Peter/OMC, AngstRomance höttöä
Nimi: Kukaan ei huomaa, jos ollaan ihan hiljaa
Kirjoittaja: Mii eli Ruskapoika
Ikäraja: K-11
Paritus: Peter Piskuilan/Kian Shepherd (OMC)
Genre: AngstiRomance tää taitaa pohjimmiltaa olla, Oneshot
Haaste(et): Slash10, Perspektiiviä parittamiseen, Kerää kaikki hahmot
Vastuuvapaus: En valitettavasti omista ketään hahmoista, vaan he kaikki kuuluu muun Potterversumin kanssa jumalaiselle naiselle nimeltä J.K. Rowling. Minä ainoastaan leikin ja omistan juonen. Kian on oma keksimä hahmoni ja lyriikat kuuluvat
Fireflight nimiselle bändille.
A/N: Tää oli miulla maratooni ficcinä, jonka sain tänää vasta valmiiks. No oli siinä kyllä urakkaakin, koska Peteristä harvemmin edes harkitsen kirjoittavani ja tämä taitaa olla ensimmäinen ficci, joka liittyy ihan kokonaan häneen. Kappaleen voi kuunnella
täältä ja suosittelen sen kuuntelemista. Yritin parhaani mukaan saada siitä tunnetta mukaan ^^ Itseni mielestä paikoin sekava, mutta kaverin (jolla luetutin tämän) mukaan ei yhtään sekava. Yritä sitten ymmärtää kumpi meistä on oikeassa
Kommentein saa ruokkia.
Kukaan ei huomaa, jos ollaan ihan hiljaaPeter vihasi pimeää, mutta ei hän sitä kertonut muille kuolonsyöjille, nämä saisivat vain lisää aihetta nauraa hänelle. Hän oli vain ja ainoastaan muiden mielestä tälläkin hetkellä tiellä. Halveksivia katseita hän saattoi sietää, mutta suora ilkkuminen ja paskan puhuminen häntä ärsytti eniten. Ne helvetin kuiskauksen kun hän kulki ohi. Eikö hän ollut saanut kestää niitä ihan tarpeeksi jo koulussa?
Metsä näytti yöaikaan niin pimeältä ja vaaralliselta, että vaikka Peter rohkelikko olikin niin se sai hänet hieman pelkäämään. Mutta minkälainen rohkelikko hän oikein oli? Pettää nyt ystävänsä liittymällä kuolonsyöjiin. Siltikään Peter ei tuntenut katumusta. Ei edes sitä, että Potterit tulisivat kuolemaan vajaan kahden kuukauden sisällä hyvin varmasti ja Sirius Musta saisi syyt niskoilleen; mikäli Pimeyden lordin puheista pystyi jotain aistimaan.
Ei, hän ei todellakaan olisi kuulunut Rohkelikkoon.
Kuin huomaamattaan Peter kosketti pimeän piirtoaan ja huoahti. Kaikki oli mennyt koko hänen elämänsä pieleen, eikä suuria muutoksia ollut tulossa, mikäli hän sattuisi tekemään taas vaihteeksi jotain väärin. Hän oli koko elämänsä tehnyt kaiken väärin.
Ilmiintymisen poksahdus sai Peterin hätkähtämään nopeasti seisomaan kannolta jolla oli istunut. Yksi kuolonsyöjistä - maskin takaa Peter ei pystynyt tunnistamaan kuka tämä oli - katsoi häntä nenänvarttaan pitkin ja irvisti hieman. Hän ei koskaan pääsisi muiden vaatimalle tasolle.
“Sinä huolehdit uuden tulokkaan Mestarin eteen”, miehen ääni mörähti ja tämä kaikkoontui saman tien paikalta pois. Vasta nyt Peter huomioi kuolonsyöjän mukana tulleen vaaleahiuksisen miehen, joka hymyili vinosti hänelle. Peter nielaisi. Uusi kiusaaja, uudet tuskat.
“Um… Peter ja sinä olet?” Peter aloitti hieman epävarmana, mutta katsoi kuin katsoikin miestä suoraan silmiin. Hän ei antaisi tämän enempää ainakaan heti periksi. Katseen välttäminen antaisi vain etulyönti asemaa miehelle.
“Kian”, mies vastasi korostaen Peterin mielestä oudosti. Tosin ei mies vaikuttanut puhtaalta britiltä, joten asia oli milteistään siltä selvä. Mestari oli ilmeisesti itse miehen kutsunut, koska tämä tuotiin hänen kauttaan. Peter oli omasta mielestään liiankin hovinarri Pimeyden lordille.
“Onko sinulla jo piirto tai kirjettä, tämä on vain rutiinia, jota kukaan ei pysty välttämään”, Peter kysyi aavistuksen kylmällä äänensävyllä ja katsoi kuinka mies kääri hihansa ylös ja näytti piirron, joka ei näyttänyt kovinkaan montaa viikkoa vanhalta. Iho oli osittain vieläkin kipeän näköistä poltetun merkin ympäriltä.
“Seuraa minua”, Peter sanoi ja kääntyi kannoillaan kohti metsää, joka tuntui vain synkistyvän entisestään mitä syvemmälle käveli. Puut kuiskivat rumia ja tahtoivat verta. Hento edellisiltana satanut puuterilumi narskui hieman kenkien pohjien alla ja neulaset tarttuivat Peterin ylipitkäksi kasvaneisiin hiuksiin kiinni.
“Olet kovin vähäsanainen”, Kianiksi esittäytynyt mies naurahti ja sai Peterin vilkaisemaan nopeasti taakseen. Hento puna nousi hänen kasvoilleen. Kukaan ei puhunut hänelle täällä noin kunnioittavasti edes ensi näkemällä. Mikä tässä miehessä oli erilaista?
“Rupattelemaanko tänne olet tullut?” Peter kysyi kärkkäämmin kuin oli tarkoittanut. Mies sai hänet henkisesti varpailleen. Eikä Peter pitänyt siitä lainkaan. Hän joutui olemaan muiden seurassa muutenkin varautunut ja nyt tämä mies tuli ja tuplasi kaiken. Ja mies oli kaiken lisäksi hyvännäköinen.
“Ei kävellessä puhuminen mitään pahaakaan tee”, Kian naurahti ja sai kylmät väreet kulkemaan Peterin selkää pitkin.
“Niin kai…” Peter mutisi lähinnä itsekseen ja keskittyi pysymään polulla, ettei olisi eksynyt. Hän ei halunnut pimeän metsän armoille. Ties mitä pahuuksia sieltä löytyisi, kun kerran puhuttiin Pimeyden lordin alueesta.
Kian otti Peterin parilla harppauksella kiinni ja sai Peterin hätkähtämään taas astuttuaan tämän kylkeen kiinni. Häntä huvitti häntä monta kymmentä senttiä lyhyemmän miehen arkuus. Sopiko se kuolonsyöjälle, tosin jos Kianilta kysyttiin niin Peter vaikutti enemmän taustalla olijalta kuin eturivin taistelijalta. Ehkä Peter hänestä vaikutti kaikkein entinen petturi tai vasta oikeaan uskoon kääntynyt. Kian ei ollut varma, mutta hän halusi ottaa asiasta edes jotenkin selvää.
Sometimes I feel so cold
Like I’m waiting around all by myself
Loneliness gets so old
I’m in the lost and found, sitting on the selfViikko Pimeyden lordin leivissä Englannissa, eikä Kian ollut saanut kunnollista tietoa irti Peteristä. Peter ei itse suostunut kertomaan mitään ja muut kuolonsyöjät olivat katsoneet häntä kuin idioottia, kun hän oli kysellyt heiltä tästä pienestä miehestä. Kianin mielestä vielä pojasta kylläkin. Oliko seitsemäntoistavuotias muka vielä aikuinen, vaikka olikin lain mukaan vapaa päättämään asioistaan. Hän ei tuntenut itseään välillä ollenkaan aikuiseksi, vaikka hän olikin jo kaksikymmentä täyttänyt puolivuotta sitten.
“Shepherd!”
Kian valpastui heti ajatuksistaan, kun Pimeyden lordi oli sanonut hänen nimensä.
“Sinä lähdet Piskuilanin kanssa tarkastamaan sen kartanon rauniot”, kylmä ääni kertoi käskevästi ja Kian kumarsi hieman. Tsekkiläiset tavat eivät olleet vieläkään päässeet unohtumaan häneltä. Hän kaipasi kotimaahansa, mutta siellä hän ei voinut seurata Pimeyden lordia ja halveksia jästejä niin avoimesti kuin täällä.
Hän nappasi Peteriä kädestä kiinni ja sai tältä kummastuneen katseen. Nopealla kimppailmiintymisellä he olivat lähemmäs puolen kilometrin päähän kartanon raunioita, jotka heidän täytyisi tutkia.
“Miksi sinä noin teit?” Peter tivasi häneltä ärtyneenä ja riuhtaisi kätensä irti. Kian naurahti Peterin ärähtelylle, eikä loukkaantunut lainkaan. Ihan samalla tavalla hänkin räyhäisi hänet keskelle ei mitään ilmiinnyttäneelle henkilölle.
“Tästä täytyy kävelle tuon hemmetin rämeikön lävitse ennen kuin on edes perillä”, Peter jatkoi sopottamistaan, huomaamatta Kianin virnettä.
“Miksi minä noin tein?” Kian lausahti ja sai Peterin hetkeksi hiljenemään. “Koska haluan tietää miksi olet noin hiljainen ja syrjään vetäytyvä. Et ole kertonut minulle mitään itsestäsi.”
“Onko minulla siihen joku velvollisuus?” Peter kysyi silmäillen häntä liian paljon pidempää miestä. Mikä hänessä oli kiinnostavaa, että Kian oli yrittänyt saada hänet porukkaan mukaan. Eikö tämä muka huomannut, ettei häntä haluttu mukaan?
Hän ei halunnut mukaan. Halveksivia katseita, supinaa korvan juuressa ja kaikki sanotaan tarkoituksella kovaan ääneen, että hän kuulisi varmasti.
“Miksi vetäydyt syrjään?”
Peter lähti kävelemään eteenpäin polkua joka johtaisi viime yönä murhatun puhdasverisen perheen kartanolle. Nimen Peter tosin oli jo kerennyt unohtaa ja sekin oli vain ja ainoastaan Kianin vika! Hän ei tajunnut kysymystä. Miksi se häneltä kysyttiin? Miksi Kian kaatoi hänen päälleen seinät, jotka olivat liian vahvoja kannateltaviksi.
“Siksi, ettei minusta välitetä täällä. Olen pelkkä Lordin hovinarri, jota hän saa kiduttaa mielensä mukaan; hovinarri, joka ei valita!” Peter huusi Kianin käden koskettaessa hänen olkapäätään. Hän oli kääntynyt kannoillaan kasvot kohti Kiania, joka näytti pelästyneen hänen äkkinäistä tunteen puuskaansa. Olo tuntui vapautuneelta ja samalla ahdisti. Miksi hän oli huutanut? Miksi hän oli mennyt paljastamaan ajatuksensa, tunteensa Kianille? Mitä jos tästä koituisi jotain? Lordi tulisi langettamaan kidutuskirouksen häneen taas, kun kuulisi tästä. Hän ei halunnut. Hän inhosi kipua ja kidutuskirous tuotti liian paljon kipua!
“Ei, Peter. Sinä olet sinä”, Kian sanoi painokkaasti ja veti rimpuilevan Peterin itseään vasten. Nuorempi tärisi, tärisi kauttaaltaan ja hakkasi hänen rintaansa nyrkein. Ei kovaa, ei lyönnit edes tuntuneet kunnolla. Oliko kaikki ahdistus pakottanut Peterin noin koville? Kianista tuntui pahalta jo pelkästään nyt Peterin puolesta, eikä hän osannut edes kuvitella, mitä muuta tämä kantoi sydämellään.
“Pimeyden lordille en ehkä lähtisi laittamaan tästä asiasta selvitystä, mutta sinä olet sinä. Et mikään hovinarri, et edes sen puolikas”, Kian puheli rauhoittavasti ja sai vähitellen tärisevän Peterin rauhoittumaan.
“Mikset sinäkin vain jätä minua syrjään kuten kaikki muutkin?” Peterin hiljainen ääni kysyi ja Kian sai siitä vain vaivoin selvää. Puhe oli hukkua hänen rintaansa vasten ja Peterin ääni oli edelleen osittain hysteerinen.
“Koska minä en ole kuten muut?” Kian ehdotti ja työnsi Peteriä sen verran kauemmas, että pystyi katsomaan Peteriä suoraan silmiin. Nuorempi vältteli hänen katseensa kohtaamista, mutta Kian ymmärsi helpomminkin, että sellaisen ulos päästäminen ei ollut helppoa.
“Kauan meillä on tätä tehtävää varten varattu?”
“Meidän pitäisi olla huomenna illalla viimeistään takaisin tai he laskevat meidät kiinni jääneiksi tai tapetuiksi”, Peter kertoi monotonisella äänellä ja toivoi, ettei äänestä paistanut läpi se kaikki tuska, mikä pyrki pintaan.
Hän ei halunnut muistaa tuskaa. Hän haluisi olla lapsi, joka keinuu keinussa vapaana kuin taivaan lintu, erotuksena vain se, ettei pääse levittämään siipiään ja lentämään pois. Hän halusi vain olla tunnoton ja paeta kaikkea vanhaa. Hän halusi nähdä Kianin hymyilevän hänelle yhtä ystävällisesti kuin ennenkin, mutta oliko hän jo ehtinyt pilata senkin? Hän ei edes tietänyt miksi oli kiintynyt Kianiin niin kovasti. Komeaan tsekkiläiseen, josta ei tiennyt kuin nimen ja iän, sekä syntyperän, jonka oli joutunut papereista Pimeyden lordille selvittämään ihan vain varmuuden vuoksi.
Puhdasverinen tsekkiläinen, jonka suvusta ei löydy yhtäkään surkkia, verenpetturia tai puoliveristä. Tsekissä vain lait kielsivät jästien suoran halveksunnan, mikä oli Kianin omien antamien tietojen mukaan ajanut hänet Englantiin.
Been stuck for way too long
(I hear your voice)
You’re who I’m counting onRauniot eivät näyttäneet Peterin mielestä surullisilta savun nuollessa niiden kylkiä ja palaneiden tukipuiden ollessa täysin mustia hiiltyneen pinnan peittäessä niitä. Tuhopoltto, murha, Peter tiesi ettei Pimeyden lordi tulisi pitämään tästä . Hänen päivä ei parantunut yhtään hänen huomatessaan raunioiden keskellä kaikki yhteen kasatut ruumiit. Oliko tämä varoitus tai jotain? Palvelijoita, kotitonttuja ja isäntäperhe. Puhdasverisiä. Eivät onneksi sukunsa viimeisiä.
Peter näki kuinka Kian kierteli murheellisen näköisenä hieman kauempana raunioiden jämiä potkiskellen. Peteriä harmitti, että Kian oli saanut tämän tehtävän harteilleen. Miehen kasvoilla näkyi nyt liian mustia varjoja, jotka Peter halusi pyyhkiä pois, mutta ei osannut. Hän olisi halunnut sanoa jotain lohduttavaa, mutta se ei ollut hänen alaansa. Remus hoiti aina lohduttamisen, jos joku oli loukkaantunut jotenkin. Peter oli seurannut sivusta. Koulussa hänestä ei ollut ollut mihinkään. Muuhun kuin muiden mukana roikkumiseen ja mahdollisesti välillä jossain pienessä auttamiseen - kuten nytkin.
Oh, tell me you’re here
That you will watch over me forever
Oh, take hold of my heart
Show me you’ll love me forever, forever“Eiköhän tämä ollut tässä?” Peter sanoi huokaisten ja hieman varautuneena Kianille. Hän oli oppinut olemaan suhteellisen rento miehen seurassa, kunnes tämä oli saanut hänet huutamaan ennen hiljaista kävelymatkaa raunioille; joilla ei tuhopolton selvien merkkienkään ollessa ilmassa näkynyt auroreita. Ei se Peteriä sinänsä haitannut aurorien puuttuminen, mutta se oli rikospaikka. Siellä olisi pitänyt olla edes joku vartioimassa todistusaineistoa.
“Oli, nyt seuraat minua”, Kian sanoi käskevästi mutta hymyillen. Peter kurtisti kulmiaan, mutta seurasi kuitenkin Kiania. Ei se pahaa voisi olla - eihän?
Tupakka rauhoitti täriseviä jäseniä ja antoi jotain tekemistä yksinäisille sormille. Peter kiitti onneaan, että kantoi tupakka askiaan mukana koko ajan. Hän ei olisi kehdannut pummia Kianilta. Ei hän edes tiennyt polttiko Kian vai ei. Hän katseli edellään kävelevän miehen selkää ja mietti miltä tuntuisi nyt koskettaa sitä; ilman lupaa, ilman ääntä, ilman varoitusta. Hän halusi tuntea olevansa elossa, ja Kian seurassa hän tunsi olevansa edes jonkin arvoinen. Millään muulla ei tuntunut enää olevan yhtä suurta merkitystä kuin Kianilla.
Mitä jos kaikki olisikin vain yhtä suurta valhetta ja kohta kaikki kaatuisi niskaan? Keinusta katkeisi naurut ja linnuilta siivet. Ei olisi enää vapautta ja kaikki kahlittaisiin häkkiini, itkemisen kielto ja nauraa ei saisi. Iloa ei olisi ja saisit joka kerta pahemman iskun kasvoihisi, jos pyrkisit vapauteen.
Lopulta vapauden pelko. Ei halua olla vapaa. Haluaa häkkiin.
I know that you can tell
When I start to let my Hope fade away
I need to catch myself
Open my ears to hear you calling my namePaikka oli pimeä, mutta samalla valoisa - kuin kammio johon ei saa päästää valoa, mutta sitä tunkeutuu aina. Ei ole valoisaa ilman pimeyttä. Peter ei edelleenkään pitänyt pimeästä. Valossa oli helpompi kulkea ja askeltaa askeleensa oikein, mutta hän tiesi, ettei enää voisi palata valoon. Hänen tiensä kulki jo kiinni pimeydessä.
Ei pelastusta pimeän lapsille.
“Miksi me olemme täällä?” Peter kysyi istuen hylätyn talon vanhalle sängylle. Hän tiesi talon. Olihan hän ollut siellä ennenkin, mutta nyt hän ei käsittänyt miksi Kian toi hänet sinne hämärään, jossa ei ollut pimeää, mutta ei valoisaakaan. Ja Mestari haluaisi raportin mahdollisimman pian. Kianin hymy vain oli liian suloinen vastustaa. Kuinka hänen vielä kävisi? Kiankin hylkäisi hänet vielä, Peter tiesi sen. Mikään ei ollut pysyvää pimeän lapsille, ei edes vaikka kuinka yrittäisi pitää maailmansa kasassa se romahtaisi silti.
“Minähän sanoin, että haluan tutustua sinuun”, Kian naurahti ja istuutui kanssa sängynlaidalle pitäen kuitenkin kohteliaan välin Peteriin. Hän halusi tutustua, hän halusi tietää.
“Mutta miksi ihmeessä sinun täytyi minut tänne raahata?”
“Koska muiden nähdessä et suostu kuitenkaan laskemaan naamiota, jota kannat kuolonsyöjien keskellä.”
“Mikset vain pysynyt siellä Tsekissä ja jättänyt minua oman onneni nojaa?” Peter mutisi, eikä suostunut katsomaan Kiania silmiin.
“Vaikka Tsekki onkin minun kotimaani, niin siellä on minulle aivan liian tiukat lait”, Kian naurahti ja nojautui polviaan vasten. Sivusilmällä hän näki kuinka Peter vilkaisi häntä nopeasti, ei edes kunnon katsahdus - vain nopea vilkaisu. Saisiko hän houkuteltua Peterin raottamaan ajatuksiaan hänelle? Kian ei tiennyt, mutta hän halusi edelleen ottaa selvää.
“Ja koska ei sinua voi jättää oman onnesi nojaan.”
Peter katsoi häntä nyt suoraan silmiin ja hiljainen tuijotus jatkui monta minuuttia putkeen kummankaan katkaisematta sitä.
Tule pieni tepsuttaja, tule ottamaan osasi hämärästä äläkä jää yksin suremaan yksinäisyyttä. Otetaan toisiamme käsistä kiinni ja pysytään lähekkäin.
Been fighting way too long
(I hear you’re voice)
You Had me all along“Kuinka sinusta tuli kuolonsyöjä?”
Peter mietti kysymystä pitkään. Miten hänestä tuli kuolonsyöjä? Hän ei tiennyt enää itsekään. Halusiko hän koskaan Remukselle, Jamesille ja Siriukselle näiden keskinäisen paremmuuden vai oliko hän aina ollut pimeän lapsi ilman valon pilkahdusta sydämessään, joka oli sitten lopulta yrittänyt hangoitella vastaan heti alussa. Hän oli kertonut jo liikaa Kianille. Hänen ei olisi pitänyt vastata kysymykseen, mutta silti Peter vastasi.
“Sattumalta…” Peter lausahti nojaten päänsä seinään. He olivat siirtyneet istumaan pölyn peittämälle lattialle nojaamaan seinään vasten. Miettimään kaiken ulos päästään. Siltikään mikään ei ollut selvää. Oli vain sumua, joka kietoi kaikki vastauksen epäselvyyteen. Ei ollut vastauksia valmiina, ne täytyi keksiä ja todeta itselleenkin. Ei totuutta ilman valhetta. Peter ei halunnut valehdella Kianille.
“En minä tiedä. Kai se sattumaa oli… Se vain tapahtui. Yhtenä iltana huomasin olevani syrjäisessä pudissa juomassa ja seuraavaksi olin tuotuna Pimeyden lordin eteen.”
“Eli se oli humalainen sattuma.”
“Ei. Se oli hätiköity päätös, josta seurasi ihan hyvää.”
Heitä vastapäätä olevan sängyn haalistunut turkoosi päiväpeite näytti onnettomalta. Aivan kuten ulos saapuva pimeys. Hengitetään huumetta sisään ja ulos, mennään silti yhtä sekaisin. Ei sekaisuutta ilman tervejärkisyyttä. Halutaanko tässä maailmassa edes olla tervejärkisiä? Saako täällä olla erilainen? Ei päätöksiä ilman seurauksia. Mitään ei saanut ilmaiseksi, eikä mitään halutti ilmaiseksi.
“Mitä hyvää?”
Peter kurtisti kulmiaan ja käänsi katseensa Kianiin, joka poltteli tupakkaansa onnellisen hitaasti. Mitä hyvää? Hän oli tavannut Kianin. Ei Peter löytänyt siitä mitään muuta hyvää. Pimeyden lordi oli julma, eikä pelännyt langettaa kidutuskirousta keneen tahansa. Katse kohtaa ja Peter hymyilee vinosti. Koska hän olisi hymyillyt aidosti niin kuin nyt? Ei hän muista ja nyt hän ei halua muistaa.
“Mitä hyvää? Kai se, että tapasin sinut.”
“Mitä hyvää sinä minussa näet?” Kian naurahti, muttei kääntänyt katsettaan pois. Hän oli kuullut vastauksen, jota oli toivonutkin. Britanniaan tulo oli ollut oikea päätös ja enää Kian ei epäillyt sitä. Ensimmäisinä päivinä, kun muut kuolonsyöjät olivat kohdelleet häntä epäilevästi oli ollut raskasta. Koko ajan sai olla todistamassa, että oikeasti osasi jotain, vaikka jo sukunimen olisi pitänyt kertoa se. Tsekin yksi mahtavimmista velhosuvuista. Joskus suvun kuuluisuudesta oli ollut vain haittaa…
“Paljonkin. Sinä et kohtele tuvan mukaan tai sen mitä on joskus ollut”, Peter vastasi ja vei Kianilta tämän tupakan. Hän veti pitkät henkoset siitä ja päästi myrkkysavun hitaasi ulos pilaamasta keuhkojaan. Nikotiini rauhoitti mukavasti ja antoi osittain rohkeutta sanoa kaiken loppuun.
“Minä en ole opiskellut Tylypahkassa niin en oikein edes osaisi arvostella tuvan perusteella.”
“Se sinussa ehkä parasta onkin”, Peter mutisi ja nojasi päänsä Kianin olkapäähän saaden miehen tuhahtamaan huvittuneena. Hän ei ollut sanonut kuin pari kohteliaisuutta ja puhunut ystävällisesti Peterille ja hänellä oli jo nyt tämän luottamus. Siltikään, ei se häntä haitannut. Hän halusi antaa Peterille tämän tarvitsevan tuen ja suojan. Muista kuolonsyöjistä siihen kun ei ollut.
Kian otti Peteriltä tupakkansa takaisin ja poltti sen hiljaisuudessa loppuun. Puulattiaan paloi hento musta jälki, kun tupakan tumppasi siihen aikaa ajattelematta. Antoi lattian hieman palaa ja jätti jälkensä. Peter nojasi edelleen hänen olkapäähänsä, eikä se Kiania haitannut. Toinen tuntui olevan ensimmäistä kertaa täysin rento hänen seurassaan.
“Minä haluan tietää vielä lisää”, Kian kuiskasi Peterin korvaan saaden tämän hieman säpsähtämään yhtäkkistä ääntä. Paino ei hävinnyt hänen olkapäältään, eikä Peter jännittynyt uudestaan, vaikka hän yrittikin udella lisää Peteristä. Hän vain tiesi omasta mielestään liian vähän.
“Mitä sinä vielä haluat tietää? Minä olen kertonut sinulle jo kuka minä olen oikeasti, missä opiskelin, miten minusta tuli kuolonsyöjä ja vaikka mitä muuta”, Peter kysyi ja mietti haittasiko Kiania se, että hän nojasi miehen olkapäähän. Mietteiltään hän ei kuullut Kianin vastausta ja yllättyi, kun Kianin sormet sipaisivat hänen ylipitkät ruskeat hiukset korvan taakse pois silmien edestä. Sormen hipaisemaa posken ihoa kihelmöi oudosti ja sai Peterin sydämen jättämään pari lyöntiä välistä.
“Sano minulle jotain Tsekiksi”, Peter pyysi hiljaa, tietämättä mitä toinen saattaisi pyyntöön vastata.
“Dobrou noc bůh. Večer smrti, ty se mi však, ne.”
Viimeiset auringonsäteet loivat pieniä tanssivia varjoja seinille, ennen kuin nekin hukkuivat kokonaan pois. Pimeä laskeutui kokonaan ja Kianin sanat jäivät kaikumaan huoneeseen henkäyksen tavoin.
Peter ei tiennyt mitä Kian oli sanonut tai edes osannut yhdistää mitään, mutta kieli kuulosti hänestä kauniilta, joten oli aivan sama olisiko Kian kiroillut tai sanonut jotain loukkaavaa, se kuulosti silti kauniilta.
“Phantom přijet dnes, byste mi dát ještě jednu ven.”
Peter nosti päänsä nojaamasta Kianin olkaan ja kiinnitti katseensa miehen rauhallisiin kasvoihin. Silmät olivat suljettu ja vaaleat hiukset olivat sekaisin, mies kun oli pörröttänyt niitä yhdessä vaiheessa heidän puhuessaan.
“Mitä tuo tarkoitti?”
“Saat tietää sitten joskus”, Kian sanoi virnistäen, kääntäen nyt katseensa Peteriin.
“Sinä olet ilkeä.”
“Ehkä, mutta et sinä minua siltikään vihaa.”
“En vihaa. Tai ainakaan en usko niin.”
Oh, tell me you’re here
That you will watch over me forever
Oh, take hold of my heart
Show me you’ll love me forever“Můžu tě políbit?” Kian kysyi heidän yhä valvoessaan. Kuu oli tullut esiin ajoittain pilvien takaa ja loi satunnaisesti hopeansävyistä valoaan huoneen seinille ja kaksikon kasvoille leikkimään hippaa.
“Mitä tuo nyt sitten tarkoitti?” Peter kysyi naurahtaen. Lattialla oli monta tupakan tumppia ja yhtä monta haaleasti palanutta kohtaa.
“Tuohon kysymykseen voi vastata joko ‘ano’ tai ‘ne’”, Kian ohjeisti hymyillen ja katsoi kuinka Peterin silmissä välähti kiinnostus.
“Ano”, Peter sanoi hieman epävarmana mitä ‘ano’ oli tarkoittanut. Silti hänellä oli omat epäilyksensä, että vastauksen oli ‘kyllä’ ja ‘ei’. Kianin huulille syttyi hymy mikä sai Peterinkin hymyilemään, tosin edelleen lievästi varautuneena. Tavallaan häntä oli jo alkanut kaduttaa se, että oli mennyt vastaamaan tuntemattomaan kysymykseen ilmeisesti kyllä.
“Sulje silmäsi.”
“Miksi ihmeessä sulkisin silmäni?”
“Koska minä pyydän nätisti?”
Peter huokaisi ja sulki silmänsä. Turha tästä oli enää perääntyä. Hän oli jo mennyt vastaamaan kysymykseen ja luultavasti antanut johonkin luvan. Miksi hänen täytyi suostua liian helposti kaikkeen?
Sormi hipaisi hänen nenänpäätään, poskipäitä, kävi solisluilla, kiipesi kaulaa pitkin sivelemään läheltä huulia kuitenkaan niihin koskematta. Peterin teki mieli avata silmänsä ja nähdä Kianin katse, joka tuntui iholla, mutta parhaansa mukaan hän yritti olla kurkkimatta. Kosketus häviäisi kuitenkin heti kun hän avaisi silmänsä.
Peter henkäisi kun Kianin huulet painautuivat hänen huuliaan vasten miltei kysyvinä ja samalla niin varmoina, että saisivat tehdä niin. Peter räväytti silmänsä auki ja kohtasi Kianin nauravan katseen, joka oli valmiiksi sulattanut hänet viikossa. Kumpikaan ei liikkunut, huulet painautuivat toisiaan vasten tapahtumatta sen enempää. Katseet lukittuina toisiinsa; toisen kysyvä ja toisen epävarma. Saisiko jatkaa? Oliko tämä pilaa?
Hitaasti Peter antoi huulilleen luvan liikkua Kianin huulia vasten ja luomien valua kiinni. Hän halusi päästää jonkun lähemmäs. Koskettamaan itseään, hän halusi tuntea elävänsä muutenkin kuin kivun kautta. Hän halusi olla pidetty, rakastettu. Kianin sormet tuntuivat karhealta kaulan herkkää ihoa vasten, mutta huulet olivat pehmeät. Peter värähti tuntiessaan Kianin siirtyvän häntä lähemmäs.
Whem I’m startin to drown
You jump in to save me
When my world’s upside down
Your hands they sake me and wake me“Věčnost je dlouhá bez tebe, nech mě zůstat vedle vás vstát.”
“En tajua sinua sitten sanaakaan”, Peter naurahti aamun lähtiessä jo valkenemaan. Taivas kimmelsi surullisena aamuruskoaan, eikä edes alkutalven kylmyys saanut sitä irvistämään mistään; hymyä, hymyä, hymyä, vaikkakin haikeaa. Ei naurua kaikumaan korvissa ja lintujen sirkutusta tanssimaan ikkunan läpi sisälle.
Peter painautui Kianin lämpöä hohkaavaa kylkeä vasten ja hypisteli miehen paidan helmaa. Hän kuunteli hiljaa, kuinka rauhallisesti Kianin sydän loi kylkiluita vasten ja sai hänetkin rauhoittumaan. Kian hymähti ja sai aikaan pienen pompahduksen itsessään. Kauan he olivat siinä maanneet? Peter ei halunnut palata takaisin sinne missä muut kuolonsyöjät katsoivat hänen peräänsä ilkkuen. Hän halusi olla tavallisen velhon arvoinen, kuten kuka tahansa muu. Miksei hän saanut?
Kian hymisi hiljaa vanhaa Tsekkiläistä sävelmää ja hymyili tuntiessaan Peterin sormet leikkimässä hänen kyljellään. Piirtämässä laiskoja ympyröitä ja päättömiä viivoja. Pään painautuvan hänen kohoilevalle rinnalle.
Aamurusko kietoi huoneen vaippaansa ja sai repeytyneen tapetin näyttämään rumalta. Oikeasti se oli ollut varmasti kaunis tai ainakin Peter halusi uskoa niin. Vanha mahonkinen lipasto näytti lattian rajasta liian suurelta ja pelottavalta; miksi kaikki asiat paisuvat kuin pulla taikina, kun niitä lähti miettimään tarpeeksi useasta näkökulmasta? Peter halusi nukkua, mutta ikkunan läheiseen puuhun istahtanut varis piti rääkynällään huolen, ettei kukaan saisi lähistöllä minkäänlaista rauhaa. Ei edes pienet nukkuvat kanin poikaset, lehtensä jo pudottaneen vaahteran juurien suojaisessa kolossa. Varis rääkäisi vielä äänekkäänä tyytyväisen kuuloisena aiheuttamaansa närkästykseen ja Peterin teki mieli avada se hemmettiin koko puunoksalta.
Lipaston päällä makasi rikkinäinen valokuvakehys, jonka lasi oli palasina lipaston päällä, sekä sen jalkojen juuressa ja kuva oli pilalla kosteuden aiheuttamista vaurioista. Muutenkin koko huoneen ilma oli ummehtunutta. Silti Peteristä se oli paljon parempi paikka, kuin sellainen, jossa joutui koko ajan kestämään toisten katseita, supinaa ja kidutusta.
Ja Kian oli hänen vierellään.
Oh, tell me you’re here
That you will watch over forever
Oh, take hold my heart
Show me you’ll love me forever“Uskotko, että meille suodaan voitto tässä maailmassa?”
“En…”
“Mikset?”
“Koska kaikki on tähänkin mennessä mennyt pieleen suurimmaksi osaksi, joten miksi kaikki alkaisi yhtäkkiä mennä hyvin?”
Peter tuijotti Kianin silmiin, hänen sanansa olivat vetäneet toisen hiljaiseksi. Rantaan asti ulottuvat isot aallot huuhtoivat veteen asti tuulen mukana lentäneitä risuja hietikolle ja yritti kastella rannalla istuskelevat miehet; jääden kuitenkin tavoitteestaan pari hassua senttiä.
“Onko kaikki mennyt senkin jälkeen huonosti, kun minä saavuin tänne?”
Ei äänessä pelkoa, ystävällisyyttä, väsymystä, inhimillisyyttä; oliko hän loukannut Kiania? Hän ei halunnut loukata. Äkkiä ilma tuntui jäätävältä ja vaikealta hengittää.
“Tavallaan”, Peter säikäytti itsensäkin myöntämällä sen ääneen; oliko kaikki mennyt senkin jälkeen huonosti, kun hän oli tavannut Kianin? “Koska sinä olet saanut minusta liikaa selville. Enemmän kuin kukaan muu minusta tällä hetkellä tietää ja se pelottaa. Ei täällä kukaan edes halua tuntea minua.”
Kianin katseeseen eksyi taas se inhimillisen lämmin katse. Peter piti liikaakin siitä katseesta, yhden hassun viikon takia, jona Kian oli ottanut hänet huomioon eritavalla; yhden yön takia, jona hän oli saanut tuntea Kianin huulet ihollaan ja lämpimän ruumiin omaansa vasten. Hän olisi voinut vain tuijottaa niihin lämpimiin silmiin ikuisuuden ja unohtaa muun maailman. Unohtaa harmahtavan taivaan, kylmät vesipisarat jotka roiskuivat aina vain lähemmäs pyrkivistä aallokoista, puissa raakkuvat varikset ja hiekan, joka oli pehmeää kun siihen upotti sormensa.
“Ehkä sinun pitäisi kertoa jolle kulle toisellekin enemmän itsestäsi?” Kian ehdotti pehmeästi ja sai Peterin värähtämään; äänensävystä ja inhosta edes ajatellessa, että avautuisi kenelle tahansa muulle ihmiselle maailmassa. Hänkö? Ei, ei ikinä enää.
“Kenelle muka? Sille snobi Malfoylleko, kuvittelet turhia.”
“No ei sille. Hän vaikuttaa enemmänkin vajaalta idiootilta, kuin kuolonsyöjältä”, Kian sanoi irvistäen.
Harmaan taivaan satunnaisista pilviverkon raoista paistoi aurinkoa saaden veden pinnan näyttämään kimaltelevalta tanssilattialla. Niin turvalliselta, että hölmöuskoinen lähtisi sinne; kokien luultavasti ei niin turvallisen lopun. Pinnan alla olisi kuitenkin jotain vaarallista, kun pinnan heijasteen rikkoisi, saisi hirveydet esiin. Painajaisia painajaisien perään.
Peter sulki silmänsä ja laski leukansa rintaansa vasten vedettyjä polville lepäämään. Kenkien pohjat upposivat hiekkaan; maan kylmä routa yritti niistä läpi onnistumatta yrityksessään.
“Luuletko tämän kaiken joskus loppuvan?”
Peter aukaisi silmänsä mielenkiintoisena, kun tunsi Kianin huulet koskettavan hennosti hänen korvan lehteä samalla, kun hennon kuiskauksen hengitys hiveli hänen kaulansa ihoa. Iho nousi kananlihalle ja huulet kääntyivät hentoon hymyyn.
“Ehkä, ehkä ei.”
“Tuo ei ole vastaus.”
Kian kosketti sormen päällään Peterin nenää, antoi sen valua siitä hivelemään huulia koskettaen vain osittain aina välillä niiden herkän pehmeää ihoa. Hän painoi huulensa Peterin ohimolle hymyillen leveästi, kun Peter alkoi nauramaan tai pikemminkin hihittämään. Kian ei voinut ymmärtää, miksei muut voineet sietää Peteriä lähellään kauaa.
“Se on vastaus, joka on epävarma”, Peter selvensi kääntäen kasvonsa kunnolla Kianiin päin. Hän suikkasi nopean suukon tämän suupieleen ja hymyili ilkikurisesti, kun Kian mutristi huuliaan.
“Mutta se ei ole vastaus minusta siltikään. Joten kerro minulle; luuletko tämän kaiken loppuvan vielä joskus?”
“Sitten, kun sen on tarkoitus loppua.”
“Ajattelethan minua aina loppuun saakka?” Kian kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Tuuli sekoitti heidän molempien hiukset pörröön ja yltynyt aallokko yltyi heihin viimein kastellen heidän takamukset läpimäriksi heti ensi yrittämältä.
“Jos et tee mitään tyhmää.”
Oh, tell me you’re here
That you will watch over me forever
Oh, take hold of my heart
Show me you’ll love me forever, foreverSanastoa: (saattaa olla vääriä taivutuksia ja näin pois päin, kun käyttämäni kääntäjä ei välttämättä ole kovin luotettava. Jos täällä on Tsekin kielen tuntijoita niin saa todellakin tulla sanomaan, jos jotain virhettä löytää)
Dobrou noc bůh. Večer smrti, ty se mi však, ne./Hyvää yötä jumalani. Iltaa kuolema, et sinä minua kuitenkaan saa.
Phantom přijet dnes, byste mi dát ještě jednu ven./Pimeä saapuu tänään, ethän luovuta minua vielä pois.
Věčnost je dlouhá bez tebe, nech mě zůstat vedle vás vstát./Ikuisuus on pitkä ilman sinua, saanhan jäädä viereesi seisomaan.
Můžu tě políbit?/Saanko suudella sinua?
Ano./Kyllä.
Ne./Ei.
