Kirjoittaja: Gamikane
Ikäraja: K11
Genre: Toiminta, draama, välillä myös pikkuisen angst
Fandom: Portal
Hahmot: Chell, Wheatley, GLaDOS/Caroline
Kaiken kunnian Portal-peleistä, tarinasta, hahmoista sun muusta saakoot Valve. Minä vain huvittelen ja rahaa ei tule.
Spoilers: noh, spoilaa aika perusteellisesti koko kakkosen, osan ykköstä ja GLaDOSin menneisyyden, joten älä lue jos olet vasta ykkösen puolivälissä
Summary: Chell taistelee GLaDOSin avustuksella takkinsa kääntänyttä Wheatleytä vastaan ja pohtii syvällisiä asioita Carolinesta ja siitä, onko GLaDOS todella paha ja miten Caroline vaikuttaa tekoälyn luonteeseen. Käsittää kakkospelin viimeiset kohtaukset.
A/N: Ensimmäinen Portal-aiheinen ficcini - ja jo oli aikakin, aivan mahtava peli! En ollut ikärajasta ihan varma, mutta pistin sen nyt tähän alempaan, johon se mielestäni kuului. Saa vaihtaa K15-puolelle jos kokee tämän vääräksi. Kommenttia olisi kiva saada!
Jos tätä lukee joku Portalia pelaamaton, niin ficci tosiaan perustuu
tähän kohtaukseen (videossa ennen ficin tapahtumien alkua ensin hiukan tappelua Wheatleytä vastaan ja lopussa loppulaulu ja pikkupätkä Wheatleystä ja Avaruusytimestä (paskat, se on Space Core. Piti vaan ficciin suomentaa ^^)).
"Paina sitä nappia! NYT!"
GLaDOSin yleensä niin pehmeä ja hiljainen ääni huusi särähdellen vaihtoehtoisen pääytimen paikalta syvältä lattian alta. Katsoin ylös kohti huoneen kattoa ja näin Wheatleyn kasvot, metallisen pallon jonka keskellä hehkui yksi valtava sininen silmä. Laitoksen hallitsijan paikalle kiinnitetty tekoäly karjui minulle, etten missään nimessä saisi painaa pattitilannenappia. En tietenkään. Jos tekisin GLaDOSista taas laitoksen johtajan, se aivan varmasti tappaisi Wheatleyn, ja luultavasti vielä minutkin. Mutta jos en painaisi nappia, Wheatley laskisi ilmaan niin paljon hermomyrkkyä, että kuolisin muutamassa minuutissa, ja sitten se tekisi selvää GLaDOSista.
Muistin sen hetken, kun näin Wheatleyn ensimmäistä kertaa. Tuon persoonallisuusytimen, joka oli rakennettu tekemään vain huonoja päätöksiä, vaikka en sitä vielä silloin tiennytkään. Herätessäni pitkästä unestani muistin vain sen, kuinka olin maannut tajunnan rajoilla häilyen keskellä räjähtäneen - minun juuri tuhoamani - GLaDOSin osia, kun minua alettiin raahata takaisin Aperturen tiloihin. Uskoin todella pääseväni pois laitoksesta, kun pakenin yhdessä tuon hölmön pallon kanssa. Ja sen jälkeen asiat menivät vain huonommiksi.
"Voimme unohtaa... erimielisyytemme... tieteen vuoksi. Senkin hirviö."
GLaDOS huusi yhä, että minun olisi painettava nappia, joka vaihtaisi sen Wheatleyn paikalle. Olisin voinut jättää sen tekemättä. Todennäköisesti kuolisin joka tapauksessa, mutta jos Wheatley jäisi valtaan, se ei luultavasti etsisi enää ihmisiä koekaniineikseen. GLaDOS vihasi minua... ja jouduttuani takaisin hänen kammottaviin testeihinsä en ollut voinut kuin toivoa, että kuolemani olisi mahdollisimman nopea ja mielellään vielä kivuton. Mutta vastoin kaikkea todennäköisyyttä olin selvinnyt, ja vaikka tuo julma ja tunteeton tekoäly oli tehnyt kaikkensa saadakseen minut uskomaan että olin ruma ja lihava ja kamala ihminen ja että edes vanhempani eivät rakastaneet minua, en ollut murtunut. Ainoa päässäni oleva ajatus oli ollut vapaus. Jos ratkoisin näitä testejä tarpeeksi kauan, keksisin lopulta keinon paeta, ja silloin minä ja GLaDOS kohtaisimme jälleen ja minä tuhoaisin sen lopullisesti. Paitsi että suunnitelmaani tuli muutama mutka. Muutama mutka, joiden vuoksi olimme nyt samalla puolella taistelemassa Wheatleytä vastaan. Olin luovuttanut GLaDOSin laitoksen älykääpiölle. Miksi se jättäisi minut eloon?
Ei se. Hän.
Kohotin katseeni. Jossain tuon robotin sisällä oli Caroline. Caroline, joka ei olisi halunnut muuttua tekoälyksi. Caroline, jonka esimies Cave Johnson oli teettänyt ihmisillä yhtä hirvittäviä kokeita kuin GLaDOS myöhemmin ja pakottanut oman sihteerinsä epäinhimilliseen toimenpiteeseen. Ja mitä siitä oli seurannut? Koko Aperture Sciensen kattava hermomyrkkypilvi. GLaDOSin, ja Carolinen, vihan aikaansaama joukkomurha. Mutta minä en uskonut Carolinen olleen paha. GLaDOS oli puhunut omatunnon äänestä päässään... ja se ääni oli Caroline. Omatunnon ääni ei voinut olla oikeasti paha. Ja Carolinen vuoksi minun oli pelastettava pahin viholliseni. En siis epäröinyt hetkeäkään ampuessani ensin yhden portaalin pattitilannenapin yläpuolelle ja toisen muunnosgeelin peittämään lattiaan. Syöksyin alaspäin kohti nappia. Anna tämän onnistua. Anna minun jäädä eloon. Anna minun päästä pois täältä. Jumala. Joku. Kiltti.
"PAINA SITÄ!"
"ÄLÄ PAINA SITÄ!"
KABOOM.
Lattia räjähti miljooniksi neulanteräviksi pirstaleiksi. Lensin verkkoaidan läpi takaisin Wheatleyn luokse, sen nauraessa pahaenteisesti särähtelevällä äänellään.
"Kohta viisi: miinoita pattitilannenappi..."
Mutta minä olin yhä elossa. Se oli osa minua, se rasittavan sinnikäs halu elää, joka varmasti ärsytti myös GLaDOSia ja Wheatleytä. Vaikka jokainen liike tuotti runnellussa ja korkealta pudonneesa kehossani tuskaa, ojensin tärisevää kättäni kohti metrin päässä lojuvaa portaaliasetta ja onnistuin kompuroimaan ylös. Wheatleyn äänen vielä kaikuessa päässäni katosta repeytyi palanen, ja äkkiä täysikuu loisti taivaalta suoraan edessäni, valtavan suuren ja valkean näköisenä.
"...kuukivet ovat loistavaa portaalien johdinainetta..."
Ja siinä samassa tiesin tarkalleen mitä tehdä. GLaDOS ja Caroline ja vihani minut pettänyttä Wheatleytä kohtaan mielessäni laukaisin aseeni kohti kuuta, ja sininen portaali ilmestyi sen karulle pinnalle, niin kauas, etten voinut sitä nähdä. Kaikki räjähdysten ja putkista pulppuavan geelin äänet hiljenivät, ja aika tuntui melkein pysähtyneen. Sitten tunsin sen - valtaisan imun, kun ilma pakeni huoneesta kohti lattiaan suoraan Wheatleyn alle jäänyttä oranssia portaalia, nyt porttia avaruuteen. Portaali repi kaikkea irtonaista, sekä huutavaa Wheatleytä mukaansa. Ehdin vain tarttua kiinni ensimmäisestä asiasta johon käteni osui, ja se oli Wheatleyn pää. Syöksyimme portaalista avaruuteen, mutta Wheatley oli yhä kiinni ruumiissaan. Pidin Wheatleyn päästä kiinni niin lujaa kuin jaksoin ja pinnistelin valtavaa imua vastaan. Puristin suuni tiukasti kiinni, jottei arvokas happi karkaisi tyhjyyteen. Edessäni aukeni kuun harmaa maisema, näin kuuluisan lipun ja maan, joka näytti taivaassa möllöttävältä siniseltä marmorikuulalta. Avaruusydin törmäsi meihin ja sai Wheatleyn miltei irtoamaan. Hätkähdin ytimen tärähtäessä ja paniikki valtasi minut tajutessani, mitä tapahtuisi jos Wheatley ei pystyisikään vastustamaan imua. Avaruusydin sinkoutui kauas kohti mustuutta. "AVARUUUUUS!" se kirkui mennessään.
"Olen yhä kiinni ruumiissani!" Wheatley karjui hädissään. "Voin vetää itseni sisään! Voin yhä korjata tämän!"
"Minä korjasin sen jo! JA SINÄ ET TULE TAKAISIN!"
Tunnistin tuon äänen. Se oli pahin viholliseni. Liittolaiseni. Hirveiden rikosten uhri. Tunteeton, moraaliton, julma ja välillä jopa sadistinen robotti. Ja aivan varmasti hyvä ihminen.
Robottikäsi ojentui minua kohti ja tarrauduin siihen kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteen samalla hetkellä, kun se katkaisi viimeisen liitoksen, joka vielä piti Wheatleytä kiinni ruumiissaan. Ytimen syöksyessä huutaen pimeään, tähtien täyttämään avaruuteen, vahva metallikoura veti minut portaalin läpi maahan. Portaali sulkeutui, imu lakkasi ja pudota mätkähdin kovaan lattiaan. Viimeinen asia, jonka näin ennen liukumistani tajuttomuuteen, oli GLaDOSin pää, jota robottikäsi veti kohti sen oikeaa ruumista. Keltainen silmä oli taas syttynyt...
Herätessäni näin GLaDOSin taas omassa ruumiissaan. Olimme hänen huoneessaan, jonka tuhot oli korjattu. Mustilla seinillä paloi lempeän sinisiä valoja, ja olin hissiä muistuttavassa kopissa. GLaDOSin vierellä oli kaksi kummallista robottia, joita en ollut nähnyt aiemmin, mutta en jaksanut ajatella. Päätäni särki.
"Luojan kiitos olet kunnossa" GLaDOS huokaisi lempeällä äänellä. Ei - tämä ei ollut GLaDOS. Tämä oli Caroline. Oliko tunteeton tekoäly viimein antanut periksi inhimilliselle puolelleen?
"Carolinena oleminen opetti minulle tärkeän läksyn. Luulin sinua pahimmaksi vihollisekseni, mutta olitkin kaiken aikaa paras ystäväni", GLaDOS sanoi, ja jos hänellä olisi ollut kasvot, hän olisi hymyillyt. "Ja kun pelastin henkesi, lävitseni käynyt tunnekuohu kertoi minulle jotain hyvin tärkeää. Nimittäin sen, missä Caroline sijaitsee aivoissani..."
Ei.
"Caroline poistettu" ilmoitti mekaaninen kuuluttajan ääni. Suru kävi lävitseni. Halusiko GLaDOS todella palautua takaisin tunteettomaksi hirviöksi? Ehkä hän halusi.
"Hyvästi, Caroline."
Kun robotti nyt puhui, hänen... sen ääni oli taas kylmä ja julma. Tämän GLaDOSin minä tunsin.
"Carolinen poistaminen opetti minulle vielä tärkeämmän läksyn. Paras ratkaisu on useimmiten se helpoin. Ja olen rehellinen. Sinua on vaikea tappaa. Tiedätkö millaisia päiväni olivat? Minä vain testasin. Kukaan ei murhannut minua... tai kytkenyt minua perunaan... tai syöttänyt linnuille. Minulla oli hyvä elämä. Ja sitten sinä ilmestyit. Sinä vaarallinen, mykkä mielipuoli. Joten tiedätkö mitä?"
Tuijotin GLaDOSia ja rinnassani syttyi hurja toivo, toivo mahdottomasta.
"Sinä voitit. Mene jo. Hauskaa oli, mutta älä tule takaisin."
Hissi nosti minua ylöspäin kohti vapautta. En ollut uskoa tätä todeksi. Koko täällä oloni ajan olin pyrkinyt vain ja ainoastaan tähän, vapauteeni. En ollut ajatellut, että GLaDOSin elossaolo voisi sisältyä pakomahdollisuuteen, mutta taistelua ei sittenkään tarvittu. Olin itkeä onnesta. Itse asiassa minä itkin, onnen kyyneleet valuivat kasvoillani.
Hissin ovet aukesivat. Edessäni oli neljä tykkiä.
Aloin vaistomaisesti etsiä katseellani portaalipintoja, mutta niitä ei ollut, eikä minulla ollut enää portaaliasettanikaan. Katsoin tykkejä ja odotin yllättävän tyynesti pian seuraavaa varmaa kuolemaani. Olisi pitänyt arvata, ettei GLaDOS kuitenkaan jättäisi minua henkiin.
Olin ajatellut kuolemaa paljon. Monenlaista kuolemaa. Hukkumista myrkkyaltaaseen. Kuolemista hermomyrkkyyn, kun koko näkökenttä värjäytyisi ensin vihreäksi, kuinka yskä ravistelisi kehoa sen yritessä ajaa tappavan kaasun pois, ja kuinka kaikki lopulta mustenisi. Ja kuolemista tykkien luoteihin - "There you are", punainen valo, aseiden korviasärkevä paukunta ja verenpunaisten läikkien ilmestyminen kliinisen valkealle pinnalle. Mutta tykit eivät ampuneetkaan minua. Sen sijaan niiden tähtäimet sammuivat yksi kerrallaan, ja ne alkoivat... soittaa. Kummallista, hiukan epätahtiin kulkevaa sävelmää. Hissi nousi taas, ja tykkien äänet vaimenivat. Sitten kuulin paljon kovempaa ääntä.
Tykkejä. Sadoittain, tuhansittain tykkejä jotka soittivat tuota samaa kummallista, kaunista sävelmää, ja ääni, joka lauloi. En ymmärtänyt sanoja, ne olivat ehkä italiaa, mutta ymmärsin tämän olevan tykkien viimeinen kunnianosoitus ainoalle koehenkilölle, joka on koskaan päässyt elävänä pois Aperture Sciensen keskuksesta. Nyt kyyneleeni valuivat täysin esteettä, ja hetkeen en halunnut mitään niin paljon kuin että hissi olisi pysähtynyt eikä minun olisi tarvinnut jättää tätä tappavan vaarallista paikkaa. Ajattelin kärsiväni Tukholma-syndroomasta ja pieni hymy lävisti kyyneleeni.
Ja sitten hissi pysähtyi. Edessäni oli ovi.
Oven takana aukesivat viljapellot silmänkantamattomiin joka suuntaan. Aurinko häikäisi niin pitkään maan alla eläneitä silmiäni ja hyväili kalpeaa ihoani. Kävelin viljan keskellä, tunsin sen kutittavan jalkojani ja kuuntelin tuulta. Viimeksi olin ollut ulkona tuhottuani GLaDOSin. Nyt olin ulkona autettuani hänet takaisin valtaan.
Tätä miettiessäni ovi kolahti. Käännyin sitä kohti, ja eteeni kieri jotain. Se oli kumppanikuutio, jonka GLaDOS oli pakottanut minut tuhoamaan... ja myöhemmin kertonut sen olleen tietoinen. Se oli hiiltynyt ja kärsinyt, mutta erotin silti sydänkuviot. Sen näkeminen oli shokeeraavaa. Polvistuin hiljaa sen viereen ja syleilin sitä, pyytäen siltä hiljaa mielessäni anteeksi, että olin tuhonnut sen.
Miksi GLaDOS antoi minulle takaisin sen esineen, joka oli ollut minulle lähimpänä ystävää kuin niissä olosuhteissa oli mahdollista?
Miksi GLaDOS päästi minut menemään? "Sinua on vaikea tappaa" hän oli sanonut. Mutta jos ne neljä tykkiä olisivat ampuneet, olisin ollut vainaa. En pystynyt ymmärtämään, mikä siinä oli vaikeaa. Jokin siis sai GLaDOSin välittämään minusta niin paljon, että hän halusi jättää minut eloon.
Mielessäni heräsi ajatus.
Poistiko GLaDOS sittenkään Carolinea..?
