Kirjoittaja: Ruskapoika
Ikäraja: K-11
Paritus: Charlie/?
Genre: Angst, Oneshot, Deathfic, Songfic
Vastuuvapaus: Kaikki mitä tunnistatte kuuluvan Row'lle, niin kuuluu myös hälle
Varoitukset: Mie sanoisin, että jonkin asteinen hulluus on kertojalla havaittavissa, mutta päättäkää te onko se seonnu vai ei, Seksiin viittausta ja jotain intiimiä koskettulua, Pari kirosanaa
Words: 1229
A/N: On se riparin vapaa-aika johonkin hyötykäytettävä! Tällänen siis synty. Mie oon ite tähän tyytyväinen, joskin jokin kohta ittellä hiukan omasta mielestä hanaa vastaan, mutta toivotaan, että työ pittäisitte
Menee Weasleyn perhepotrettiin ja yhtyeen tuotanto -haasteeseen HIMin kappaleella
Close to the flame. Kannatan kuuntelemaan ton kappaleen, sillä se pyöri tässä jatkuvasti taustalla kun kirjotin, niin toivotaan, että sain kuvattua sen tunnelman siitä kappaleesta tähän ficciin. Lyriikat löytyy muuten
täältä.
Suru on kylmä kuin pohjoistuuli. Se vie voimat ja uskon toivoon ja tulevaan. Se kiertää vanteen, kylmän ruosteisen vanteen sydämen ja keuhkojen ympärille ja et saa henkeä. Sydän ei pysty pumppaamaan verta ja muutut elävä kuolleeksi. Et tunne mitään ja muutut varjoksi entisestä itsestäsi. Toivot, että voisit palata aikaan jolloin kaikki oli vielä hyvin, kun vanne ei ollut paikallaan kiristämässä ja sait hengittää normaalisti.
Ajattele, rakas. Voisimme katsella vielä ruskan värjäämiä lehtiä ja tuntea viileän syystuulen kutittelevan neniämme. Tuntea, kuinka tuuli sekoittaa meidän sävyltään niin erilaiset hiukset, sinun mustat ja minun leiskuvanpunaiset. Saisimme kiertää kätemme toistemme ympärille tiukemmin, että pysyisimme lämpiminä. Haluaisin tuntea kätesi paitani alla kutittelemassa alaselkääni. Tuntea hengityksesi kutittelevan niskaani ja lämpimät, hieman rohtuneet huulesi solisluillani. Kaipaan niitä syysöitä, joina vannoimme rakkautta toisillemme, ihomme painautuivat toisiaan vasten ja hien liukastamat hiukset liimautuivat otsille.Aikaa ei voi pysäyttää. Siihen ei voi jäädä elämään, aina täytyy mennä eteenpäin. Haluaisin kelata aikaa ja lopulta pysäyttää sen. Jäädä siihen, kun takkatuli loi kiemuraisia varjoja hiestä kiiltävälle vartalollesi. Kun rakkautemme roihusi täysillä ja mustat silmäsi heijastivat kaikki sisälläsi riehuvat tunteet; rakkauden, intohimon, menettämisen pelon, pelon tulla satutetuksi. En halua kulkea eteenpäin, koska sinä jäit puoliväliin. Kun pysähdyit suru ja tuska tekivät kotinsa sydämeeni.
“Charlie, sinä et voi surra koko elämääsi.”
“Älä sinä ala kertomaan minulle mitä minä en voi tehdä ja mitä voin.”
“Mutta sinä kuihdut silmissä!”
“Menen hänen luokseen.”
“Yritätkö sinä… tappaa itsesi kuihduttamalla itsesi pois?”
“Ehkä… ehkä en. Se on oma ongelmani.”
“On se meidän muidenkin! George ei kestä menettää enää toista veljeä. Harry ei kestä menettää enää yhtään läheistään. Etkä sinä välttämättä löydä häntä sieltä minne sitten joudut.”Eteisestä löytyy edelleen sinun kenkiäsi. Ja takkeja. Ja hopeisia kaulakorujasi, joita joskus annoit minunkin pitää. Äiti on taas alkanut käydä luonamme, meidän kodissamme, jota hän ennen karttoi kuin ruttoa. Hän yrittää saada minua ulos, mutta en halua mennä eteiseen. En halua, että siitä kuljetaan, koska silloin menetän sinua yhä vain kauemmaksi. Pidän kaksin käsin kaikista sinuun liittyvistä muistoista kiinni; vaatteisiisi tarttuneesta ominaishajustasi, vaatteista, niistä pienistä hopeisista koruista.
En huomioi enää edes kunnolla illan muuttumista päiväksi ja päivän muuttumista illaksi. Puolikuu luo haalean valonsa melkein kiinni kuvaasi. Kuu saa kuvan hohtamaan haaleanhopeista valoaan ja hymysi näyttää kauniimmalta kuin koskaan. Halaat nauraen harvinaista nauruasi vanhaa vaahteraa. Pari värikästä lehteä on tarttunut kiinni hiuksiisi ja hengityksesi höyryää viileässä syysilmassa. Huulesi liikkuvat, kun pyydät minua mukaan ja vaikka kuvasta ei kuulu ääntä, muistan tarkalleen mitä sanoit.
“Tule nyt, Charlie!”
“En.”
“Chaaaarlieeee… Minä haluan sinutkin halaamaan vaahteraa.”
“Mutta minun pitää pitää tätä kameraa ylhäällä.”
“Sen voi jättää leijumaan.”
“Hullu! Täällä voi olla jästejä.”
“Ei se haittaa mitään. Tule nyt vain tänne, kiltti.”Rakkauden sanotaan palavan ikuisesti, jos se on aitoa. Ja kyllä se palaakin, jos sen antaa palaa ja vaikka sen haluaisi sammuttaa, se on vaikeaa. Suru sen sijaan ei sammu, se vain kasvaa ja kasvaa, jos surutyötä ei tee. Se painaa niskoja ja hautaa alleen. Etkä sinä katoa mielestäni. Miten surutyön voi tehdä, jos muistot sinusta ovat vahvoja ja tunnun tukehtuvani, kun edes ajattelen sinun unohtamistasi surutyön kautta. Äiti haluaa minun lopettavan suremisen, mutta en halua enkä pysty. Tiedän, että hän ei koskaan hyväksynyt suhdettamme ja siksi hän silloin katkaisi koko muun perheen tavoin välinsä minuun. Hän yrittää kerätä vaivihkaa sinun tavaroitasi pois, mutta käsken häntä aina palauttaa ne takaisin paikallensa. Tuhkakuppisi parvekkeen pienelle lasipöydälle, tupakka-askisi olohuoneen TV-tasolle, vaatteesi takaisin kaappeihinsa ja valokuvat takaisin hyllyjen päälle ja seinille. Joka kerta jotain häviää ja joka kerta joudun varmistamaan ennen hänen lähtöään, että hän laittaa ne todella takaisin paikoilleen.
Joskus tekee pahaa mennä keittiöönkin. Muistaa selvästi, kuinka sen marmorisentyötason viileä pinta painui useasti selkääni vasten ja tuli kuumat huulesi kartoittivat joka sentin iholtani. Kuinka kätesi hyväilivät hellänrajusti pakaroitani ja hampaat nipistivät vuorotellen nännejäni. Nyt ihoni on yksin. Se on jäänyt kaipaamaan kumppaniaan ja minun on niin hemmetin kylmä. Kun et nuku enää omalla puolellasi sänkyä paria ensimmäistä tuntia ja sitten valloita puolia minunkin alueestani. Huoneet tuntuvat tyhjiltä, kun tummansävyinen äänesi ei enää kaiu niissä. Suihkussa veden lorina kuulostaa ontolta, kun et ole laulamassa jotain ikivanhaa radiohittiä ja hieromassa suklaantuoksuista shampoota hiuksiini.
“Onko tästä hyvä?”
“Mmmm…”
Kätesi tuntuvat taivaallisilta kireillä olkapäilläni. Vesi valuu hiuksistani kasvoilleni, kasvoilta kaulalle ja kaulalta loppua kehoa myöten kaakeleille. Aika ajoin lasket huulesi hellästi niskaani ja haluaisin vain nukahtaa tähän. Hellien käsiesi hyväilyyn ja sinun viereesi. Päätäni on jomottanut melkein koko päivän ja niskat menivät jumiin töissä, kun jouduin jännittämään niitä ilkeässä asennossa. Kuiskit hellästi korvaani rakastavia sanoja ja lupaat antaa kokovartalohieronnan, jos pysyn hereillä.
Kuljetat sormeasi selkärankaani pitkin, saaden selkäni menemään kaarelle. Hipaiset kiusoittelevasti pakaroitani ja siirryt leikkimään karheine sorminesi navallani. Navalta siirryt kiusoittelemaan nännejä. Nipistelet ja pyörittelet niitä sormiesi välissä, saaden ne kovettumaan ja hengitykseni kiihtymään. Tajuan vihdoin liikuttaa toimettomina roikkuneita käsiäni. Sivelen lantiosi pehmeää ihoa ja selvästi tuntuvaa lantioluutasi.
“Sinulla on ollut tänään raskas päivä töissä. Mikset voisi vain suosiolla nauttia olostasi?”
“Ja minä kun luulin, että minun piti saada kokovartalohieronta, enkä seksiä?”
“Sinä saat tässä sen hieronnan.”Lasken jo päiviä siitä, kuinka kauan olen surrut ja kuinka kauan jaksan vielä surra ja elää ilman sinua. Toisinaan tuntuu kuin seinät kaatuisivat yksitellen niskaan. Kun katselen kuvia ja kohtaan sen hymyn, jonka sain aina välillä tallennettua valokuviin, tuntuu kuin rintalastaa painettaisiin sydäntä vasten. Suljen mielestäni muut ja jäljelle jäät sinä. En halua katsoa eteenpäin ilman sinua. Tuntea syystuulta kasvoillani ilman, että lomitat sormiasi omieni lomaan. Katsella, kuinka vesipisarat ropisevat yksitellen ikkunaa vasten. En halua katsella loimuavaa takkatulta ilman, että sinä pidät minua turvassa kainalossasi.
Ei mene päivääkään ilman, että joku käskisi minua jatkamaan elämääni normaalisti. He sanovat, ettet sinäkään haluaisi, että minä suren sinua koko loppu ikääni, mutta mistä he voivat tietää? Me emme koskaan puhuneet pitäisikö meidän jatkaa elämäämme, jos toinen kuolee, vaikka sodan varjo oli koko ajan yllämme. Minun pitäisi mennä eteenpäin muiden mielestä, mutta itse haluaisin kääntyä kannoillani ja juosta takaisin puoliväliin sinun luoksesi. Rutistaa sinut kehoani vasten, enkä enää päästää irti.
“Viiiiikonloppu!”
“No ihanko totta, Charlie?”
“Juu juu. Ja nyt kun on viikonloppu saan lölliä kainalossasi toooooodella paljon.”
“Sinä ja sinun suunnitelmasi.”
“Enkö minä sitten saakaan?”
“Totta kai saat. Kömmis nyt heti saman tien tänne.”
Levität kätesi ja otat rennomman asennon mustalla nahkasohvalla. Hymyilen keimailevasti ja astun askeleen lähemmäs, jättäen kuitenkin välillemme ainakin metrin. Mutristat pettyneenä huuliasi ja anot katseellasi minua tulemaan lähemmäs. Kurkotan sinua kohti, tartut käteeni ja vedät minut hajareisin syliisi. Otan vastaan käsilläni selkänojasta, etten tippuisi koko painoni vauhdilla syliisi. Kuuluu kova räsähdys ja selkänoja pettää.Valoni tekee kuolemaa. Se muuttuu tuhkaksi ja jäljelle jää ainoastaan harmaa taivas, mustan auringon ja tuskan lintujen kanssa. Ja kun valoni muuttuu tuhkaksi minä kuihdun, jään tippuvan tuhkan alle ja tukehdun hengiltä. Tuskan linnut tulevat ja kaivavat minut esiin. Ne raatelevat minut syöden selkärangan esiin. Suru tulee ja lyö minut kylmän kostealla lekallaan minut palasiksi ja musta aurinko polttaa palaseni. Näin minusta ei jää mitään jäljelle. Sielustani ei jää mitään jäljelle. En näe sinua enää. Jään pois maailmasta, enkä pääse enää turvalliseen syliisi.
“Uskotko sinä kuoleman jälkeiseen elämään?”
“Miksen uskoisi? Meillä on vaikka kuinka paljon aaveita todistamassa, että se on mahdollista.”
“En minä sitä tarkoittanut. He, jotka ovat aaveita, eivät hyväksyneet kuolemaansa ja ovat tätä kautta tuomittuja elämään täällä ikuista elämäänsä. Mutta minä tarkoitin, että uskotko sinä taivaaseen? Siis, kun kuolee niin elämä jatkuisi taivaassa ilman vastoinkäymisiä ja surua. Uskotko siihen?”
“En tiedä… Toisaalta haluaisin uskoa ja luottaa tuohon, koska sitten saisin olla ainiaan sinun kanssasi. Mutta toisaalta, kukaan ei ole todistanut, että se olisi olemassa. Miksi kysyt?”
“Kunhan kysyin.”
A/N2: Nyt ois aika paina vastaa-namiskaa ja kirjottaa mit olit mielt
Ja pyydän anteeksi, jos siellä vielä jotain kirjotusvirheitä oli. Luin kyllä ite läpi ja microsoft oli kovasti apuna, mutta sinne on kyllä varmaan jotain vielä jääny.