Nimi: Rakkauteni sinuun ei vain kestä
Kirjoittaja: Deph
Ikäraja: S
Fandom: Twilight
Paritus: Emmett/Rosalie
Tyylilaji: Angst, pikkunen vivahde romanceen, one-shot
Vastuuvapaus: Kaikki tunnistettava on S. Meyerin omaisuutta, mutta tunnistamaton osia on minun.
Tiivistelmä: Lehti oli käpristynyt ja kuiva. Aivan kuin minun ja Emmettin välinen rakkaus. A/N: Haasteina toimii tällä kertaa Fandom10 ja Vuodenaika – haaste(syksy). Tällaista Rosalie angstia halusin kirjoittaa, sillä kovinkaan paljon siitä kokemusta ei ole. Toivottavasti onnistuin edes jotenkuten (:
Rakkauteni sinuun ei vain kestä
Tuuli sekoitti vaaleat hiukseni niin, etten ollut nähdä eteeni edes näillä yliluonnollisen tarkoilla silmillä. Tuuli tarttui kirkkaanpunaiseen kaulaliinaani ja lennätti sitä ympärilläni kuin viiriä. Tuuli puhisi ja valitti korvissani, jotka kuulivat jokaisen vinkaisun ja huudahduksen siitä. Tuuli oli osa tätä punaista, ruskeaa, oranssia ja keltaista syksyä.
Kyykistyin suuren lehtipuun alle ja tuijotin kirkkaanpunaisia lehtiä korkokenkieni alla. Kenkien, jotka olivat yhtä kirkkaanpunaiset kuin lehdet. Ulkopuolinen olisi voinut luulla, ettei minulla ollut kenkiä jaloissani.
Asetuin makaaman värikkäiden lehtien päälle ja tuijotin hämmästyttävän sinistä taivasta. Pilvenhattaraakaan ei näkynyt, mutta jostain kumman syystä aurinko ei paistanut. Taivas kuvasi sillä hetkellä hyvin elämääni. Pilvetöntä elämää. Huoletonta elämää. Elämää, josta puuttui auringonvalo. Suljin silmäni ja puristin käteni nyrkkiin.
Emmett. Miksei mikään ollut niin kuin ennen? Olimme rakastaneet toisiamme täydestä sydämestä, nauttineet toistemme seurasta tässä loputtomassa ikuisuudessa, mutta nyt…
Hän istui valkealla nahkasohvalla ja vältteli katsettani. Hän tuijotti Esmeä, Carlislea, jopa Alicea, muttei kertaakaan minua. Hänen katseensa kiisi ohitseni kuin olisin ollut vähäpätöinen posliinimaljakko Esmen antiikkilipaston päällä.
Ei sen puoleen, että olisin itsekkään tuijottanut häntä kovinkaan paljoa. Kuuntelin vain tarkkaavaisesti Bellan ja Edwardin keskustelua viereisessä huoneessa ja katselin takan yläpuolella riippuvaa muotokuvaa perheestämme. En halunnut kohdata Emmettin kylmää, ilmeetöntä katsetta. Sitä katsetta, joka hänen silmissään oli jo ollut kolmenkymmenen vuoden ajan. Kolmeenkymmeneen vuoteen emme olleet rakastaneet toisiamme.
”Rosalie, huvittaisiko sinua lähteä metsästämään?” Alice kysyi iloisesti ja kallisti hiukan päätään. Hän nojasi Jasperin olkapäähän tyytyväisenä. Tunsin kateudenpistoksen sisälläni. Tunsin sen aina, kun näin perheeni parien olevan fyysisessä kontaktissa.
”Ei nyt, Alice”, vastasin hiukan tarkoitusta tylymmällä äänellä. Alicen kulmat menivät kurttuun ja hän tuijotti minua säälivästi. Ei vihaisesti, vaikka se olisi ollut parempi. En voinut sietää sääliä.
Totta kai Alice tiesi minun ja Emmettin…ongelmasta. Edward myös. Mutta he eivät olleet kertoneet kenellekään. Olin siitä todella kiitollinen, vaikken sitä koskaan näyttänytkään. Tietysti muu perhe oli huomannut – Jasper varsinkin – että olimme Emmettin kanssa etääntyneet, mutta he ajattelivat, että aika parantaisi haavat tai jotain sinnepäin. Vain minä ja Emmett tiesimme tarkalleen, ettei niin tulisi käymään. Rakkauttamme ei voisi enää parantaa, sillä ei ollut mitään parannettavaa. Rakkautta ei ollut.
”Huvittaisiko sinua, Emmett?” Alice kysyi vuorostaan mieheltäni. Hän käänsi nyt kiinnostuneen katseensa Aliceen. Siinä katseessa oli pilkahdus jotain siitä, mitä olin nähnyt joka päivä hänen silmissään vielä neljäkymmentä vuotta sitten.
”Totta kai”, Emmett sanoi ja nousi nopeasti ylös. Hän vilkaisi epäröiden minua ja asteli sitten luokseni. Emmett laski päänsä alas ja painoi huulensa otsalleni. Suljin silmäni ja toivoin enemmän kuin mitään muuta, että meillä olisi vielä hiukan rakkautta. Emmett kuitenkin nosti päänsä nopeasti. Avasin silmäni sillä sekunnilla, sillä en tahtonut kenenkään näkevän tuskaani.
Emmett poistui huoneesta ääntä nopeammin, mutta ehdin nähdä hänen mustat silmänsä. Ne olivat muuttuneet jälleen kylmiksi. Ensimmäinen kosketus viiteen vuoteen, eikä se merkinnyt hänelle mitään.
Painoin pääni ja halusin itkeä.Emmett oli painanut huulensa otsalleni tänään. Hän oli suudellut virheetöntä, kivistä otsaani ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ja kaikki oli ollut vain teatteria. Halusin, että se olisi ollut totta. Halusin, että rakkautemme olisi ollut kestävää. Niin kestävää, ettei se olisi murtunut kahdenkymmenen ensimmäisen vuoden jälkeen.
Kaksikymmentä vuotta. Elämäni onnellisinta aikaa. Pilvetöntä, auringon valaisemaa aikaa. Mitä olisinkaan antanut, jos olisin saanut elää sen vielä kerran uudestaan.
Käänsin pääni sivuun ja halusin itkeä jo toisen kerran saman päivän aikana.
Huomasin kuitenkin tarkoilla silmilläni värikkäiden lehtien seassa jotakin rumempaa ja värittömämpää. Tartuin valkoisilla sormillani ruskeaan lehteen ja nostin sen kasvojeni eteen. Lehti oli käpristynyt ja kuiva. Aivan kuin minun ja Emmettin välinen rakkaus.
A/N2: Kommentilla jos voisit nakata
