"Ei jumalauta" on ehkä arvoisensa avauskommentti minullakin.
Luen edelleen syntisen vähän sinulta, kultanen. Tämä oli henkeäsalpaavan kaunis, juuri oikealla tavalla ahdistava, juuri sinua (okei tuo kuulosti pahalta, et
sinä ole ahdistava), juuri juuri juuri KAIKKEA.
Nimi ei minuakaan sytyttänyt alkutekijöissään, mutta eihän tällaista tajunnanvirtaa (ja nerokkuutta) voi lukematta kuvaillakaan. Se kuitenkin selvisi jo puolimatkassa, ja osoitti paikkansa, enkä voi kuin olla arvostamatta. Sanat vähän niin kuin jäivät jonnekin, saat ne sitten kun löydän.
Mutta jos ei puhu jos ei hengitä jos ei katso, sitä kuolee (niinkö sinä haluat?)
Jos kuolee jos maatuu jos katoaa pois, pimeys voittaa (niinkö sinä haluat?)
Mistä lähtien kelmit ovat tehneet kuten parempi on, Sirius?
Se ei koskaan saa meitä, Remus.
Ei meitä, koskaan
ei ei
ei
koskaan.
Sitä kelmikapinaa, jota ei voi olla rakastamatta, se me kaksi vastaan maailma, jota ei voi olla rakastamatta. Sirius/Remus on <3 ja sinäkin, ja ehdottomasti tämä asetelma on se, mitä aina rakastan. Ollaan ikuisesti nuoria,
ne eivät saa meitä. Me voitamme kuoleman.
Tässä ei ollut erikoista kuvailua tai sellaista maalausleimaa, joihin olen tottunut, mutta sinuunhan ei voi ehkä tottua. Pidän raapaletyylistäsi, tai siis tästä tajunannvirtaisesta, kiihtyneestä, muotoillusta kirjoitustavastasi. Näissä lyhyissä sinun ei ehkä koskaan edes tarvitse kuvailla, se on se, miten rakennat sanasta ”ei” pyramidin, toistat kolmesti suluissa samaa ideaa, se, miten sinä vain teet sen. Kelmeistä kuolemattomia, kapinallisia, omanlaisiaan. Kelmejä vain parilla sanalla ja henkeen ja vereen.
Tämä teksti sai minut ehkä liian liian
liian tunteelliseksi, kaikki tai ei mitään ja hävitä tai voittaa, ja niin. awfjioajdfioajfij rakastuin.