"Hän" K-11
Oneshot
Aivan hetki sitten hän oli käsivarsillani, ensimmäistä kertaa. Hän oli niin kaunis, niin pieni. Halusin suojellla häntä, minun täytyi suojella häntä. Rakastin, enemmän kuin olen koskaan mitään rakastanut. Mutta hänen hengenvetonsa olivat heikkoja, hänen huulensa ja sormenpäänsä sinersivät.
Minä vain pitelin häntä, minä puhuin hänelle rauhoittavasti. Hän ei itkenyt, hänen olisi pitänyt itkeä. Voi kuinka minä toivoinkaan että hän olisi itkenyt. Silitin hänen päälakeaan, pidin kättäni hänen pienen rintakehänsä yllä. Tunsin pienen sydämen lyönnit kämmentäni vasten. Suutelin hänen otsaansa, lauloin hänelle. Hän oli turvassa, hän oli rakastettu.
Pidin häntä itseäni vasten. Halusin rauhoittaa häntä, hän sai kuulla kehoni ääniä jotka olivat hänelle niin tuttuja ja rauhoittavia. Hän nukkui tyynesti ja hetken minä jopa saatoin kuvitella, että kaikki tämä rauha oli hyvästä. Halusin hänen parastaan, tietenkin minä halusin. Ja niin minä pitelin häntä, puhuin rauhoittavalla äänellä ja lauloin.
Lopulta pieni sydän ei sykkinyt enää. Pieni rintakehä ei kohoillut heikkojen henkäysten tahtiin, pienet sormet lakkasivat rutistamasta minun sormeani. Mutta niin minä puhuin hänelle rauhoittavasti, ja lauloin.
Ja lopulta he tulivat, tiesin että heidän täytyisi viedä hänet pois. Hänen oli ollut hyvä olla, hän oli ollut turvassa. Hän oli ollut rakastettu. Kaiken rakkauteni minä hänelle annoin. He tulivat, he veivät hänet pois. Jäljelle jäi kylmyys, tyhjä sydän, joka ei edes täyttynyt kaikista niistä kyyneleistä, joita vuodatin. Enään en puhunnut rauhoittavasti, en laulanut. Minä huusin ja paruin, minä itkin.