäin.
”Mitä, jos olisinkin?” hän kysyi kiusoitellen.
”Ei mitään”, vastasin ja koetin pitää ääneni mahdollisimman välinpitämättömänä.
”Olisitko halunnut…”, hän ei vienyt lausettaan loppuun. Tunsin punan kohoavan niskaani. Äkkiä kahvikuppini tuntui hyvinkin kiinnostavalta.
”En! Muuten vain halusin tietää”, valehtelin, mutta tiesin, ettei se uponnut Thomasiin.
”Ehkä pidänkin naisista”, Thomas jatkoi kiusoitteluaan. ”Minähän makasin miesten kanssa vain rahasta.” Olin koko ajan pelännyt tämän olevan totuus Thomasista. Tunsin halua vajota pöydän alle pois hänen silmistään. Miten minä aina saankin itseni näihin kiusallisiin tilanteisiin? Hän kumartui lähemmäksi minua ja sanoi aivan hiljaa:
”Oliver, oikeasti olen homo.” Tunsin sydämeni jättävän kymmenen lyöntiä väliin ja minun oli suljettava silmäni, etten todella olisi vajonnut pöydän alle. Eihän hänen tunnustuksensa olisi pitänyt minulle mitään merkitä. Hän oli minua ainakin seitsemän, ellei kymmenen vuotta nuorempi. Sen ikäiset etsivät toistensa seuraa. Sitä paitsi muistin liiankin hyvin ensimmäisen tapaamisemme, enkä usko hänenkään unohtaneen sitä. Kuitenkin järjetön toivon kipinä pyrki mieleni pinnalle, vaikka miten yritin vakuutella itselleni havittelevani mahdottomia.
”Otatko lisää kahvia?” kysyin, kun muutakaan en keksinyt. Thomas pudisti päätään ja nousi ylös.
”Minun on mentävä. Oli kiva tavata. Oikeasti”, hän sanoi ja hymyili minulle. Minun olisi pitänyt seurata hänen esimerkkiään ja nousta itsekin pöydästä, mutta en luottanut jalkoihini kylliksi. Thomas kaivoi taskustaan kolikoita maksaakseen kahvinsa, ja minun vakuutteluni, että mielelläni maksaisin hänen osuutensa, kaikuivat kuuroille korville.
”Voimmeko me tavata vielä?” Ääneni tuntui vieraalta ja karhealta.
”Totta kai. Minä soitan sinulle”, Thomas sanoi ja heilautti kättään hyvästiksi.
”Sinulla ei ole numeroani. Odota, niin annan sen sinulle”, sanoin hätääntyneenä. Thomas vain hymyili ja sanoi hiljaa:
”Löydän numerosi kyllä luettelosta.”
”Mutta…”
”Minä soitan kyllä”, Thomas huikkasi ja katosi ravintolan ovesta kadun vilinään. Olin ymmälläni, en tiennyt aikoiko hän ottaa minuun yhteyttä vai oliko hän vain valehdellut päästäkseen minusta eroon. Epätoivoissani kaappasin Thomasin kolikot ja survoin ne taskuni pohjalle. Ainakin minulle jäisi jotain, joka oli joskus kuulunut hänelle. Maksoin meidän molempien laskun omista rahoistani ja astuin ulos ravintolasta puristaen nyrkissäni Thomasin kolikoita.
***
Maanantai ja tiistai matelivat ohitseni tuskastuttavan hitaina. Töissä en saanut aikaiseksi juuri mitään, tiuskin alaisilleni ilman näkyvää syytä ja kiristin muutenkin heidän hermojaan. Lähdin kotiin jo kahden aikaan ja kirosin Berliinin ruuhkat alimpaan helvettiin. Kotona istuin melkein koko ajan puhelin kädessäni odotellen Thomasin soittoa, jota ei vain kuulunut. Remy yritti soittaa kahteen otteeseen molempina päivinä, ilmeisesti halutakseen tietää, miten Thomasin kanssa oli sujunut. Vaikkei hän sitä olisi ikinä myöntänytkään. En kuitenkaan vastannut.
Keskiviikkona ilmoitin sihteerilleni tekeväni töitä kotona ja pyysin häntä tuomaan papereitani luokseni. He olivat luultavasti helpottuneita saadessaan työskennellä minulta rauhassa. Vaikka minun olisi pitänyt valmistella tarjousta isosta rakennushankkeesta, joka olisi tiennyt töitä seuraavaksi kolmeksi vuodeksi, en saanut mitään aikaiseksi, pyörittelin vain lukuja ja papereita edessäni ajatusteni kiertäessä Thomasissa.
Ilta kuudelta ovisummerini pärähti soimaan. Olin varma, että ovella olisi Thomas, hän kun tiesi, missä asuin. Juoksin eteiseen ja ehdin vastaamaan toisen soiton päätyttyä.
”Niin?” Vastasin ovipuhelimen luuriin ja sydämeni takoi hullun lailla.
”Päästätkö minut ylös?” Kuulin tutun äänen, joka ei kuitenkaan kuulunut Thomasille vaan Remylle.
”Remy?” kysyin epäuskoisena. En uskonut hänen poikkeavan luonani, kun en ollut suostunut vastaamaan hänen puheluihinsa. Hän piti mieluiten mykkäkoulua, jos asiat eivät luistaneet hänen tahtomalla tavallaan.
”Minä. Minä. Päästätkö minut ylös vai et?”
”Totta kai. Tule vain.” Painoin summeria ja avasin oven rappukäytävään. Sitten laahustin takaisin sohvalle odottamaan Remyä. Hajamielisesti hipelöin kännykkääni. Kuulin oven kolahtavan kiinni ja Remyn riisuvan päällystakkiaan eteisessä. Pian hän käveli rennosti olohuoneeseen, vilkaisi kerran minuun ja kysymättä lupaa suunnisti suoraan baarikaapilleni. Hän ojensi minulle gintonicin, itselleen hän oli kaatanut whiskyn. Remy rojahti ähkäisten viereiseen nojatuoliin, nojautui taaksepäin ja maistoi whiskyään.
”Hyvää tavaraa sinulla. Pidänkin skottilaisista.” Nyökkäsin kiitokseksi. Hän kulautti lasinsa kerralla tyhjäksi, pyöritteli sitä hetken ennen kuin kysyi:
”Voinko ottaa toisen?”
”Ota vain”, sanoin ja katsoin häntä hämmästyneenä. Yleensä hänellä ei ollut tapana kysyä lupaa, hän vain otti lisää.
”Oliver? Miksi sinä et enää vastaa puheluihini? Aloin jo huolestua, kun sinusta ei ole kuulunut mitään”, Remy kysyi istuuduttuaan alas uuden whiskypaukkunsa kanssa. Siksi hän siis tuli katsomaan minua, ettei Thomas vain ollut murhannut minua omaan sänkyyni.
”Minulla on ollut paljon töitä, en ole ehtinyt vastaamaan”, sanoin ärtyneenä hänen uteluihinsa.
”Niinkö?” Remy kuulosti siltä kuin ei olisi uskonut sanaakaan. ”Olet lähtenyt töistä aikaisin tällä viikolla.”
”Oletko sinä sinnekin soittanut?” kysyin vihaisena.
”Totta helkkarissa.”
”Olen tehnyt mieluummin töitä kotona. Pystyn keskittymään paremmin.”
”Tai sitten sinulla on ollut täällä seuraa?” Remy katse porautui suoraan lävitseni. En usko, että hän olisi voinut enää selvemmin kysyä, olinko ollut Thomasin kanssa, kysymättä sitä aivan suoraan.
”Ei. Ei ole ollut”, vastasin tällä kertaa aivan rehellisesti.
”Et sinä kovin kiireiseltä vaikuta.” Remy silmäili ruokapöydällä lojuvia kansioita. ”Odotatko sinä jonkun soittoa?”
”En.”
”Ajattelin vain, kun sinä hiplaat koko ajan kännykkääsi.”
”Tai siis odotan. Isäni on huonona. Hänen lääkärinsä voi ilmoittaa hänen tilastaan milloin tahansa.”
”Ai. Onko Martin sairaana? Onko hänet viety sairaalaan? Joko lääkärit tietävät, mikä häntä vaivaa?” Sadattelin mielessäni, etten ollut huomannut keksiä parempaa hätävalhetta. Remyhän ei päästäisi nyt irti, ennen kuin saisi tietää, mikä isääni vaivaisi.
”Hänellä oli rintakipuja maanantaina ja hänet vietiin Spandaun sairaalaan”, vastasin hätäisesti ja toivoin, ettei äitini saisi koskaan vihiä tästä keskustelusta.
”Spandaun? Eihän se käy. Minä tunnen yhden erittäin pätevän kardiologin, hän saa isäsi tänne Berliiniin yksityisklinikalle. Rahahan ei nyt ole este.” Remy alkoi selata mustaa muistivihkoaan etsien mainitsemaansa lääkäriä. Tunsin, miten juttu riistäytyi käsistäni.
”Ihan totta, Remy. Ei sillä ole väliä. Spandau on varmasti ihan hyvä paikka. Eikä äitikään jaksa kulkea edestakaisin tätä väliä.” Remy katsoi minua epäillen.
”Voihan äitisi majoittua tänne.”
”Ei voi. Kaikki on ihan hyvin näin.”
”Sinä olet ihan kummallinen, Oliver. Isälläsi on ollut sydänkohtaus ja sinä istut kotona muka töitä tehden. Sinunhan pitäisi olla hänen luonaan!”
”Tämä on ollut tavallaan…shokki minulle”, puolustauduin ja painoin lasin kylmää reunaa kivistävälle otsalleni. Kaiken kukkuraksi saisin vielä päänsäryn palkakseni valheistani.
”Varmasti”, Remy sanoi rauhallisemmin. ”Voiko isäsi luona vierailla?” Parahdin ääneen ja hän katsoi minua ihmeissään. ”Oletko sinä kunnossa, Oliver?” Remy istuutui huolestuneena viereeni.
”Olen. Päätäni vain särkee. Kuule, isä ei halua, että siellä lappaa väkeä, joten jos et pahastu, niin…”
”Kumma. Yleensä Martin on aina kertomassa minulle vaivoistaan, niistä kuvitelluistaankin”, hän naurahti ja vakavoitui samassa. ”Oletko varma, että se on vain pääkipua. Minulla on toimistolla rauhoittavia, voin käydä hakemassa, ei siinä kauaa mene. Sinun olisi pitänyt kertoa tästä jo heti maanantaina, eikä jäädä odottelemaan. Avun pyytäminen ei ole mikään häpeä, Oliver, ja sinähän olisit voinut käydä jollain muulla lääkärillä, jos et halunnut tulla minun luokseni. Shokki ei ole mikään pikkujuttu.” Hautasin käteni yhä syvemmälle käsiini ja rukoilin, että Remy häipyisi. Samassa puhelimeni alkoi soida ja näytöllä vilkkui tuntematon numero.
”Onko se sieltä sairaalasta?” Remy kysyi huolestuneena. Tiesin, ettei se ainakaan sairaalasta tullut. Toivoin niin kovasti Thomasin soittoa, että käteni tärisivät, kun vastasin puhelimeen. Remy katseli kunnioittavan hiljaa minua.
”Oliver Adler.”
”Oliver?” Tunnistin heti Thomasin äänen ja valtava helpotuksen aalto pyyhkäisi ylitseni.
”Thomas. Mukavaa kuulla ääntäsi!” Remy kurtisti kulmiaan tajuttuaan, kuka toisessa päässä oli.
”Minähän lupasin soittaa sinulle. Ehditkö tapaamaan tänään?”
”Totta kai. Mentäisiinkö syömään? Minun on ainakin nälkä.” Remyn tuijotus muuttui sitä pahaenteisemmäksi mitä pidemmälle minun ja Thomasin puhelu eteni.
”Sopii minulle. Onko hyviä ehdotuksia?” Thomasin ääni kuulosti iloiselta.
”Tässä lähellä on yksi hollantilaisten veljesten pitämä pizzapaikka, jossa on todella hyvät ruoat. Kiinnostaisiko?”
”Joo. Olen siellä puolen tunnin kuluttua. Moi!” Thomas katkaisi puhelun ja minä jäin typeränä hymyilemään kännykälleni.
”Sinä olet tainnut syöttää minulle varsinaista soopaa isästäsi, vai mitä? Luulenpa, että Martin katselee parhaillaan ’Kettua’ televisiosta tietämättä, mitä hänen rakas poikansa on juuri satuillut hänestä.” Remy nousi ylös sohvalta ja puristeli vihaisena käsiään nyrkkiin. Olin varma, että hän aikoisi lyödä minua. Hän oli aina pitänyt erityisen paljon isästäni, mutta en uskonut, että hätävalheeni olisi voinut saada tällaisia mittasuhteita.
”Remy, olen kauhean pahoillani, että keksin näin typerän jutun isästäni, mutta en halunnut myöntää sinulle, että olen koko tämän ajan odottanut Thomasin soittoa”, sanoin nopeasti ja odottelin, milloin hänen nyrkkinsä iskeytyisi minuun.
”Sinä olet sairas, Oliver! Sairas!” Remy huusi vasten kasvojani. Sitten hän marssi eteiseen ja nappasi takkinsa naulakosta ja paiskasi oven kiinni perässään. Muulloin olisin tuntenutkin häpeää teostani, mutta nyt ajatukseni täyttyivät vain Thomasin näkemisestä.
***
Tunnin kuluttua istuin hollantilaisten veljesten ravintolassa Thomas vastapäätä minua. Hän oli uppoutunut ruokalistaan ja minulla oli vaikeuksia, etten olisi liian usein kurkkinut häntä omani takaa. Me molemmat otimme juomaksi oluen ja hän tilasi neljän juuston pizzan ja minä otin suosikkini kiviuunissa paistetun lasagnen. Ravintola oli melkein täynnä, mutta saimme pitää itsellämme ikkunaloosin, joten saatoin helposti kuvitella meidän olevan kahden. Ihaillen katselin hänen kasvojensa piirteitä, joihin heijastui pöytämme yksinäisen tuikun liekki. Olin täydellisen peruuttamattomasti rakastunut edessäni olevaan mieheen. Vasta nyt uskalsin myöntää sen itselleni, mutta pystyisinkö koskaan kertomaan sitä hänelle.
”Sinä olet outo”, Thomas sanoi yllättäen, kun tarjoilija oli käynyt tuomassa meidän annoksemme.
”Ai. Miten?” kysyin hieman hämmentyneenä hänen kommentistaan.
”No, silloin aikanaan sinä seurailit minua varmaan kolme kuukautta, ennen kuin uskalsit lähestyä minua”, Thomas sanoi huolettomasti. En voinut uskoa, että hän olisi voinut huomata minut, mielestäni katselin häntä silloin aina etäältä ja piilosta. Kuin lukien ajatukseni Thomas lisäsi: ”Et sinä kovinkan huomaamaton silloin ollut.”
”En vai?”
”Et. Sinusta huomasi heti, mitä olit etsimässä.”
”Ai.” Tunsin, miten puna nousi kasvoilleni.
”Oikeastaan se oli aika söpöä, kun sitä ajattelee näin jälkikäteen.” Thomas naurahti ja näytti epäröivän ennen kuin jatkoi: ”Kuulin, ettet ostanut muita poikia, vaikka olin jo häipynyt maisemista.” Nyökkäsin. En olisi voinut milloinkaan viedä heistä ketään muuta kuin hänet asunnolleni.
”En. Olit ainoa, joka minulla oli”, sanoin hiljaa. Thomas tutki minua katseellaan pitkän aikaa.
”Pidätkö sinä työstäsi siellä kahvilassa?” kysyin rikkoen hiljaisuuden väliltämme.
”Joo. Omistaja on ihan mukava, samoin työkaverit. Siellä käy oikeastaan vakiasiakkaita enimmäkseen, joten heidät on oppinut tuntemaan. Joskus joku turistikin eksyy sinne hakiessaan entisen Itä-Berliinin tunnelmia”, Thomas sanoi nauraen. ”Saanpahan harjoitella englantiani.”
”Pärjäätkö sinä? Tarkoitan rahallisesti.”
”Ihan hyvin. Kuten ystäväsi tässä taannoin sanoi, palkka ei ole suuri, mutta se on ainakin säännöllinen. Lisäksi olen lähikaupassa osa-aikaisena.” Olin vaikuttunut Thomasin muuttumisesta. Vaatii melkoista itsekuria vaihtaa elämänsä tavalliseen aherrukseen ja tehdä vielä kahta työtä sen sijaan, että maleksisi kaduilla.
”Kerroit viimeksi asuvasi jonkun Hansin kanssa. Tietääkö hän sinun menneisyydestäsi?” Kysyin uteliaana.
”Ei. Kerroin hänelle vasta muuttaneeni Oranienburgista. Tavallaan se on totta, sillä vanhempani asuvat siellä. Hans on rento tyyppi, mutta en usko hänen sulattavan sitä puolta minusta. Hän kyllä tietää, että olen homo ja silleen, ei se häntä haittaa”, Thomas sanoi. ”Itse asiassa hän taitaa käyttää minua naistensyöttinä”, hän lisäsi nauraen.
”Ei kai?”
”Kyllä. Totta se on. Naiset vain pyörivät minun ympärilläni, en kyllä tajua miksi.” Minä vilkaisin häntä vaivihkaa ja tiesin liiankin hyvin vastauksen siihen. Vaikka hän oli leikkauttanut mustat hiuksensa lyhyemmiksi, ne yhä peittivät hänen korvansa ja kihartuivat kuten taulujen enkelihahmoilla. Itse asiassa hänen kasvonsa olivat hämmästyttävän vähän muuttuneet näiden neljän vuoden aikana. Hän olisi edelleen käynyt kahdeksantoistavuotiaasta nuorukaisesta.
Thomas kertoi elämästään Hansin kanssa ja työstään ja työkavereistaan. Hänestä huokui se nuoruuden into, jolla hän oli heittäytynyt uuteen elämäänsä ja solmimiinsa uusiin ihmissuhteisiin. Sain sen käsityksen, ettei hänellä juurikaan ollut muita ystäviä Hansin lisäksi, ja mieleeni nousi polttavana kysymys, joka lopulta karkasi huuliltani:
”Onko sinulla nyt joku tärkeä henkilö kuvioissa mukana?” Thomas katsoi minua uteliaana, pää hieman vasemmalle kallellaan.
”Niin kuin, kuka?” Thomas osasi kyllä tehdä asiat minulle mahdollisimman vaikeiksi.
”Tarkoitan, että onko sinulla poikakaveria?”
”Sinähän olet kuin joku vanha täti”, Thomas nauroi. En voinut muuta kuin hymyillä. Tädit ehkä kyselevät puhtaasti uteliaisuuttaan sukulaispoikiensa seurustelusuhteista, mutta minulla oli epämääräisiä taka-ajatuksia, joita en vielä uskaltanut pukea sanoiksi. Thomas kieltäytyi vastaamasta kysymykseeni, mikä laski mielialaani. Tietenkin hänellä oli poikakaveri, hulluhan minä olin muuta toivoessani. Silti halusin häntä enemmän kuin ketään muuta tässä maailmassa. Mustasukkaisena kuvittelin hänet toisen nuoren miehen syliin ja kaduin katkerasti, että olin tullut kysyneeksi häneltä koko asiaa.
”Olet saanut lihaa luiden ympärille”, sanoin saadakseni muuta ajateltavaa.
”Siis lihonut. Kiitti vain!” Thomas sanoi muka närkästyneenä ja työnsi puoliksi syödyn pizzansa minun puolelleni pöytää. Kuitenkin huomasin hänen silmissään leikkisän pilkkeen ja hän taisi olla oikeasti hyvillään, kun huomasin hänen miehistyneen.
”Ei! Kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan”, minä protestoin ja työnsin lautasen takaisin hänelle. ”Olen ennenkin sanonut, että näyttäisit paremmalta, jos et olisi niin kamalan laiha. Ja nyt näet, että olen ollut koko ajan oikeassa.” Thomas vain nauroi sanoilleni.
”Kai minun on pakko ryhtyä laihikselle, kun entinen pokanikin haukkuu lihavaksi”, hän sanoi nauraen.
”Enhän haukkunut! Kehuin, miten hyvännäköinen olet”, sanoin hivenen loukkaantuneena. Hänen nauruaan oli ilo kuunnella ja pian se tarttui minuunkin.
”Odotitko soittoani?” Thomas kysyi omahyväisen näköisenä. Tiesin punastuvani.
”Odotin”, tunnustin hiljaa ja katsoin käsiäni. Äkkiä hänen kätensä lepäsi niillä ja hän kumartui pöydän yli.
”Ei minulla ole poikakaveria.” Thomasin kuiskatessa hänen huulensa koskettivat korvaani saaden adrenaliinin ryöppyämään verisuoniini ja koko kehoni vapisemaan.
”Eikö?” Kysyin nieleskellen. Tunsin hänen kuuman hengityksensä ihollani ja haistoin hänen tuoksunsa, mikä sai minut äkisti kiihottumaan.
”Ei”, Thomas kuiskasi vielä ennen kuin nojautui taakse penkillään. Hänen hymystään rohkaistuneena uskalsin viimein kysyä:
”Tuletko kanssani asunnolleni?” Thomas mietti hetken ja vastasi:
”Tulen”
”Tuletko?” toistin typertyneenä.
”Tulen”, Thomas sanoi pehmeästi ja virnisti.
A/N: Niin ja niitä kommentteja saa laittaa. Niistä minä pidän