Title: Tämä ei ole shakkipeli
Author: Salla
Niin no, kuka muukaan näitä tämmöisiä muka kirjoittaisi? -.-Raiting: K11, ei ainakaan korkeampi, mutta saattaa heittää vähän yläkanttiin.
Genre: romance ja vähän angstia, kaipa se sitä fluffyakin yrittää välillä olla
Pairing: Lily/James, naturally
Challenges: OTP10 ja
FanFic 100 sanalla #008 Viikot.
Warnings: Ööh... Kiroilua?
Disclaimer: En omista tästä tarinasta muuta kuin juonen ja Amyn. Ja periaatteessa loppuratkaisukin on Rowin. Tämän ensimmäisen osan biisi kuuluu ihanalle Lionel Richielle, loput Rowille. En saa tästä minkäänlaista rahallista korvausta.
Summary: Sellainen suukko, joka lupasi vielä myöhemmin lisää. En tiennyt pitikö minun odottaa siitä jotakin, vai odotitko sinä minulta jonkinlaista taktista siirtoa, kuten shakkipelissä.
Ainut ero oli että tämä ei ollut shakkipeli.A/N: Olen rakastunut tähän kertomatyyliin jostakin syystä, joten päätin kirjoittaa sen tiimoilta kaksiosaisen ficin. Tämä ensimmäinen osa on Jamesin näkökulmasta, toinen Lilyn, nyt näin selkeyden vuoksi sanoakseni. Mutta jos jaksatte lukea, niin olisitteko kilttejä ja kommentoisitte? Pitemmittä puheitta, olkaa hyvät!
I've been alone with you inside mu mind
And in my dreams I've kissed your lips a thousand timesSinä olit kaunis, kuten aina. Nyt kuitenkin kauneutesi loisti kaiken muun ylitse niin voimakkaana, etten uskonut sen jääneen keneltäkään huomaamatta. Punaiset hiuksesi lainehtivat alas mustalla koulupuvulla verhottua selkää, kuin vesiputous auringonlaskussa. Vihreät silmäsi eksyivät minuun harvinaisen usein, hilpeästi, ja aina silloin sydämeni jätti yhden lyönnin välistä.
Milloin viimeksi olit katsonut minua sillä tavalla? Siitä oli niin kauan... Luultavasti se oli ensimmäisellä luokalla, kun ensimmäisen kerran kerroin pitäväni silmistäsi. Silloin hymyilit aurinkoisesti, punastuit asiaankuuluvasti ja kiitit ujosti. Siitä oli jo monta vuotta, ja päiviä niin paljon etten niitä uskaltanut laskea. Nyt olimme jo aikuisia, viimeistä vuotta koulussa. Pian elämä alkaisi, enkä ehkä näkisi sinua enää. Minulla oli vain viisitoista viikkoa aikaa saada sinut itselleni. Aioin ottaa koko siitä ajasta kaiken irti.
I sometimes see you pass outside my door
Hello, is it me you're looking for?Olin vähentänyt sinulle puhumisen puoleen. En enää pyytänyt sinua ulos joka kerran kun näin sinut. Enkä enää kertonut rakastavani sinua. Vaikka totta kai rakastin, kuka ei olisi rakastanut? Olin kuitenkin ymmärtänyt, että et pitänyt siitä, ja tyydyin tervehtimään ja kysymään silloin tällöin kuulumisia. Usein kuvittelin nähneeni silmissäsi välkähdyksen pettymystä, kun käännyin lähteäkseni, enkä voinut ymmärtää, mistä se johtui. Kuten Sirius sanoi, helpompi oli ratsastaa villillä thestralilla kuin ymmärtää naisia. Kaipa se oli totta.
Yritin kuitenkin kovasti. Tutustuin sinuun salakavalasti; seurailin millaisia kirjoja luit, kyselin ystäviltäsi pinnallisesti asioita, joiden kautta sain tietää vanhemmistasi, isosiskostasi, suurimmista murheistasi. Ystäväsi eivät olleet kovin hyviä pitämään salaisuuksia, tai sitten he olivat sitä mieltä että minun kuului saada tietää. Olin siitä kiitollinen, ja voit olla varma, että salaisuutesi olivat minulla hyvässä tallessa. Minä en ikimaailmassa kertoisi niitä kenellekään, ja veisin ne mukanani hautaan. Se oli vähintä, mitä voin puolestasi tehdä osoittaen rakkauteni sinulle.
Olin päättänyt saada sinut viidessätoista viikossa. Minulle oli se ja sama, olisitko ystäväni, tuttavani, kumppanini, kunhan pitäisit minuun yhteyttä ja tietäisin sinun olevan turvassa näinä pimeinä aikoina, kun tiedät-kai-kuka vaani kannattajineen joka nurkan takana ja söi jästisyntyisiä aamupalaksi. En voinut kertoakaan kuinka onnellinen olin tietäessäni sinun jäävän joulu- ja pääsiäislomiksi Tylypahkaan. Tämä oli ainoa paikka jossa olit varmasti turvassa.
I can see it in your eyes, I can see it in your smile
You're all I've ever wanted and my arms are open wideEi minulla ollut mitään suunnitelmaa. Ajattelin antaa ajan hoitaa asian puolestani, se olisi kaikkein helpointa, ja varmistuisin samalla siitä, että sinä olit myös valmis siihen. Aioin antaa sinulle aikaa tehdä itse omat ratkaisusi, enkä painostaa sinua mihinkään. Sellainen oli mielestäni hyvä ihmissuhde.
Viikko tuosta eteenpäin katsellessani sinua aamiaisella et syönyt mitään. Se ei ollut tapaistasi; aamupalaasi kuului yksi keitetty kananmuna, kupillinen teetä kahdella sokeripalalla sekä paahtoleipä, jonka päälle laitoit juustoa ja paprikaa. Mutta sinä vain istuit hermostuneena penkillä, vääntelit käsiäsi ja vilkaisit aina välillä minuun pitkän pöydän toisesta päästä. Rypistin otsaani - en muistanut milloin olit viimeksi ollut niin hermostunut. Varmaan viikolla ennen V. I. P. -tutkintojen alkua. Mutta siitä oli jo kaksi vuotta. Mikä sinua nyt mahtoi hermostuttaa?
Remus huomasi otsanrypistykseni ja katsoi hänkin sinuun päin. Sirius ja Peter olivat vielä nukkumassa. Remus kertoi, että hänen tyttöystävänsä Amy - joka oli sinun paras ystäväsi - oli maininnut sinun jo illalla olleen kamalan hermostunut ja muutenkin kummallinen. Olit kuulemma istunut sängylläsi kirja kädessäsi, punastellut välillä itseksesi ja purrut huulesi verille kuulematta lainkaan mitä toiset ympärilläsi puhuivat. Tämän kuultuani huolestuin entistä enemmän.
Samana iltana istuimme oleskeluhuoneessa, minä ystävineni ja sinä ominesi. Olit edelleen yhtä hermostunut kuin aamullakin, ellet enemmänkin. Olin huolissani sinusta, ja päätin että jos et pian rauhoittuisi, tulisin kysymään sinulta suoraan vointiasi ja odottaisin niin kauan että saisin rehellisen vastauksen.
Mutta ennen kuin ehdin mitään tehdä, sinä olit noussut, tullut luokseni ja suudellut minua kaikkien nähden. Ja sen tehtyäsi juoksit tyttöjen makuusaliin hämmentyneen hiljaisuuden saattelemana, ja olin varma että kuulin suljetun oven takaa tukahtuneen nyyhkäisyn.
'Cause you know just what to say
And you know just what to doEn tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä. Sirius oli täysin pyörällä päästään (siihen ei paljon vaadittu) ja yritti heittää kaksimielistä läppää, jonka Remus kuitenkin vaiensi katseellaan. Amy ja muut tytöt kipittivät pelästyneinä perääsi, mutta olin yhdeksänkymmentä yhdeksän prosenttia varma siitä, ettet tahtonut nyt puhua kenenkään kanssa. Minä en olisi tahtonut. Peter oli tapansa mukaan äimän käkenä eikä saanut sanaa suustaan. Kaikki olivat omaksuneet tilanteesta itselleen sopivan roolin.
Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Olin niin monta vuotta halunnut tuntea punaiset huulesi omillani, mutta kun niin tapahtui, kaikki tuntuvan päälaelleen. Mikään ei mennyt minkään säännön mukaan, kaikki soti luonnonlakeja vastaan. Ja minä istuin sen kaiken keskellä, istuin ja katsoin häkeltyneenä ja vähän huolissani tyttöjen makuusaliin vievän portaikon muusta oleskeluhuoneesta erottavaa ovea.
Mitä minun piti ajatella siitä kaikesta? Se ei oikeastaan ollut mikään kunnon suudelma, sellainen pieni suukko vain, joka kuului niihin hetkiin kun toinen lähti tunnille tai käymään kirjastossa. Sellainen suukko, joka lupasi vielä myöhemmin lisää. En tiennyt pitikö minun odottaa siitä jotakin, vai odotitko sinä minulta jonkinlaista taktista siirtoa, kuten shakkipelissä.
Ainut ero oli että tämä ei ollut shakkipeli.
And I want to tell you so much
I love youTunsin Remuksen katseen itsessäni ja käännyin häneen päin. Hänen yleensä niin viisaat kasvonsa olivat epätietoiset, ja minä vaivuin epätoivon syvimpään kuiluun. Jos kaikkitietävä ystävänikään ei tiennyt mitä tehdä, en voinut minkään sitä tietää. Remuksen piti olla se jolla oli vastaus jokaiseen kysymykseen ja vinkki jokaiseen tiedottomuuteen. Useimmiten se kaikkitietäväisyys oli turhauttavaa, mutta heti kun se puuttui, huomasin kuinka paljon olin siihen turvautunut.
Tunsin itseni niin kovin haavoittuvaksi.
Mitä sinä ajattelit kun suutelit minua? Oliko tässä syy koko päivän kestäneelle hermostuneisuudellesi vai oliko se vain sen seuraus? Olitko tosissasi vai tarkoititko sitä lainkaan? Jokin minussa sanoi, että se saattoi olla vain hermostuneisuuden seuraus, purkaus kaikesta stressistä, teko vain jotakin tehdäkseen. En pitänyt tästä uudesta joko-tai -tilanteesta, en sitten yhtään. Minä olin yksinkertainen, kaikki olisi pitänyt esittää minulle selvänä kuin lähdevesi. Mutta sinä olit mitä hienointa viiniä, täysi arvoitus minun kaltaiselleni tumpelolle.
Nostin käteni ylös, mutta koska olin jo unohtanut, mitä aioin tehdä, laskin sen samantien alas. Jos olisit nähnyt minut silloin, olisit luultavasti tuhahtanut ja pyöritellyt mantelinmuotoisia silmiäsi. Sanoisit ehkä Amylle jotakin siihen suuntaan, että "Potter ei taas tiedä miten päin istutaan tuolilla". Ja minä nauraisin ja varmaan haastaisin Siriuksen shakkipeliin. Niin se aina meni.
Pidätin hengitystäni. Olin keksinyt mitä tekisin, eikä se liittynyt mitenkään shakkipeliin. Ja ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, olin jo juossut ylös makuusaliin ja sulkeutunut pylvässänkyni verhojen taakse.
I long to see the sunlight in your hair
And tell you time and time again how much I care Sängyssäni oli patjan alla aina pergamenttia ja täysi mustepullo sekä kotkansulkakynä siltä varalta, että tuntisin äkillistä tarvetta kirjoittaa sinulle. En vain ollut enää vuoteen niitä tarvinnut. Kuitenkin ne olivat siellä vanhasta tottumuksesta, enkä varmaan olisi enää osannut nukkua ilman niitä.
Kuulin jonkun tulevan makuusaliin. Se oli luultavasti Sirius, mutta en jäänyt odottamaan varmistusta vaan äänieristin paksut punaiset samettiverhot nopealla taikasauvan heilautuksella. Samalla taioin verhot myös niin, ettei niitä voinut siirtää. Sirius kyllä osasi vastaloitsun, mutta luotin siihen että hän oli tarpeeksi fiksu jättääkseen minut rauhaan.
Pyöritin mustepullon korkin varovasti auki, tartuin sulkakynään kastellakseni sen ja pysähdyin sitten. Turhaa ottaa mustetta terään kuivumaan kun en vielä tiennyt miten kirjeen alkaisin.
Siinä olikin minulle pitkäksi aikaa miettimistä. Kelloa en nähnyt, mutta luulen pohtineeni aloitusrepliikkiä ainakin puoli tuntia. Pelkkä "hei" ei riittänyt. Tahdoin kirjeelle paljon syvällisemmän alun, kuten "kuule Lily", mutta sekään ei kuulostanut hyvältä, enkä sitä paitsi tiennyt, miten olisin siitä jatkanut. Ja oikeastaan minulla oli vain yksi lause mielessäni, mutta eihän kirjettä voinut aloittaa kysymyksellä.
Sometimes I feel my heart will overflow
Hello, I've just got to let you know
'Cause I wonder where you are and I wonder what you do
Are you somewhere feeling lonely, or is someone loving you? "Lily, minä en tiedä mitä ajatella - "
"Tuota, mitä sinä - "
"Ajattelin vain kysyä - "
"Lily, sinä tiedät - "
"Olisiko liikaa pyydetty, jos - "Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä miten aloittaisin kirjeen. Ennen sinulle kirjoittaminen oli helpointa maailmassa, mutta nyt tilannekin oli täysin eri kuin kaksi vuotta sitten, ennen kuin aloin vähentää kanssasi kommunikointia. Miten aloitettiin kirje, jonka vastaanottaja oli juuri suudellut täysin odottamatta kirjeen kirjoittajaa, jota vastaanottaja oli tiettävästi vihannut viimeiset viisi ja puoli vuotta? Yksikään lukemistani koulukirjoista ei ollut valmentanut minua siihen.
Kaikkein raivostuttavinta oli se, että minä luultavasti tiesin jo kuinka se piti aloittaa. Tiesin, mutta en saanut sitä päähäni tai sieltä ulos. Mutta kun yritin ajatella sitä, mieleeni tuli jatkuvasti sama pulma: koska sinä olit niin tavattoman kaunis ja fiksu ja mukava, sinulla täytyi olla jossakin joku, jota rakastit enemmän kuin mitään muuta, aivan kuten minä rakastin sinua. Joten ajattelin kertoa sinulle aivan kaiken. Jätin alkuun sopivasti tilaa oikeanlaiselle aloitukselle ja aloitin kirjoittamalla kaiken, mitä mieleni oli tullut suudelman jälkeen. Vaikka sen kaiken olisi voinut kiteyttää kolmeen ehkä maailman kuuluisimpaan sanaan, siihen liittyi niin paljon kaikkea muutakin, että päärin tehdä kirjeestä saman tien pidemmän.
Vauhtiin päästyäni kirjoitin jo niin nopeasti, etten edes huomannut valkealle lakanalle putoavia vihreitä mustepisaroita. Kirjoitin niin paljon, että rannettani alkoi vähitellen särkeä, mutta en kuitenkaan lopettanut ennen kuin olin valmis.
Kun oli jäljellä vain aloitus, mieleeni putkahtivat erään edellisenä kesänä kuulleeni jästilaulun sanat, joista pidin todella paljon (Sirius ei ymmärtänyt, miksi kuuntelin niin paljon jästimusiikkia, mutta totuus oli että se muistutti minua sinusta). Niinpä aloitin kirjeen kappaleen sanoin.
Tell me how to win your heart
For I haven't got a clue
But let me start by saying
I love youSuljin kirjeen tapani mukaisesti ruskealla karkealla nauhalla ja poistin loitsut samettiverhoista. Siirrettyäni ne syrjään totesin ilokseni olevani yksin. En kuitenkaan hyötynyt siitä kauan, sillä sekunnin kuluttua olin jo matkalla Pöllötorniin. Kulkiessani oleskeluhuoneen läpi en nähnyt siellä muita kuin Siriuksen, Remuksen ja Peterin, ja tunsin heidän katseensa selässäni vielä pitkään senkin jälkeen kun muotokuva-aukko oli sulkeutunut takanani lihavan leidin nalkutuksen saattelemana ("Ei näin myöhään saisi kulkea käytävillä!").
Näin helmikuun alkupuolella kiviset kierreportaat, jotka veivät kulkijansa ylös pöllölään, olivat aivan jäässä ja vaaralliset kulkea. Niiden sulattamisesta ei ollut mitään hyötyä; aina oli joku ensiluokkalainen tai vanhempikin, joka ihan huvikseen kävi jäädyttämässä portaat uudelleen. Minulta kesti ikuisuus nousta portaita ylös, mutta kun vihdoin pääsin perille, ei mennyt kuin hetki kun kirje jo oli oman vanhan varpuspöllöni nokassa matkalla luoksesi.
'Cause I wonder where you are and I wonder what you do
Are you somewhere feeling lonely or is someone loving you? Ajattelin, että sinun olisi pakko vastata kirjeeseeni. Koska se oli ystävällinen, sinulla ei pitäisi olla valitettavaa. Koska huoleni oli täysin aiheellinen, et voisi valittaa siitäkään, ja koska olisi ollut ilkeää jättää vastaamatta edellisen siirtosi jälkeen, et voisi olla vastaamatta. Toivoin niin. Se oli shakki matti, eikö? Olin pakostakin vähän omahyväinen.
But let me start by saying
I love you
