Title: Uncomfortable night
Author: Minä, Penber
Beta: Ei ole. Virheistä vastaan minä
Rating: Sallittu
Fandom: House M.D.
Pairing: House/Wilson
Genre: Angst, Slash, oneshot , jotai sekavaa siis
Disclaimer: En omista hahmoja.
Summary: House ja Wilson yöllä sairaalassa. Mitä siitäkään sitten seuraa.
A/N:Kun tuolla haastetopsussa pyydeltiin H/W:tä, niin muistelin, että minullahan on yksi ollut tietokeen pohjamudissa jo jonkun aikaan. Tää on mun toka House ficci, joten kohdelkaa sitä hellävaroen.
~
Sadepisarat ropisivat ikkunaa vasten, jota pitkin ne sitten valuivat ikkunalaudalle. Oli pimeää, sillä aurinko oli jo aikoja sitten painunut horisontin taa. Kellon viisarit lähestyivät kellotaulun ylintä numeroa. Siitä kapistuksesta, mikä huoneen eräälle seinälle oli ripustettu, kuului ärsyttävä tikittävä ääni, mikä häiritsi huoneessa istuvaa miestä. Tämä mies heilutti tylsistyneenä kävelykeppiään, sillä ei keksinyt muutakaan tapaa viihdyttää itseään. Gregory House olisi sopinut ulkoisesti melkein minne tahansa muualle kuin sairaalaan, mutta älyllisesti hän oli omaa luokkaansa. Hän katseli paikaltaan sairaalan pimeää käytävää. Jostain kuitenkin kuului vaimeita askeleita. Aluksi House oletti niiden kuuluvan hoitajille, jotka tallustelivat yöllisillä tarkastuksillaan, kunnes kuitenkin kuuli askeleiden voimistuvan. Joku oli siis tulossa hänen huonettaan kohti. Mutta kuka? Hieman haparoiden House nousi tuolistaan, nojautui kävelykeppiinsä, ja lähti hivuttautumaan kohti ovea. Tulijan askeleet voimistuivat voimistumistaan, mitä lähemmäs ovea House oli. Hän nielaisi kuuluvasti, minkä jälkeen hän pysähtyi tukkien suun kädellään, kuin olisi pelännyt tulijan kuulevan hänen hengityksensä. Sitten, aivan yllättäen, askelten ääni lakkasi. House uskaltautui taas hengittämään normaalisti, ja hivuttautumaan taas hieman ovea kohti. Kuka kumma käytävällä oli? Mies raapi ihmeissään sänkistä leukaansa, ja pysähtyi. Hän oli juuri kääntymässä mennäkseen takaisin istumaan, kun askeleet kuuluivat taas. Nyt, House päätti mielessään, nyt saan tuon hiippailijan kiinni. Hän asteli niin nopeasti ovelle, kuin vaan kerkesi, ja riuhtaisi sen kovakouraisesti auki. Tulija joka oli aivan oven edessä, hätkähti pelästyessään Housen yllätyksellistä oven avausta. Kaksi miestä katselivat toisiaan. Toisella oli siniset ja toisella ruskeat silmät. Molemmat näyttivät hämmästyneiltä.
“Wilson?”
Tämän todella yllättävän yhteentörmäyksen, mikä miltein törmäys olikin, jälkeen miehet istuivat Housen huoneeseen. Wilson, joka käytävällä oli hoippuroinut, oli aivan märkä, sekä hänellä oli yhä ulkotakki yllään. House katseli kiinnostuneena ystäväänsä, ja väläytti sarkastisen hymyn, mikä oli hänelle omiaan.
“Mitäs sinä täällä vielä näin myöhään oleilet?” hän kysyi, kun toinen ei tuntunut sanovan mitään. James Wilson vääntyili vaivautuneena tuolissaan. Hän oli päivällä saadun puhelun jälkeen lähtenyt kiireesti pois sairaalasta, oikeastaan kenellekään kunnolla sanomatta minne lähti. James vaan ei tiennyt syytä miksi oli palannut sairaalaan.
“Chase ja minä olimme sitä mieltä, että lähdit treffeille, mutta Cameron oli toista mieltä. ‘Wilson varmaan sai jonkun työ-jutun‘”, House sanoi lopulta yrittäen matkia Cameronin ääntä, mikä kuulosti kylläkin vain pahalta vinkumiselta. Wilson yskäisi nyrkkiinsä, laskiessaan päänsä alas polviinsa aivan kuin ne olisivat yllättänen muuttuneet todella mielenkiintoisiksi.
“Haa!” House huudahti nähdessään Wilsonin ilmeen. “Olin siis oikeassa. Wilsonilla on tyttöystävä! Kuka?”
“EIKÄ OLE!” toinen huudahti, ja nosti katseensa Houseen. Jamesin ilme oli aluksi vihainen, kunnes se laantui, ja näytti pikemminkin surkealta. “Ei se mitään sellaista ollut”, hän uikutti, painoi päätään hieman alemmas, ja peitti kasvot käsillään. House katsoi häntä hämmentyneenä.
“Cameron taisi olla oikeassa. Voi harmi, nyt joudun maksamaan…”, House selitti selkeästikin yrittäen olla hauska, mikä ei kylläkään tarttunut alakuloiseen Wilsoniin. James tutisi tuolissaan. Hän nosti taas katseensa toiseen, jolloin House saattoi havaita hänen silmäkulmistaan valuvat kyyneleet. House hätkähti, sillä ei ollut tajunnut asian vakavuutta. Nyt hän näki, muttei kyennyt ymmärtämään, mikä asiassa herätti Wilsonissa niin suuria tunteita.
“No johan.. Et kai vain ole leikellyt sipulia?”
Kysymys ei saanut vastausta, vaan pikemminkin nopean vihaisen katseen. Vesipisarat jatkoivat ikkunan rummuttamista, mikä esti kuolemanhiljaisuuden lankeamisen huoneeseen. Miehet eivät edes yrittäneet katsoa toisiaan, vaikka molemmat tiesivät haluavansa. He toivoivat toinen toisensa sanovan jotain, mitä vain, jotta katseita olisi voitu vaihtaa. House tajusi ehkäpä ensi kertaa elämässään lopettaa sarkastiset letkautuksensa, ja päätti olla tukena. Asiassa oli vain yksi mutta; kuinka olla tukena? Gregory harvoin harrasteli mitään sellaista mihin liittyivät sanat; ‘ystävyys’ ja ‘välittäminen’. Ei hän toki kieltänytkään, etteikö välittäisi Wilsonista, hän ei myöskään koskaan myöntänyt kuinka paljon toisesta välitti. Jamesin aivastus rikkoi heidän kahden välisen hiljaisuuden.
“Jimmy, sinun ei pitäisi pitää märkiä vaatteita päälläsi tai saatat vilustua”, House yritti sanoa mahdollisimman sarkasmittomalla äänellä. Wilson nyökkäsi, muttei kuitenkaan tehnyt elettäkään lähteäkseen.
“Täytyykö minun riisua sinut?” kysymys lipsahti Housen huulilta, minkä jälkeen mies läimäytti käden suunsa tielle (“En sano enää mitään.”). Gregin yllätykseksi Wilson hymyili. Se oli vain hetkellinen, mutta hymyksi sen saattoi jo tunnistaa. House uskoi saavansa ystävänsä pian avautumaan, kunhan saisi tunnelman hieman rennommaksi. James nousi tuolilta ja alkoi samalla riisua päällystakkia yltään. Toinen tohtori ei tehnyt elettäkään, tosin ei hän uskonut itsestään paljon apua olevan.
“Pitäisi varmaan viedä nämä vaatteet jonnekin kuivumaan”, Wilson mumisi. Hänen lähtiessä löntystämään pois huoneesta, House nousi tuolista lähteäkseen miehen perään.
“Seuraatko minua?” Wilson kysyi, vilkaisten samalla olkansa yli.
“Kuin hai laivaa”, House sanoi virnistäen, minkä jälkeen sitten torui taas itseään. Ruskeasilmäinen onkologi oli tottunut ystävänsä sarkasmisuuteen, eikä siis oikeastaan enää paljoakaan tämän sanomisista välittänyt.
Kaksikko saapui Wilsonin huoneen ovelle, hiljaisina, sillä eivät vieläkään keksineet mitä sanoa. Gregory haluaisi kysyä, James halusi olla vastaamatta, mikään ei siinä tilanteessa saisi molempia tyytyväisiksi. He astuivat huoneeseen, joka näytti yksinäiseltä, hylätyltä ja surumieliseltä. Siispä se oli omiaan kuvastaan Wilsonin ominaisuuksia. Hän toki oli suosittu, varsinkin naisten keskuudessa, sillä hän osasi kuunnella, olla tukena, sanoa aina juuri ne oikeat sanat. Kuitenkin, vaikka mies vaikutti melkeinpä ihanteelliselta mieheltä, ei häntä ollut ikinä onnistanut. Liitot olivat kaatuneet, niin kuin House kävelykeppinsä kanssa, kovalla ryminällä. Wilsonin vaihtaessa vaatteita toinen tohtori vilkuili häntä salaa, tiikeri vaitonaisena puussa odottaen saaliinsa heikointa hetkeä, ja silloin, hyökkäys.
“Toki, kerro minulle…”, House aloitti kysymystään, jota ei kuitenkaan saanut loppuun. James sai vaihdettua lämpimät, kuivat vaatteet ylleen, jolloin hän saattoi taas keskittyä ystäväänsä, kollegaansa, tai mitä ikinä tuo sinisilmäinen hänelle merkitsisikään.
“Onko siitä pakko keskustella?”
“Onko sinun aina pakko pitää kamalan värisiä solmioita?” Tällä kertaa House ei enää alkanut torua itseään, vaikka sattuikin taas olemaan oma julma itsensä. Hän käveli rennosti Wilsonin luokse ja istahti miehen edessä olevalle pöydälle. James tuntui jo saavan tarpeekseen siitä hetkestä, Housesta, kaikesta mikä tuohon mieheen liittyi sekä kaikesta mikä liittyi hänen omaan elämäänsä, joka voitaisiin aivan hyvin heittää romukoppaan, kenenkään ikinä sitä kaipaamatta.
“Mitä sinä haluat? Kuulla paneskelenko taas hoitajia, vai kenties keksisinkö jotain uutta tällä kertaa? Välitätkö sinä minusta edes hitusen vertaa?” House värähti hieman toisen yllättävää kiivastumista. Kaksikon välille tuli hiljaista, ja ainoa mikä huoneen täytti, oli Wilsonin kiivas hengitys. Molemmat tunsivat pienen pistoksen syvällä sisimmässään. He tekivät helpoistakin asioista vaikeita, jotta totuudelta voisi välttyä. Mikä siis olikaan totuus? House nousi ylös, käveli huoneen ovelle mitään sanomatta. Mies ei kääntänyt silloinkaan katsetta pois ovesta kun hän sanoi:
“Kyllä minä välitän.”
Sen sanottuaan House poistui huoneesta. Wilson ei estellyt, ei sanonut dramaattisesti “odota, tarvitsen sinua”, ei halunnut myöntää niitä tunteita. Niitä, jotka syvällä pinnan alla olivat, odottivat pääsyään parrasvaloihin. Joka kerta kun ne olivat tulossa esille, Wilson kovakouraisesti tukahdutti ne. Ei hänellä voisi olla syvempiä tunteita Gregory Housea kohtaan. Se olisi suoranainen itsemurha.
House istui taas huoneessaan, jalat nostettuna pöydälle. Huoneessa oleva seinäkello jatkoi tasaisesti rasittavaa ääntään, ja sadepisarat osuivat ikkunaan. Tällä kertaa niiden kaiku oli surullinen.
A/N2: Kaikenlaiset kommentit on kivoja n__n.
