Author: Sole
Fandom: Varjojen kaupungit
Genre: Romance, Angst, H/C
Rating: K-11
Pairing: Alec/Magnus
Disclaimer: Varjojen kaupungit kuuluu Cassie Clarelle
Summary: Tänä aamuna hän ei jaksa kävellä, vaan päättää panna elämänsä risaiseksi viiden dollarin setelillä. Onhan sentään hänen syntymäpäivänsä.
Osallistuu Ikäerorasitus-haasteeseen.
Kirjoitin tämän noin kuukausi sitten, mutta tänään on mun syntymäpäivä ja tuli sellanen hassu fiilis, että haluan julkaista tämän. Kommentit olisi kivoja, saisinko lahjaksi rakkaat? :3
Paljon onnea kaksikymppiselle!
Kun Alec nousee aamulla ylös sängystä, hänen vieressään ei makaa ketään. Hän haparoi tyhjää tilaa vieressään, mutta hänen sormensa tavoittavat vain aluslakanan ja takertuvat siihen rutistuneisiin ryppyihin. Hän irrottaa otteensa pyykinpesuaineelta tuoksuvasta kankaasta ja kääntyy selälleen makaamaan. Hän avaa silmänsä, ja vaikka tietää jo, ettei ole siellä missä hänen pitäisi olla, hätkähtää. Omassa huoneessaan. Hän tujottaa samaa valkoista kattoa, jota tuijotti siihen saakka, kun alkoi seurustella Magnuksen kanssa. Kahdeksantoista pitkää vuotta. Kun ei saanut yöllä unta, hän liimasi silmänsä kattoon, joka oli hänen oma palasensa tähtitaivasta. Lakanat sängyssä ovat vaaleansiniset. Ne on pesty niin monta kertaa, että niiden väri on valunut viemäriin. Alec vetää peiton päälleen ja käpertyy mahdollisimman pienelle mykkyrälle sen alla. Peiton alla hänestä tuntuu siltä kuin taivas olisi pudonnut hänen päälleen. Hän puristaa silmänsä kiinni kietoo kätensä ympärilleen, vaikka hänen kuuluisi kiertää ne aamu-unisen Magnuksen ympärille ja vetää tämä syliinsä. Työntää sormensa Magnuksen lasikuituvillalta tuntuviin hiuksiin ja silittää niitä, kunnes tämä avaisi sulaneen kullan ja vihreän väriset silmänsä ja katsoisi häntä pupilliensa kaventuessa ohuiksi viiruiksi.
Alecin ei tarvitse katsoa kalenteriin tietääkseen, mikä päivä tänään on. Hän tiesi sen jo edellisenä iltana riidellessään Magnuksen kanssa. Vetäessään takkinsa päälleen ja kengät jalkaansa, juostessaan ulos pimeään, jota täplittivät katulamppujen valokeilat.
Tänään hän, Alexander Gideon Lightwood, täyttää kaksikymmentä vuotta. Eikä hän pidä siitä ajatuksesta ollenkaan.
Alec vetää peiton pois päältään ja nousee istumaan sängyllä. Hän haroo hiuksiaan, jotka on pessyt edellisenä iltana ennen nukkumaan menoa. Ne ovat kuivuneet tyynykampaukseksi, litteiksi takaa ja pystyy edestä. Hän työntää pisimmät hiukset otsaltaan korviensa taakse ja nousee sängystä. Hän riisuu alushousunsa ja pukee jalkaansa puhtaat bokserit ja polvista paikatut farkut. Hän vetää päänsä yli harmaaksi haalistuneen villapaidan ja käärii sen hihat kyynärtaipeisiinsa. Sen helma on venynyt ja ylettyy peittämään hänen farkkujensa taskut. Alec laahustaa kylpyhuoneeseen pesemään kasvonsa. Hän levittää partavaahtoa leualleen ja ylähuulelleen ja ajaa mustan sängen pois kasvoiltaan. Hän harjaa hiuksensa Isabellen kammalla ja palaa takaisin huoneeseensa. Hän istuu sänkynsä laidalle ja miettii, mitä hänen pitäisi tehdä seuraavaksi. Pyytää anteeksi Magnukselta, tietysti. Alec nostaa herätyskellonsa ylös lattialta, jossa se on maannut vatsallaan siitä saakka, kun hän on viimeksi käynyt kotona muutama viikko takaperin. Kello on yhdeksän sunnuntaiaamuna. Magnus ole vielä hereillä. Ei yksinkertaisesti voi olla. Hän laskee herätyskellon yöpöydälle ja vie edellispäiväiset vaatteensa pyykkiin. Pyykkikori on täynnä Isabellen alusvaatteita.
Alec menee keittiöön ja keittää itselleen kahvia. Hänen tekisi mieli kaksi kupillista juotuaan kaataa loput pannusta termoskannuun ja ottaa työntää se kainaloonsa. Katseltuaan hetken mustaa nestettä pienen pyöreäpohjaisen akvaarion pohjalla hän päättää keittää lisää kahvia Magnuksen luona ja lähtee Instituutista sanomatta perheelleen edes hyvää huomenta. Hän ei tahdo kenenkään muistavan, että on hänen syntämäpäivänsä. Halaavan häntä ja laulavan ”paljon onnea vaan, paljon onnea vaan”, sillä hän ei ole onnellinen. Ei edes tahdo olla. Hän ottaa takkinsa eteisen naulakosta, siitä mihin jätti sen tullessaan illalla kotiin kasvot vihaisista kyynelistä märkinä ja silmät itkettyneinä. Ja vaikka hänen kasvonsa ovat kuivuneet ja silmät punaisten sijasta siniset, hän on edelleen vihainen. Mutta ei Magnukselle, vaan itselleen. Hän ei tiedä, mikä häneen meni. Miksi hän huusi Magnukselle, vaikka ei ole Magnuksen syy, että hänen täytyy täyttää kaksikymmentä Magnuksen pysyessä ikuisesti yhdeksäntoistavuotiaana. Alec astuu ulos harmaaseen aamuun ja sulkee Instituutin oven jäljessään. Hän työntää kätensa farkkujensa taskuihin ja kääntää ne ympäri etsien kolikoita, mutta löytääkin setelin. Hän lähtee kävelemään kohti bussipysäkkiä.
Tänä aamuna hän ei jaksa kävellä, vaan päättää panna elämänsä risaiseksi viiden dollarin setelillä.
Onhan sentään hänen syntymäpäivänsä.
Alec avaa Magnuksen asunnon oven omalla avaimellaan. Se on ollut hänellä niin kauan kuin hän on seurustellut Magnuksen kanssa. Alec livahtaa ovenraosta eteiseen ja jättää kenkänsä Magnuksen kenkien viereen. Hänen mustat tennistossunsa näyttävät Magnuksen hopesten maihinnousukenkien varjoilta. Hän riisuu takkinsa ja nostaa sen hattuhyllylle, jolla ei ole yhtäkään hattua. Magnus pitää harvoin hattuja, sillä tämän hiusten pinta-ala asettaa hatuille tietynlaisia kokovaatimuksia. Eteisestä Alec kävelee olohuoneeseen ja olohuoneesta portaita pitkin Magnuksen makuuhuoneeseen. Hän avaa makuuhuoneen oven tuntien itsensä kutsumattomaksi viereeksi asunnossa, joka on käytännössä katsoen puoliksi hänen ja puoliksi Magnuksen. Magnus on vielä nukkumassa. Tämä makaa vatsallaan sängyllä kasvot Aleciin päin. Tämän silmät ovat kiinni ja hiukset pörrössä. Kanariankeltaiset lakanat kimaltavat himmeästi. Alec avaa sälekaihtimet kaikkien kolmen ikkunan edestä ja ryömii täysissä pukeissa Magnuksen viereen peiton alla. Magnuksella on päällään hänen pesussa kutistunut t-paitansa ja alushousut. Magnus kietoo kätensä hänen ympärilleen ja painaa kasvonsa vasten hänen rintaansa, haukottelee.
”Tiesin, että tulisit takaisin”, Magnus mumisee unisena ja puristaa hänet tiukasti syliinsä, ”en vain tajunnut, että se veisi näin kauan.” Magnuksen lämmin hengitys kiemurtelee Alecin kaulan ympäri hänen niskaansa. Se kutittaa hänen ihoaan ja saa hänet sulkemaan silmänsä niiden räpäyttämisen sijasta.
”Kokonaiset kymmenen ja puoli tuntia”, Alec toteaa. Hän kietoo kätensä Magnuksen vyötäisille ja yrittää unohtaa heränneensä omasta sängystään. Magnus tekee siitä vaikeaa valitsemalla keskustelun aiheeksi juuri sen asian, josta hän ei tahdo puhua, ja jonka takia hän lähti illalla suutelematta tätä hyvästiksi, lupaamatta palata seuraavana päivänä takaisin. Heidän riitansa.
Magnut räväyttää silmänsä auki. Niiden kullanvihreä väri saa Alecin sydämen hypähtämään. Magnuksen ripsissa on mascarakokkareita ja alaluomilla edellisen päivän meikin värittämät varjot. Magnus ei ole pessyt kasvojaan illalla. ”Puolikkaan vuorokauden”, Magnus sanoo, ”sinun täytyi oikeasti olla vihainen.”
”Mutta en minä ollut vihainen sinulle”, Alec sanoo ja laskee toisen kätensä Magnuksen lanteille ja pujottaa toisen sormet tämän hiuksiin. Magnuksen hiukset nielaisevat hänen koko kätensä, ja häntä alkaa hymyilyttää, vaikka koko päivässä ei ole mitään hymyilemisen aihetta. Vain Magnuksessa.
”Olitpas”, Magnus huomauttaa koskettaen Alecin poskea. Magnuksen pitkät sormet juoksevat hänen suupieleltään leuan kärkeen ja takaisin. Hän mutristaa huuliaan. Magnus on oikeassa. Hän oli vihainen Magnukselle, vaikka siihen ei ollut mitään syytä. Ei Magnus päättänyt syntyä velhoksi, päättänyt olla vanhenematta. Kuolematta.
”Selvä, ehkä en olisi halunnut sinun ehdottavan, että minun syntymäpäivääni pitäisi juhlia”, Alec sanoo hiljaa selittelevä sävy äänessään, ”minä en näe siinä mitään juhlimisen arvoista, että minusta tulee vanha, hiukseni harmaantuvat ja silmistäni lähtee väri.” Aivan niin kuin lapsuudenaikaisista lakanoistani, hän jatkaa mielessään, mutta ei sano sitä ääneen. Hän tietää, ettei Magnus ymmärtäisi lakanoiden merkitsevän hänelle muutakin kuin vain pelkkiä lakanoita. Lapsuuden loppua, aikuisuutta.
”Ei vanha”, Magnus korjaa ja painaa huulensa Alecin poskelle. Kun tämä irrottaa ne hänen iholtaa, siihen jää kaksi kosteaa kaarta, joista ilma imee lämmön muutamassa sekunnissa. Hän koskettaa Magnuksen suudelmaa sormillaan. Se tuntuu märältä ja viileältä. Magnus suutelee hänen huuliaan nopeasti. Suudelma tuntuu märältä ja lämpimältä ja maistuu Magnukselta.
”Mutta vanhempi kuin sinä”, Alec kuiskaa ja käpertyy Magnuksen kainaloon. Hän laskee päänsä Magnuksen olkapäälle ja katselee tämän kasvoja silmät puoliksi kiinni. Ripset ovat sälekaihtimet hänen näkökenttänsä edessä. Hän ei tahdo nähdä Magnuksen ilmettä, sillä tietää, ettei tämä osaa asetella silmiään ja suutaan niin, etteivät ne hymyilisi. Magnuksesta on hauskaa, että hänellä on ikäkriisi jo yhdeksäntoistavuotiaana.
Kaksikymppisenä, Alec korjaa huokaisten mielessään ja puristaa silmänsä kokonaan kiinni. Sälekaihtimet takertuvan hänen poskilleen ja Magnuksen käsi silittää hänen hiuksiaan.
”Oletko sinä ihan varma, ettet tahdo kutsua ketään?” Magnus kysyy istuen jalat ristissä keittiössä pienen neliönmuotoisen lasipöydän ääressä. Magnuksella on yhä päällään Alecin t-paita ja alushousut. Tämän jalat ovat paljaat alushousujen lahkeista varpaisiin saakka. Alecin katse kulkee vuoristorataa niiden kullanhohtoisella iholla. ”Isabelle suuttuu, jos ei saa leipoa sinulle kakkua.”
”Minulle on ihan sama, leipooko Isabelle minulle kakun vai ei”, Alec sanoo, käynnistää kahvinkeittimen ja ottaa jääkaapista appelsiinimehutölkin, ”minä en aio syödä sitä kummassakaan tapauksessa.” Hän laskee pöydälle kaksi lasia ja kaataa niihin oranssia sakkaa tölkin pohjalta. Hän huuhtelee tölkin ja asettaa sen ylösalaisin astiankuivasustelineelle kuivumaan. ”Minä en tahdo sinun järjestävän juhlia. Enkä kenenkään muunkaan.”
”Eivät ne olisi juhlat”, Magnus sanoo ja ottaa toisen mehulaseista käteensä. Magnus ravistaa lasia kevyesti ja sakka tanssii hiutaleina sen pohjalta pinnalle ja vajoaa takaisin osan tarrautuessa sen reunoihin. ”Ilman kutsuvieraslistaa ei ole juhlia, ja kutsuvieraslistalla täytyy olla vähintään kaksikymmentä vierasta ennen kuin sitä edes lasketaan kutsuvieraslistaksi.”
Alec juo omana lasinsa tyhjäksi. Hän tuntee sakan takertuvan kurkkuunsa aivan kuin se takertui Magnuksen lasin reunoihin. ”Minä en siltikään tahdo syödä Isabellen kakkua. Kaikki Isabellen kakut maistuvat kamalalta”, hän sanoo. Se on tosiasia. Sen lisäksi, että Isabelle ei osaa laittaa ruokaa, tämä ei osaa myöskään leipoa.
”Jos minä leivon kakun”, Magnus tarjoutuu ja katsoo häntä Alecia kultaisin nappisilmin. Pienen hetken Alec miettii, kuinka Magnus onnistuu tekemään kissansilmistään miltei pyöreät, ja pudistaa päätään. Hiukset valahtavat korvien takaa hänen silmilleen, ja hän pyyhkäisee ne pois kasvoiltaan samalla kun ojentaa kätensä kohti kahvinkeitintä.
Alec kaataa itselleen kahvia ja katsoo Magnusta kysyvästi. Magnus nyökkää ja osoittaa jääkaappia – maitoa – ja nostaa vasemman kätensä etu- ja keskisormen pystyyn – kaksi palaa sokeria. ”Kenet minä edes kutsuisin?” Alec kysyy ojentaessaan höyryävän kupin Magnukselle, joka kietoo sormensa sen ympärille ja päästää kirosanan karkaamaan suupielestään sen ollessa tulikuuma. ”Isabellen, ketä muita, vanhempaniko?”
Magnus on hiljaa, ehkä siksi että on onnistunut polttamaan sormiensa lisäksi myös kielensä kahvikipin reunaan. Vaihtoehtoisesti tämä ei keksi, mitä vastata Alecille. Magnuskin tietää, etteivät hänen vanhempansa tulisi. Eivät siksi, että eivät hyväksyisi heidän suhdettaan, vaan siksi, etteivät tahdo nähdä heidän koskettavan toisiaan, suutelevan. Se, että hän asuu Magnuksen luona, on hänen vanhempiensa mielestä hyväksyttää toimintaa siihen saakka, kunnes he alkavat käyttäytyä kuin aviopari. Maryse ja Robert Lightwood ovat täysin sinut sen asian kanssa, että heidän poikansa seurustelee Brooklynin päävelhon kanssa, joka sattuu olemaan mies, mutta he eivät tahdo ajatella, mitä heidän seurustelunsa käytännössä katsoen tarkoittaa. Alec katselee Magnusta, joka puhaltelee renkaita kahvinkuppinsa pintaan saadakseen kahvin jäähtymään. Magnuksen huulet muodostavat pyöreän o-kirjaimen. Alec tahtoisi kumartua suutelemaan niitä pöydän yli. Hänen vanhempansa eivät tahdo ajatella heidän nukkuvan samassa sängyssä, käyttävän toistensa vaatteita, käyvän yhdessä suihkussa ja silloin tällöin myös kylvyssä. Yksikään näistä asioista ei tapahdu hänen vanhempiensa mielessä. Maryse ja Robert Lightwoodille niitä ei ole olemassa.
”Voisithan sinä Maxin kutsua”, Magnus ehdottaa lopulta ja hörppää varovasti kuppinsa reunalta. Alecin huulet kääntyvät pieneen hymyyn. Magnus pitää Maxista, hänen yhdeksänvuotiaasta pikkuveljestään, joka rakastaa mangaa ja animea, ja jolla on yhtä pörröinen musta tukka kuin hänellä ja silmälasit. Ja hänen yllätyksekseen myös Max pitää Magnuksesta. Alecin siilimiehestä, jonka sormet toimivat kuin kanavapaketti ja joka antaa Maxin katsella Disney Channelia aina kuin tämä tahtoo.
”Entä Jacen?” Alec sanoo ja hymyilee kuppinsa. Jace on hänen valttikorttinsa. Magnus ei pidä mistään Jacessa, vaan inhoaa koko poikaa, jolla on tähtisilmät, kultainen tukka ja kasvot kuin kiiltokuvaenkelillä. Mitään muuta enkelimäistä Jacessa ei sitten olekaan. Magnus ei pidä Jacen ylimielisestä hymystä, eikä tämän naurusta. Lisäksi Alec epäilee tämän olevan mustasukkainen, olihan hän ennen ihastunut Jaceen.
”Ei Jacea”, Magnus sanoo, ”Jace ei osaa käyttäytyä.” Alec naurahtaa, ja Magnus laskee kuppinsa pöydälle. Alec työntää kuppinsa pöydää pitkin Magnuksen kupin viereen. Magnus nousee tuolistaan ja kävelee hänen selkänsä taakse. Ennen kuin hän ehtii kääntyä ympäri, Magnus on jo kietonut kätensä takaapäin hänen ympärilleen.
”Ja sinäkö osaat?” Alec kysyy Magnuksen nostaessa hänen villapaitansa helmaa ja pujottaessa sormensa sen alle. Magnuksen sormet kulkevat hänen ihollaan ja tämän huulet koskettavat hänen niskaansa. Hän värähtää.
Magnus hymyilee ja sanoo: ”Minun ei tarvitse osata käyttäytyä.
Kun he myöhemmin lojuvat sohvalla katselemassa kahdestaan Kim Possiblea Disney Channelilta, ja kello on jo yli kahdeksan illalla, Magnus mumisee Alecin korvaan: sinne meni sekin syntymäpäivä. Alec vain kietoo kätensä tiukemmin Magnuksen ympärille, eikä sano mitään. Hän ajattelee, että ehkä syntymäpäivät eivät olekaan aivan niin kamalia, jos ne voi viettää Magnuksen kanssa. Mutta vanhentua hän ei tahdo. Täytää kaksikymmentäyksi, kaksikymmentäkaksi, kaksikymmentäkolme. Magnus täyttää joka vuosi yhdeksäntoista, eikä koskaan yhtään sen enempää. Magnus on yhdeksäntoista vielä hänen täyttäessään neljäkymmentä, viisikymmentä, kuusikymmentä. Alec puristaa silmänsä kiinni ja painautuu lähemmäs Magnuksen vartaloa. Magnus vetää hänet syliinsä ja suutelee hänen otsaansa, poskeaan, leukaansa. Lopulta tämän huulet osuvat hänen suupielelleen. Alec vastaa Magnuksen suudelmaan silmät suljettuina. Pelko piilottelee hänen silmäluomiensa takana kuin ne olisivat esirippu. Hän ei tahdo Magnuksen tietävän, että hän on muutakin kuin onnellinen. Onneton. Hän ei tahdo Magnuksen lakkaavan rakastamasta häntä. Ikinä.
”Ethän sinä ole menossa täksi yöksi kotiin?” Magnus kysyy ja suutelee häntä uudestaan.
”En”, Alec vastaa,”kotona voi olla kakku odottamassa.”
Hän viettää loput syntymäpäivästään Magnuksen sängyssä.
