FMA, Syntiset käteni 1 ja 2 osat | K-11 | Draama (angst),songfic

[Teräsedward]

Otsikko: Syntiset käteni
Kirjoita: Teräsedward
Laji/Tyyli: Draama, Songfic
Ikäsuositus: K -11 // Classick nosti
Fandom: Fullmetal Alchemist (FMA)
Vastuuvapaus: En omista hahmoja, enkä FMA:ta @Hiromu Arakawa
A/N: Random idea, joka syntyi kuunnellessa musiikkia :'3 (Visioni ovat niin ihania, kun tulevat koulussa <3)

Huokaisen pienesti ja kävelen suurehkon oven luokse. Mietin pitkään ja hartaasti, menisinkö sisään. Tuuli heilutti hiuksiani kevyesti syksyisessä ilmassa. Syrjäseudulla oli todella hiljaista ja rauhallista. Vain pieni lintujen surunsointuinen viserrys kuului öiseen pimeyteen.
Henkeä vetäen avaan lopulta oven ja astun sisään vitivalkoiseen huoneeseen, kävellen sisälle oven perässäni sulkien. Kuun loiste saa valkoisen varjojen huoneen hohtamaaan sineä.
Kävelen eteenpäin kovalla lattialla tullen pöytätason eteen. Sen päällä oli puoliksi poltettu kynttilä, jonka vartta pitkin kulki steariini juovia ja valokuva minusta ja veljestäni nuorina.
Tuijotan kuvaa ja käännän sen pois näkyvistäni kohti seinää. En kykene katsomaan sitä enää. En tässä huoneessa, veljeni rakentamassa pienessä rukous talossa. Seisahdun paikalleni pöydän toiselle puolelle. Tutkin pientä porrasta ja sen edessä olevaa pöytää. Tässä veljeni rukoili aina ennen kuolemaansa.

”Astun sun huoneeseen.
Hohtavan valkoiseen.
Nyt pöydällä kuvas nään,
käännän sen pois hiljaisuuteen.”

Istun pienen korokkeen eteen ja lasken katseeni syliini. Hiljaisuudessa alan miettiä aikaa, jolloin sain veljeni kehon takaisin. Hän oli onnellinen ja aina iloinen, mutta tiesin, että syvällä sisimmässään hän murehti minua. Hän rukoili puolestani, että minäkin saisin menetetyt raajani takaisin.
En illoinnut veljeni onnesta kuin vähän. Se ilon ja onnen näkeminen sai minut voimaan pahoin. Tulin kateelliseeksi veljelleni. Sain vaivalla hänet takaisin, mutta itse jäin tällaiseen tilaan.

”Katseesi vangitsi,
Vangitsit itseesi.”

Kateuteni ei kai näkynyt lävitse, koska Al ei tehnyt mitään kummempaa. Luulin, että se olisi riittänyt veljelleni ja minulle, mutta se ei riittänyt. Joossakin vaiheessa Al tajusi, että olin kateellinen, koska hän hiljeni onnestaan ja ilostaan koettaen olla tavallisesti. Se helpotti oloani hieman,mutta sisälläni katkeruus vain kasvoi. Ajattelin, että se olisi ollut ihan oikei, mutta kaikki murtui.

Nostan katseeni ja kohdistan sen edessä olevaan raamattuun. Sen kansi hohti kuun valossa, joka loisti kattoikkunan laseista siihen. Syyllisyyteni on valtavaa ja koetan unohtaa sitä, mutta minulla ei ole siihen oikeutta.

”Luulin auttavani.
Luulin, että se riittäisi.”

Enkä kykene unohtamaan. En voi unohtaa veljeäni, en syntejäni, en mitään. Veljeni lähti minun takiani.

Nousen hitaasti seisomaan ja käännyn katsomaan huonetta. Se on pieni, valkoinen ja erittäin kaunis. Kuu alkaa kulkea ohi ikkunasta ja huoneeseen alkaa laskeutua pimeys. Huoneen kaunis hohto alkaa haihtua, kun lähden kävelemään ulos. Kävellessäni käännän kuvan takaisin oikein päin vilkaisematta sitä. Kävelen ovelle ja menen ulos katsomatta taakseni.

”Ei, en voi, en voi sua koskaan unohtaa.” x2

Suljen oven ja lähden kävelemään tuon talon taakse. Käännän katseeni seinään ja tutkin sen rappeutunutta pintaa. Katseeni vaeltaa seinässä ja harhailee siitä alemmas, jossa talon seinää vasten oli kivi. Yhtä rösöinen kuin seinäkin, mutta silti vielä likaisempi.
Laskeudun kyykkyyn ja lasken vasemman käteni kiven päälle. Tunsin vilunväristyksiä. Kivi oli niin kylmä ja sai minut tyhjäksi. Veleni huudot ja kaikki palautui mieleen virraten lävitseni. Alan täristä. Sisälleni sattuu niin paljon. Olin idiootti, olin tyhmä. Syntinen ihminen, enkä tule koskaan saamaan vapautta tästä helvetistä, kivusta ja synnistä. Se on minulle, murhaajalle, aivan oikein.

”Kosketan kiveä,
kosketan niin kylmää.”

Hivutan kättäni kiven päältä sen eteen. Sivelen sen epätasaista kohtaa sumein silmin. Se on minun kaivertamani ja sotkuinen. Siinä lukee veljeni nimi. Epäselvästi ja verisenä.
Lasken käteni haudan eteen, jossa on kynttilä ja ruusu. Kynttilä oli palanut ajat sitten loppuun ja ruusu kuihtunut viileässä ilmassa.
Haudan äärellä on pimeää, kun kehoni peitti kuun loisteen.
Tuijotan kiveä hiljaa ja tuskissani. Silmäni alkavat kostua. Ei, en saisi itkeä, en helpottaa oloani. En varsinkaan veljeni haudan edessä. Minä itse, omin käsin, murhasin hänet. Minulla ei saisi olla oikeutta edes tulla tänne, eikä itkeä. Tuskan täytyy pysyä sisälläni, ei vuotaa ulos.

”Se kantaa sun nimeäs.
Sen itse siihen kaiversin.

Sormin verisin!”

Nousen seisomaan täristen tuskasta. Käännän selkäni haudalle ja lähden kävelemään pois kohti kylmää ja tyhjää maata. Kohti tuntematonta kantaen mukanani ikuisesti tuskaa ja synnin taakkaa. Ja niitä muistoja, jotka eivät katoa koskaan, muistoja, jotka eivät koskaan jätä minua yksin.

Nämä syntiset käteni eivät palaudu koskaan ennalleen.

”Ei, En voi, en voi sua koskaan unohtaa...” x4

End
51Koodia – Valkoinen huone

[Teräsedward]

Otsikko: Syntiset käteni 2
Kirjoita: Teräsedward
Laji/Tyyli: Draama, Songfic
Ikäsuositus: K - 11
Fandom: Fullmetal Alchemist (FMA)
Vastuuvapaus: En omista hahmoja, enkä FMA:ta @Hiromu Arakawa
A/N: Jatko visio, kun kuuntelin ykkös osassa olevaa ”Valkoinen huone” kappaletta. Sen jälkeen kuuntelin ”Hautaruusu” :n Iski ja pukkasi sitten tällaisen idean, joten ajattelin jatkaa tätä vielä toisen laulun mukaan, kun se niin siihen sopi :3
Juonesta; (Voi olla paljastuksiakin) Joo ykkös osassa Ed ei laskenut ruusua haudalle, mutta tässä se on tehnyt sen periaatteessa. Plus juonen aikamuoto asiat kusevat, kun en osaa sovittaa tätä oikein tähän. Hankalaa. Mutta toivottavasti se ei häiritse. Enempiä pölinöittä; Nauttikaa!

”Haluaisin tulla luokses valoisammalle puolelle.
Mikset auta mua pääsemään takaisin sinne, mistä miut revittiin pois?”

Aluksi oli hiljaista. Seisoin vain aloillani siinä paikalla, jossa olin seissyt hautaamisestani asti. Hetkeni rikkoi pian isoveljeni, joka tuli hautani luokse taas kerran käymään. Hän teki samoin kaiken joka kerta. Seisoi hetken, laskeutui alas polvilleen ja jäi istumaan hautani äärelle. Oli raastavaa katsoa, kuinka hän kärsi siitä, mitä teki minulle tahtonsa takia. Hän ehkä yritti peittää sitä, mutta minä näin hänen lävitseen. Haluaisin palata luoksesi veljeni, mutta mikset auta minua pääsemään takaisin sinun luoksesi? En olisi vihainen sinulle. En ollenkaan. Haluaisin vain jatkaa elämääni kanssasi ja auttaa sinua palaamaan omaan kehoosi.

”Haluaisin kuulla nuo viimeiset sanas minulle.
Näin vain huuliesi liikkuvan hitaasti, kuin vierasta kieltä ollut ois.”

Mitähän mahdoit sanoa minulle, kun en kuule sanojasi selvästi? Näin vain huuliesi liikkuvan hitaasti, tuskaisesti ja minulle tuntemattomalla tavalla. Nousit taas kerran ylös sanojesi jälkeen ja käänsit selkäsi lähtien taas pois. Moneskohan kerta tämä oli, kun tulit haudalleni, kuiskasit ne sanat ja lähdit?

”Haluaisin päästä taas valoisammalle puolelle.
Mikset tartu kiinni käteeni, vaikka sen sua kohti ojennan?”

Kului pitkäänkin, ennen kuin palasit takaisin haudalleni. Sama sumea katse, sama riutunut ruumis mukanasi, joka tuntui hajoavan murusiksi aivan pian, kuin jokin heiveröinen kukka talven alkaessa. Et huolehtinut itsestäsi enää. Sen näki selvästi. Haluaisin tulla takaisin vierellesi huolehtimaan sinusta. Tulla tukemaan ja auttamaan, mutta mikset auta minua pääsemään takaisin, vaikka kurkotan sinua kohti koettaen saada sinut ymmärtämään sen?

”Haluaisin kuulla nuo sanat, jotka sanoit minulle.
Ennen kuin laskit ruusun eteeni ja kylmästi käänsit selkäsi!”

Saavuit taas luokseni. En ihmetellyt sitä lainkaan. Polvistuit haudalleni, kuten aina ennenkin, mutta ennen kuin tulit siihen, kävit rukous huoneessani. Mitä sinulla oli mielessä veljeni? Olisitko voinut kertoa nuo sanat, jotka kuiskasit, minulle? Käsissäsi oli kaunis ruusu, joka alkoi kuihtua sinun laskettuasi sen haudalleni. Olit polvillasi hetken, kunnes nousit ja käänsit selkäsi minulle ja haudalleni kylmäasti. Et ennen ollut tehnyt niin. Mitä mielessäsi oikein liikkui isoveli?

”Nyt sä meet taas. Enkä tiedä milloin palaat, jos ollenkaan.
Kun sä meet, tiedäthän silloin valo varjoihin pakenee.”

Seisoit aloillasi selkä minua päin jonkin aikaa. Sitten lähdit kävelemään. Minusta tuntuu, ettet taida palata enää takaisin? Palaatko takaisin luokseni Edward? Isoveljeni? Lähtösi haudaltani sai pimeyden laskeutumaan joka keta. Jäin tähän odottamaan paluutasi. Enhän minä voinut muuta kuin toivoa, että palaat takaisin ja pelastat minut pimeydestä. Näin etääntyvän selkäsi katoavan pikkuhiljaa horisonttiin.

”Palaathan ennen kuin terälehdet putoaa tästä ruususta, jonka poimin mun haudalta?

Terälehdet yksikerrallaan putoaa ja ootan sinua.
Palaathan?”

Nostan haudalleni laskemasi ruusun käsiini varovasti. Yritin hoivata ja vaalia sitä, mutta siitä huolimatta terälehdet alkoivat tippua yksikerllaan pois pakkasen takia. Odotin täällä edelleen, että palaisit takaisin. Palaathan takaisin?

”Terälehdet yksi kerrallaan koskettaa maata, silti odotan.
Palaathan?”

Katsoin kuinka pienet, kuihtuneet, punaiset terälehdet tippuivat ja alkoivat peittää hautaani hiljalleen. Siitä huolimatta minä odotin sinua takaisin joka hetki. Tulethan takaisin? Palaathan?

”Kun viimeinenkin putoaa, niin tiedän ettet enää palaa!”

Hitaasti näin, kuinka viimeinenkin kaunis terälehti kirposi pidettyään tiukasti kiinni. Pakkanen puri sen hengiltä. Raiskasi ruusun varren kuoliaaksi. Nyt tiedän, sinä et palaa enää!
Sanasi olivat anteeksipyyntöjä, eikö totta? Jokainen kuiskaus, jota et halunnut minun kuulevan, oli pahoittelua tekemästäsi julmuudesta.
Palaa takaisin isoveljeni, minä luotan sinuun edelleen.

Tule ja puhdista nuo syntiset kätesi..!

End

A/N: Laitan tähän vielä, että kappale on 51Koodia – Hautaruusu ja sanat eivät ficissä ole kokonaiset. Tässä ficissä menevät sanat;

Haluaisin tulla luokses valoisammalle puolelle.
Mikset auta mua pääsemään takaisin sinne, mistä minut revittiin pois?
Haluaisin kuulla nuo viimeiset sanas minulle.
Näin vain huuliesi liikkuvan hitaasti, kuin vierasta kieltä ollut ois.

Haluaisin päästä taas valoisammalle puolelle.
Mikset tartu kiinni käteeni, vaikka sen sua kohti ojennan?
Haluaisin kuulla nuo sanat, jotka sanoit minulle,
Ennen kuin laskit ruusun eteeni ja kylmästi käänsit selkäsi!

Nyt sä meet taas. Enkä tiedä milloin palaat, jos ollenkaan.
Kun sä meet, tiedäthän silloin valo varjoihin pakenee.
Palaathan ennen kuin terälehdet putoaa,
Tästä ruususta, jonka poimin mun haudalta?

Terälehdet yksi kerrallaan putoaa ja ootan sinua. Palaathan?
Terälehdet yksi kerrallaan koskettaa maata, silti odotan. Palaathan?

Kun viimeinenkin putoaa, niin tiedän, ettet enää palaa!

Oikeat sanat;

Haluaisin tulla
Luokses valoisammalle puolelle.
Mikset auta mua pääsemään takaisin
Sinne, mistä minut revittiin pois?
Haluaisin kuulla
Nuo viimeiset sanas minulle.
Näin vain huuliesi liikkuvan hitaasti,
Kun vierasta kieltä ollut ois.
refrain:
Ja sä meet taas,
Enkä tiedä milloin palaat, jos ollenkaan.
Kun sä meet,
Tiedäthän, silloin valo varjoihin pakenee.
Palaathan ennen kuin terälehdet putoaa
Tästä ruususta, jonka poimin mun haudalta?
(haudalta) (5x)
Haluaisin päästä
Taas valoisammalle puolelle.
Mikset tartu kiinni käteeni, vaikka sen
Sua kohti ojennan?
Haluaisin kuulla,
Nuo sanat, jotka sanoit minulle,
Ennen kuin laskit ruusun eteeni
Ja kylmästi käänsit selkäsi.
Nyt sä meet taas,
Enkä tiedä milloin palaat, jos ollenkaan.
Kun sä meet,
Tiedäthän, silloin valo varjoihin pakenee.
Palaathan ennen kuin terälehdet putoaa
Tästä ruususta, jonka poimin mun haudalta?
Terälehdet yksi kerrallaan putoaa ja ootan sinua.
Palaathan?
Terälehdet yksi kerrallaan koskettaa maata, silti odotan.
Palaathan?
Kun viimeinenkin putoaa, niin tiedän, ettet enää palaa.
refrain
(haudalta) (3x)
Haudalta.
(haudalta)
(haudalta)
Jonka poimin mun haudalta.
(haudalta)
(haudalta)
Mun haudalta.
(haudalta) (3x)
Jonka poimin mun haudalta.
Jonka poimin mun haudalta.
(haudalta)
(haudalta)
Jonka poimin mun haudalta.
(haudalta)
Haudalta.
(haudalta) (3x)

[shuntorizzy]

Helvetti aloin itkee ku luin tän loppuun nyt ihan kunnolla ; A ; sinä se ossoot!  *snif snif*