A/N Tämä räpellys on joku mun aikaisemmista, eli joskus (eijaksamuistaamillo) kirjottama, eli ei mikään ihmeellinen. Ajattelinpa kuitenkin laittaa tän tänne, jos sattusin saamaan jotain kommenttia.
Kirjoittaja: Taitaa olla yllätys, mutta Aoi Taki.
Ikäraja: Uskoisin, että se on se S.
Fandom: Axis Powers Hetalia tai pelkkä Hetalia
Varoitukset: Ei mitään vakavaa
Paritukset/hahmot: UK/Englanti ja Amerikka/USA, eli parituksena Amerikka/Englanti
Vastuuvapaus: En omista Hetaliaa. Sen omistaa Himaraya. En saanut/saa rahaa tämän tekemisestä.
A/N Vielä tietoa tästä. Jokainen kappale on tavallaan osa Englannin elämästä, joten älkää ihmetelkö näitä aikahyppyjä. ^^'
Sankari
Poika ilmoitti innosta puhkuen huoltajallensa: "Olen sankari!" Vanhempi vain hymähti ja pörrötti pojan vaaleaa tukkaa. Hän pudisti päätänsä ja vastasi: "Ensin sinun pitää tehdä jotain, jolla ansaitset sankaruuden." Sinisistä silmistä laantui into, mutta pian se ilmestyi taas. Poika aikoi todella tehdä jotain, jotta häntä kutsuttaisiin sankariksi. Amerikkalainen todella halusi kuulla englantilaiselta, että hän on ylpeä pojastansa. ”Okei!”
"Katso! Katso Arthur!" huusi pikkuinen juostessansa kohti huoltajaansa pieni linnunpoikanen käsiensä välissä turvassa. Mainittu henkilö vain kohotti toista paksua kulmakarvaansa kysyvästi laskien puolityhjän teekuppinsa takaisin ruskealle antiikkipöydälle. "Pelastin sen kissan kynsistä. Olenko minä nyt sankari?" iloinen pilke silmäkulmassansa kyseli Alfred. Arthur myönsi Alfredin olleen sankari, mutta vain tuolle pienelle linnunpoikaselle, joka sirkutti hiljaisella äänellä käsien välistä. Lintu ei tajunnut olevansa siellä paremmassa turvassa, kuin tuolla pihalla.
Satoi rankasti, mutta kaksi aikuiseksi kasvanutta miestä seisoi tuon mudan keskellä. "Olen täynnä sinun teetäsi ja verojasi! En jaksa seurata asettamia rajojasi! Olen Amerikan Yhdysvallat, en ole osa Yhdistyneitä Kansakuntia!" kuului surua ja vihaa täynnä ollut huuto sodan keskellä. Bostonin teekutsuista se olisi pitänyt jo huomata, mutta Arthur ei sitä ollut huomannut. Hän oli vain tahtonut pitää pienen Alfredinsa turvassa pahalta maailmalta. Linnut lentävät pesästänsä, vaikkei englantilainen niin tahtonutkaan uskoa.
Uupunut käsi piteli henkensä kaupalla kiinni pelokkaasta kädestä. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalla, joka ei tilannetta parantunut tippaakaan. Vanhempi ei uskaltanut sanoa yhtään sanaa, hän ei halunnut tippua tältä vuorenrinteeltä. "Pelastan sinut", sinisilmäinen lupasi yrittäessä kyynel silmin vetää vanhempaansa takaisin turvalliselle maaperälle. Vihreistä silmistä erottui pelko ja tämä yritti uskoa koko sydämellänsä Alfredin sanoihin. Taivaan ainoa pilvi ajelehti hiljaisella tahdilla kohti aurinkoa, aikeissa peittää se.
Herra takelteli sanoissansa, mutta lopulta myönsi itsellensä, hänen rakas amerikkalaisensa on idiootti. Englantilainen istui keittiössä pöytänsä ääressä tuijotellen hiukan haikeana sormessansa kimaltavaa kultasormusta. Hän kaipasi vielä niitä aikoja, kun Alfred oli ollut vain vihreäsilmäisen oma sankari. Sinisilmäinen vietti kihlauksen jälkeen suurimman osan ajastansa muualla maailmassa, jättäen englantilaisen aivan yksin. Alfred oli luvannut tulla ajoissa takaisin juhlimaan heidän vuosipäiväänsä. Kello oli viittä minuuttia vaille keskiyö ja pihalta ei kuulunut yhtäkään äännähdystä.
"Olen jo mennyttä", Arthur kuiskasi hyvin, hyvin heikolla äänellä katsoen sumenevalla katseellansa kyyneleiden täyttämiin silmiin. Nuorempi pudisteli päätänsä päättäväisenä tipauttaen pari kyyneltä rakkaansa veriselle univormulle. "Lupasin olla sankarisi! Kukaan ei voi viedä sinua minulta!" Alfred huusi aivan surun murtamana. Lunta satoi verkkaisella tahdilla yrittäen peittää veriläikät ensilumen keskeltä. Sota alkoi lähentyä loppuansa, mutta raskain menetyksin. Melkein täydellisesti ydinpommeilla tuhottu valtio tulisi siirtymään vihollisen puolelle. Sanottiin, että he aikoivat käyttää tuota saarivaltiota vain yhtenä isona vankileirinä vastustajille, koska alue oli kuulemma ”liian saastunut” normaalille elämälle. "Hyvästi sankarini”, Arthur kuiskasi kykenemättä enää sanomaan mitään muuta.
