Author: Jewwi
Beta: raato, kiitos suuresti!
Genre: Angst, Draama, oneshot
Raiting: S
Summary: Lupinin muodonmuutos lähestyy jälleen. Tämä pakottaa hänet muistelemaan aikaa jolloin kaikki oli vielä hyvin.
A/N: Tämä siis on muistelua ála Lupin. Ajaltaan tämä tapahtuu kun Lupin on Tylypahkassa opettajana (Eli siis Harryn kolmantena vuonna). Jälleen pahoittelen tarinani omituisuuksia.
Kuu on jo melkein täysi. Tämä merkitsee minulle suurta surua. Minut vedetään takaisin vanhoihin muistoihin. Sinne missä olin ystävieni luona. Entä nyt? James- kuollut. Peter- kuollut ja Sirius Azkabanissa hänen murhasta. Nyt olen yksin. Kuka nyt minua lohduttaa kun kuu on täysi? Tietenkin Severus tuo minulle juomaa joka auttaa. Mutta eniten kaipaan toisten läheisyyttä. Ystävien. Nyt voin vain katsella Harryn kasvavan isänsä kaltaiseksi. Kolme päivää, sitten suden hetki koittaa jälleen.
Pelkään ja odotan samanaikaisesti. "Kuin kuuta nousevaa."
Tylypahkan piha ei näköjään ole muuttunut. Mutta minä kuitenkin olen. Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus kun huolettomina istuimme järven rannalla. Vitsaillen. Nauraen. Kaikki tuo on kadonnut, sitä ei voi saada takaisin. Sirius on vapaalla. Hän karkasi Askabanista toissapäivänä. Siitäkin tuntuu olevan ikuisuus kun hän oli siloposkinen ja pirteä. Ja täynnä iloa, ei vihaa taikka katkeruutta. Oikeastikin tuo aika on melko kaukana. 17 vuotta sitten istuimme pihalla ja he odottivat innolla iltaa. Minä en. Pelkäsin, vaikken sitä heille ikinä myöntänyt.
Taivallan kohti tuttua puuta. Sen alta pääsimme pois koulun alueelta, taloon joka on saanut nimensä minun takiani. Rääkyvä röttelö. Mitä olisikaan tapahtunut jos emme olisi ehtineet sinne? Luojan kiitos he keksivät tavan jolla he pääsivät luokseni tuomaan lohtua synkimpinä hetkinä.
Kuutamo. Tuo nimi saa minut edelleen hymyilemään. Sitä ei kylläkään kuulu usein. Harryllä ei ole aavistustakaan että hänen loistava karttansa on meidän käsialaamme. Herra Kuutamo, Herra Sarvihaara, Herra Anturajalka ja Herra Matohäntä. Kartta oli loistava apuväline retkillämme Rääkyvään Röttelöön. Sen ansiosta emme jääneet kiinni. Vakoilimme opettajia, niin sanottuja vihollisiamme. Hah. Emme edes silloin tienneet mitä sana vihollinen tarkoittaa. Nyt asia on valitettavasti muuttunut.
Kosketan tikulla tuota tiettyä pahkuraa tällipajussa. Peterille se olisi ollut helpompaa. Puikkelehtia oksien lomasta. Tiedän että puu lopettaa oksiensa armottoman hyökkäyksen. Vilkaisen vielä ympärilleni ennen kuin ryömin hitusen pienemmästä kolosta kuin viime kerralla. Tylypahka ei ole muuttunut. Minä olen. Käytävä on pimeä ja tunkkainen. Tunnen sisimmässäni että pian kuu paljastuu. Tästä yöstä tulee pitkä.
Valon kajo häämöttää edessäni. Se ikäänkuin kutsuu minua turvaan. Turvaan ihmisiltä, vaikka minä tarvitsen ihmisiä. Tunnen muutokseni alkavan. Ainoa ero entisajan muutoksiin on se ettei se ole "täydellinen", olen juonut taikajuoman. Ihmettelen itsekin miksi Severus tekee sitä minulle.
Onneksi tekee. Tunnen karvan kasvavan ympäri kehoani. Minun kasvoni pidentyvät kuonoksi. Silmäni terävöityvät ja huomaan hahmon nurkassa. Hajuaistini kehittyy. Ystäväni. Kuuloni tarkentuu. Hahmo puhuu. Tunnistan hahmon. Suurikokoinen musta takkuturkkinen koira. Sirius. Ryntään hänen luokseen ja halaan häntä. Tiedän ettei Sirius voi halata minua. Ei koirat voi kietoa tassujaan toisten ympärille kuin ihmiset. Eikä Sirius voi muuttua ihmiseksi. Hän ei tiedä että olen juonut Severuksen taikajuomaa. Aamulla on juttelun aika. Nyt kaivamme esiin kultaiset muistomme. Aamuun on vielä aikaa.
