// Alaotsikko: K-11, Angst
Kirjoittaja: Minä
Ikäraja: pistin nyt K-11
Tyylilaji: Angst, tosi vahvasti
Varoitukset: Kärsimystä ja vertausta väkivaltaan.
Kaikki hahmot ovat siis tyttöjä, tämä tarina kertoo kerran katkenneesta lujasta ystävyyssuhteesta. Halaaminen ja kädestä pitäminen ei liity mitenkään seurustelu suhteeseen, vain lujaan ystävyyteen ja ystävyys rakkauteen, joka on aika voimakasta jossain mielessä ja joitakin kohtaan.
A/N: Noiniin tällainen aihe tällä kertaa. Vähän agstia (yllätys hei!) ja silleen, toivottavasti tykkäätte ja jos ette ymmärrä jtn. niin loppuun pitsän pari selitystä eli sieltä voi käydä lunttaamassa (jos tykkää tästä tällsena hämäräperäsenä nii jättää vaan lukematta)
Toivottavasti tykkäätte ja risut ja ruusut enemmän kuin tervettulleita ^^ <3
ValheTavallinen arkipäivä aamu. Nousen ylös ja pukeudun tuskallisen hitaasti. Tunnen rintani pakottavan kivun ja hengitän katkonaisesti, voi jos he näkisivät minut nyt. Minut heikkona ja säälittävänä kitumassa tee kuppi kädessäni. Voi miten säälittävää.
Siitä on kolme vuotta. Kolme helvetin pitkää vuotta! Ne kaikki vuodet olen kitunut hänen katseensa alla. Hänen jättämiensä syvien viiltojen vankina. Se puukko, jonka hän tuikkasi rintaani, jota hän kävi vääntämässä päivän välein ja lopulta hieroi ne suolalla, jotta ne eivät koskaan paranisi, ne ovat haavat, jotka hän jätti vuotamaan. Odotin korjaajaa, odotin henkilöä, joka paikkaisi haavani.
Löysin hänet ja saatoin tulla aika riippuvaiseksi. Puolitoista vuotta sain aikaa tutustua häneen paremmin kuin koskaan, puolentoista vuoden jälkeen sain uuden viillon nahkaani. Se oli syvä, mutta se parani. Minä sain hänet…Niin, istun bussissa pää painettuna lasiin ja sydän takoen rinnassani tappavan lujaa. Se yrittää saada minut tukehtumaan omaan hengitykseeni. Näen pysäkkien lipuvan ohi ja viimein sinä astut bussiin. Niin, sinusta on tulossa minulle tärkeä. Suot minulle kauniin hymysi ja minä käperryn sen lämpöön. Annan läheisyytesi peittää haavani, jotka ulottuvat aina sydämeeni saakka. Annan niiden olla hetken kipulääkkeeni alla, sinun…
Kyllä, hän tulee korvaamaan sinut. Minä annan itsen unohtaa. Hän paikkaa haavani läheisyydellään ja sinä saat käpertyä omaan arvoosi. Koko päivän olen turvassa sinun puukkosi jättämistä jäljistä. Siitä miten olet taas niin kaukana, niin kaukana ulottumattomissani. Niin etäinen ja niin kylmä. Sellainen sinä olet, aina ollutkin. Sellainen olit jo silloin kun panin sydämeni nättiin rasiaan ja ojensin sinulle. Näin kuinka vuosien kuluttua revit paperit ja painoit puukkosi siihen. Repien rintani auki ja tunkien haavoittuneen sydämeni takaisin.Koko päivän tunnen taas syyllisyyttä. Kuljen vierelläsi ja pidän kädestäsi, ihan kuin merkitsisit minulle mitään. Halaan sinua ja painan pääni syliisi kun istumme aulassa odottamassa tuntimme alkua. Kaikki muut ystävämme vierellämme. Katselen kasvojasi ja kuulen sinun haukkuvan itseäsi, hiuksiasi. Niin, en minä sinua ennen kauniina pitänyt, mutta nyt. Nyt minä tarvitsen sinua.
“Et ole ruma, katso minua!” naurahdan sinulle ja sinä naurat takaisin.
“Sinä olet sentään kaunis”, naurat.
Niinhän sinä luulet. Etkö muista millainen olin ennen kun… ennen, olin itsevarma… vierellään. Ajatteleminen sattuu. Kasvoilleni muodostuu tuskainen katse ja sinä puristat käsiäsi tiukemmin ympärilleni. Olet minun. Minä sain sinut aurinkoisella pikku hymylläni. Sain sinut vitseilläni ja lapsellisuudellani. Sinä pidät minusta huolta.
Opettaja on jälleen myöhässä ja alamme jälleen pilailla. Hierot talvipakkasen kylmettämiä sormiani, vaikka olemme olleet sisällä jo kaksi minuuttia.
“Missä sormuksesi on?” kysyt muka loukkaantuneena.
Hymyilen omalle pikku leikillemme, joka vetää tuhannet haavat auki rinnassani.
Et ole koskaan minun. Sinulla on heidät, sinun uudet ystäväsi.Nousen istumaan.
“Oho, jäi kotiin. Se oli niin ruma, saanko uuden?” kysyn leikilläni.
Naurahdat. Nojaan kädelläni vahingossa yhden ystävämme käteen.
“Au, sarvikuono pallero!” hän naurahtaa.
Minä teeskentelen jälleen loukkaantunutta.
“Kuulitko mitä tuo sanoi”, parahdan sinulle.
Hän painaa minut rintaansa vasten.
“En tarkottanut, olipas ilkeetä, ei se ollu totta”, lepertelet lapsellisella tekoäänelläsi.
Nämä leikkimme ovat hieman omituisia.
Minun on hyvä olla siinä hänen rintaansa vasten.
Et koskaan minun. Aina jonkun muun. Pakottava haava rinnassani. Olet vain katkeran suolainen kyynel poskellani. Ainoa mitä sinusta jäi on pistävät haavat rinnassani, sydämessäni ja tunteissani. Pakkomielteeni.
Oh kunpa tietäisit, että olen jopa viillellyt itseäni takiasi, sinä valitit parikuukautta takaperin, että minä olen melkein emo, muta arvaa mitä, se kaikki on sinun syytäsi! Sinä teit minusta runnellun ja täysin rikkinäisen.Koulun jälkeen tanssahtelin vierelläsi bussipysäkille pidellen kiinni kädestäsi. Väärästä kädestä. Menimme elokuviin ja nautimme päivästä. Jäät ennen minua bussista illalla ja minä jään yksin. Silloin minulla on aikaa miettiä, sinua minua ja sitä erästä…
Jokainen halaus, kädestäsi pitäminen, hymy, sinuun nojaaminen, sinulle nauraminen, puhuminen, leikkimielinen kiusoittelu, kun sanon, että olet tärkeä, että rakastan sinua, jokainen on vale, jokainen kerta. Päästät minut liian lähelle itseäsi, vaikka minulla ei ole antaa takaisin mitään todellista. Jopa ystävyytemme on vale! Minä olen vale.
Vale ilman sinua, vale ilman meitä. Minusta on jäljellä vain heikko ruumis, joka ei osaa mitään, ei ymmärrä mitään. Odotan vain, että sinä haluaisit minut jälleen, mutta turhaan. Sinä et ole minua varten. Sinä melkein tapoit minut veitsilläsi. Viilsit minut täyteen ja jätit kitumaan. Tulit takaisin, mutta vain satuttaaksesi uudelleen. Sinä satutit minua ja sait minun kuoreni sortumaan, sait minut itkemään. Niin, niin sinä todella teit minulle.Käperryn illalla vuoteeseeni tietäen olevani pelkkää valetta, tietäen, että jokainen hetki, jonka olen hymysi ulkopuolella on pelkkää helvettiä ja haavojen auki repimistä. Väliäkö välitänkö minä sinusta oikeasti, koska sinä saat minut jälleen hymyilemään ja unohtamaan tuskani, hetkeksi. Sinä lohdutat minua kun kärsin ja haluat minun olevan onnellinen. Olen säälittävä ja takerrun sinuun kuin hukkuva ainoaan pelastukseensa, mutta sitä sinä olet minulle, ainoa jäljellä oleva pelastaja. Kaikki muut ovat tehneet uuden viillon rintaani ja kehooni. Rikkoneet minut tuhansiksi palasiksi.
Miksi minä valehtelen jopa itselleni, minusta ei enää koskaan tule mitään. Ei koskaan, ei ilman sinua. Sinä runtelit sydämmeni ja tapoit minut. Anna minulle takaisin tekemäni virheet, virhe olit sinä, vaikka en kadu ystävyyttämme, kadun sitä, että olin liian luottavainen ja annoin sydämeni sinulle. Näytin olevani heikko, en se vahva joka luulit. Anna minun vuodattaa kyyneleitä taas takiasi, annan minun olla heikko, anna minun itkeä!Silloin mieleni petti ja suolaiset kyyneleet valuivat poskilleni ja tyynylleni. Antakaa minun olla heikko!
_______________________________________________________________________
Sinä (normaalissa tekstissä): Hahmo, jolla päähenkilö yrittää korvata menetetyn ystävänsä.
Sinä (kursivoidulla): Henkilö, joka jätti päähenkilön raa'asti ja petti tätä julmasti saaden tytön murtumaan.
Hän (kursivoidulla): Sama henkilö kuin "sinä" normaalissa tekstissä
Kursivoidut tekstit: Tytön mietteitä menetetystä ystävästään, tavallaan tytön "toisen minän" mietteitä.
Toivottavasti auttoivat edes hieman selvitämään tekstiä ^^ (jos oli ongelmia)
//Brianna lisäsi ficin nimen kuvaukseen.Pahoitteluni! Ficin nimi alkutiedoissa ei olekaan pakollinen, vaikkakin suositeltava.
Voi poistaa nämä muokkaukseni.
