Nimi:Polttavaa psykologiaa
Kirjoittaja:Elendir
Beta:Randiriel
Ikäraja:K-11
Genre:Drama
Herätessä minulla oli kaamea krapula. Ei juominen minuun illalla vaikuttanut, mutta aamulla kyllä tuntee ottaneensa. Juoksin vessaan ja jäin istumaan lattialle odottaen oksennusta. Olin vannottanut Miiaa, ettei anna minun juoda alkoholia ennen marraskuuta, mutta eihän se taaskaan jaksanut pitää minusta huolta. Se tietää kyllä että lipsun, jos jään oman onneni nojaan.
Siinä lattialta herätessäni huomasin kuinka hyvältä vessan puuvillainen matto tuntuikaan selkää vasten. Tulen aina ikävöimään sitä mattoa. Toivon, että olisin älynnyt ottaa sen mukaan, kun juoksin ulos kiireessä. Kai niitä vielä myydään Ikeassa.
Sammakon muotoinen herätyskelloni näytti jo kahta, kun viimein nousin matolta ja kävin katsomassa itseäni peilistä. Näytin melko normaalilta, jos ei ottanut huomioon matosta painautunutta jälkeä poskessa. Päätin harjata hiukset myöhemmin, kunhan saisin ensin jotain syödäkseni. Mahani alkoi pitää hirveää meteliä, kun ajattelin ruokaa.
Keittiön verhot olivat auki ja aurinko paistoi suoraan sisään. Pöydälle unohtunut suklaapatukka ei varmaankaan enää ollut kovin kiinteä, mutta sitä en jaksanut selvittää. Suunnistin suoraan jääkaapille kuunnellen samalla naapurin puhelinkeskustelua, joka kuului tuuletuskanavan kautta. Sillä on aina ongelmia joidenkin verojuttujen kanssa. Raukka ei ymmärrä mitään laskujen maksamisesta verouudistuksen jälkeen. Toisinaan tekisi mieli mennä auttamaan sitä, mutta en ole ikinä saanut aikaiseksi. Aina löytyy jotain parempaakin tekemistä.
Jääkaapista ei löytynyt mitään muuta kuin vanhaa kippari-juustoa ja tomaatti. En kyllä ymmärtänyt, mitä se tomaatti jääkaapissa teki, sillä ei tomaatteja kuulu sinne laittaa. Niistä menee makeus. Tein voileivän vanhasta näkkärinpalasta ja päätin mennä kauppaan iltapäivällä. En minäkään sentään pelkällä näkkärillä elä, vaikka niin voisi joskus uskoakin.
Siinä istuessani keikkuvalla tuolilla söin leipää ja pelasin kännykälläni. Ironista, että minä, joka työskentelen kännykkätehtaalla, pelaan kännyköillä kotonakin. Täytyyhän niitä työsuhde-etuja jotenkin hyväksi käyttää. Näkkäri ei tosin ollut kovin hyvää.
Kännykkä alkoi hälyttää jotain muistutusta ja minä kirosin, kun pelini meni sekaisin. Nähtävästi minun olisi pitänyt tavata Mika puoli tuntia sitten. Onneksi en juonut muulloin kuin lomalla. Olisin muuten saanut potkut jo aikoja sitten. Soitin Mikalle puhelun ja sovimme tapaavamme puolen tunnin päästä suklaakahvilassa.
Jätin loput näkkäristä syömättä ajatellessani suklaata ja raahauduin peilin eteen harjaamaan hiuksiani. Hiukset ovat minussa se osa josta olen ylpeä. Pitkät ja tuuheat juuri niin kuin shampoomainoksissa. Kerran minua jopa pyydettiin mainokseen ja kävin esittäytymässä jollekin naiselle, mutta hänen mielestään minun kasvoni olivat liian erilaiset. Vievät kuulemma huomion pois hiuksista ja sehän ei sovi shampoomainokseen. Jäinpä sitten ilman sitäkin rahaa.
Eteisen tuolilla lojuivat edellispäivästä jääneet farkut ja trikoopusero, jotka päätin laiskuudenpuuskassani vetää päälleni. Ei Mika kuitenkaan välitä vaatteista yhtään. Tai ainakaan minun vaatteista. Kaikkien muiden naisten, joita se tapailee noin viikon kerrallaan, vaatteista se kyllä välittää. Ehkä vähän liikaakin.
Kännykästä oli virta loppu, joten jätin sen keittiön apupöydälle lataukseen. Toivottavasti Mika tulisi ajoissa, eikä yrittäisi soittaa. Nappasin avaimet peilipöydän edestä ja paukautin oven kiinni perässäni. En jaksanut edes tarkistaa, menikö se lukkoon.
Täysin tapojensa vastaisesti Mika oli kahvilassa ennen minua. Kävin hakemassa perinteisen suklaakaakaoni ja istuin häntä vastapäätä niin, että näin ikkunasta sateen. Jonkun Iltasanomat oli jäänyt lätäkköön ja läpätti märkänä paikallaan, kuin miettien jaksaisiko vielä nousta ilmaan. Mika hymyili hiljaisesti tervehdykseksi. Se ei ikinä sano mitään. Hymyilee aina vain sitä muka valloittavaa hymyään. Toistaiseksi se ei ole tehonnut minuun. Tuskin ikinä tehoaakaan.
”Mitäs sulle?” kysyin niin kuin yleensä ja maistoin kaakaotani. Se oli ihan yhtä suklaista kuin yleensäkin. Ei ainakaan tullut nälkä hetkeen.
”Ihan hyvää. Mun täytyy lähteä jo puolen tunnin päästä, kun pitää tavata yks Emma”, hän selitti. Minä katsoin sitä kulmakarvat katossa.
”Se on vaan yks tyyppi ku tapasin eilen baarissa”, hän tajusi vastata kysymättäkin.
En jaksanut vastata mitään, joten istuimme siinä hetken ihan hiljaa. Minä tarkkailin muita asiakkaita. Yhdellä naisella oli ihanan muhkea kaulaliina, tosin en vieläkään ymmärrä miten se pystyi pitämään sitä sisällä kahvilassa. Luulisi, että siinä tulee vähän lämmin.
Toinen asiakas puhui puhelimeen jatkuvalla syötöllä. En kuullut mistä se puhui, mutta kehonkieli kertoi kyseessä olevan riidan. Varmaan yksi niistä menestyvistä naisista, jotka ovat aina puhelimessa.
”Muistatko, kun silloin yläasteella näyteltiin riitaa puhelimessa mykkänä?” kysyä pamautin. Mika vilkaisi minua oudosti, mutta taisi sitten päättää, että se on ihan normaalia minulle.
”Muistanhan mä. Etenkin sen kohdan, kun sä heitit kännykkäs lopussa maahan ja se hajos”, hän naureskeli ja kaivoi samalla oman kännykkänsä taskusta.
”Emma haluaa nähdä vähän aikaisemmin, joten minun pitäis mennä. Haittaako, jos mä meen jo nyt?” Mika kysyi koiranpentuilme naamallaan. Se ilme ei minuun vaikuttanut, mutta annoin kuitenkin luvan. Pääsisinpä kerrankin psykologille ajoissa.
Lähdin kahvilasta juotuani kaakaon loppuun. Ei niin hyvää juomaa kannata juomattakaan jättää. Psykologini vastaanotto oli vain parin korttelin päässä kahvilasta, joten en ehtinyt paleltua matkalla, vaikka takkini ei olekaan erityisen lämmin.
Väistin muutamaa lätäkköä ja jopa yhtä koirankakkaa. On ihan käsittämätöntä, kuinka jotkut ihmiset eivät voi kerätä lemmikkiensä jätöksiä edes kaupungissa. En tosin tiedä keräisinkö itsekään, jos minulla olisi koira, mutta kai omatunto jossain kohtaa alkaisi kolkuttaa.
Koirankakkojen kaupunginosa on muutenkin masentava. Pelkkiä kerrostaloja korttelikaupalla. Kerrostalot masentavat minua. Ne ovat kaikki niin samanlaisia. Kaipa niissä jotain eroja on, mutta minä en maalta tulleena vain osaa erottaa niitä. Tylsiä betonimöhkäleitä ne ovat kaikki minun silmissäni.
Kaikesta huolimatta menin sisälle yhteen harmaista porraskäytävistä ja tarkistin muodon vuoksi taululta oikean asunnon. Kyllähän minä sen jo muistin, mutta tarkistaminen oli jo käynyt tavaksi. Kävelin muutamat rappuset ylös kyllästyneenä. Parin oven takaa kuului vähän meteliä, mutta tässä talossa siitä ei ilmeisesti välitetty.
En tiedä miksi ylipäätään aloitin käymään psykologilla. Serkkuni sanoi silloin jossain sukujuhlissa, että minulla on stressiä ja että minun pitäisi osata purkaa paineita. Siitä se kai lähti. Tai sitten Millan pohdinnoista. Se oli kyllä itsekin niin sekaisin, ettei sen neuvoja ottanut todesta kukaan. Se oli nuorena aina minun kanssa kaupungilla ja maksoi kahvilassa, kun minun korttini ei toiminut. Kutsun sitä vieläkin kylään, jonkun ihmeen kiitollisuuden takia.
Olipa syy mikä tahansa, seisoin taas kerran Marian oven takana. Se on mukava tyyppi, mutta kai se kuuluu ammattiin. Sille vaan tulee kerrottua kaikkein typerimpiäkin juttuja ja sen jälkeen on aina ihmeellisen seesteinen olo. Marian vastaanottokin on aika erikoinen, jos sitä nyt voi vastaanotoksi sanoa. Tuollainen pieni asunto viisikerroksisessa kerrostalossa. En tiedä asuuko se siellä itse, mutta ainakin sohvilla on aina hirveästi kissankarvaa.
Soitin ovikelloa ja jäin odottamaan oven taakse. Oven muutamat naarmut olivat jo käyneet tutuiksi puolen vuoden aikana. Kuulin askeleita ja rapinaa, kun joku avasi lukon. Maria kurkisti ensin ovenraosta ja minut nähdessään avasi oven lämpimästi hymyillen. Keltainen tooga ei enää ihmetyttänyt minua, sillä Marialla oli aina omituisia vaatteita. Olin itse asiassa alkanut itsekin tykätä kirkkaista vaatteista, mutta en ole vielä kerännyt tarpeeksi rohkeutta niiden pitämiseen.
”Tule sisään”, Maria kutsui ja viittasi minut kädellä sisälle. Laitoin tottuneesti takkini eteisen peilioviseen kaappiin ja vilkaisin itseäni. Keltaiset silmäni todella näyttävät samanlaisilta kuin niillä ihme vampyyreilla siinä leffassa, jonka siskoni pakotti minut katsomaan. Olen salaa vähän ylpeä siitä. Pisamat pilaavat vampyyrivaikutelman, mutta ne kuvaavat minua itseäni.
Riistin katseeni peilistä ja seurasin Mariaa olohuoneen vaaleansiniselle sohvalle. Neulotut tyynyt loivat mukavan kodikkaan tunnelman tai sitten olin vaan jo niin tottunut olemaan Marian luona, ettei se tuntunut enää vieraalta. Silitin ryppyistä neulosta ja pyyhin sormiini tarttuvat kissankarvat käsinojaan. Kummaa, etten ikinä nähnyt asunnossa kissaa, vaikka karvoja tuntui olevan joka paikassa.
”Mitäs sinulle tänään kuuluu?” Maria kysyi ja järjesteli samalla papereita pitsiliinaisella pöydällä. En käsitä, mistä hän oli huomannut, että minulle puhuminen oli helpompaa, kun kuuntelija teki samalla jotain muuta, eikä keskittynyt kokonaan minuun. Varmaan jotain psykologien ajatustenlukua vastaavaa toimintaa, vaikka tiedänhän minä etteivät he ajatuksia osaa lukea.
”Olin aamulla Mikan kanssa kahvilla. Ihan mukavaa, vaikkei meillä hirveästi uutta juttua ollutkaan. Muisteltiin menneitä hetki, kunnes hän lähti tapaamaan jotain uutta tyttöä. En tiedä kuka sillä taas on, mutta Mika on ihan kusessa. Niinhän se aina on. Niin ja sain kutsun yhden vanhan lapsuudenystävän häihin”, kertasin nopeasti. Maria kohotti katseensa tavallisen omituisen näköisenä:
”Mikä lapsuudenystävä?”
”Yksi Toni. Se asui naapurissa ennen koulua. Me leikittiin aina pihalla. Muistan elävästi, kun mentiin piilosta ja sen isoveli lukitsi meidät saunan eteiseen. Rikottiin ikkuna, jotta päästiin pois ja Tonin isoäiti oli hermona sen jälkeen. Ei se katsonut oikeen hyvällä sitäkään, kun me ammuttiin pihlajanmarjoja koiranputken läpi. Yritettiin saada ne navetan yli”, muistelin. Se oli ollut mukavaa aikaa. Toni oli lapsuuden paras ystäväni. Kasvatti minutkin ihan poikamaiseksi. Ehkä sen takia minusta tuli tällainen tekniikkanainen.
”Onkos se se sama tyyppi, joka leikki sinun kanssasi merirosvoa puissa ja löi sinua silmäkulmaan?” Maria kysyi huvittuneesti. Hymähdin itsekseni, kun muistin sen tapauksen. Tajusin vasta jälkeenpäin ihmetellä, mistä ihmeestä Maria muisti tuon kaiken.
”Sama tyyppi”, totesin mietteissäni. En aina tajunnutkaan, kuinka ihanaa lapsuus oli. Yhtäkkiä minut valtasi haikeus, kun muistelin vanhoja päiviä. Päätin olla menemättä niihin häihin. En halunnut pilata lapsuuden muistoja näkemällä ihmisten muuttuneen. Hymy kohosi huulilleni kun sain vihdoin mieleni asettumaan. Maria katsoi minua kysyvästi.
”En taida mennä niihin häihin. Jää paremmat muistot lapsuudesta, kun ei näe samoja naamoja aikuisena”, mumisin juuri ja juuri kuuluvasti. Maria hymyili kevyesti ja laski lehtiön pöydälle.
”Mitä jos harjoiteltaisiin tänään rentoutumista. Kukaan ei voi osata sitä liian hyvin”, Maria sanoi yhtäkkiä. Ihmettelin vähän mistä tuollainen ehdotus oli peräisin, mutta suostuin kuitenkin. Maria nousi ylös tuolistaan ja polvistui sohvan viereen.
”Mene pitkällesi sohvalle mahdollisimman hyvään asentoon. Minulla on uusi rentoutus-CD, jota on kehuttu todella hyväksi. Laitan sen soimaan ja annan sinun olla paikallasi niin kauan kuin haluat”, Maria selitti ja kaivoi kirjahyllystä CD-kotelon. Minä tottelin ja laitoin yhden tyynyistä niskani alle.
CD:ltä alkoi soljua rentoutumisneuvoja ja rauhallista musiikkia. En osaa muistaa kuinka kauan kuuntelin puhetta ennen kuin nukahdin. Jos olisin tiennyt mitä samaan aikaan tapahtui, en olisi edes harkinnut nukkumista.
***
Jossain vaiheessa rentoutusharjoitusta heräsin Marian kännykän soittoääneen. Olin paikallani hetken, mutta kun Maria ei tuntunut vastaavan, avasin silmät ja ihmettelin pyödällä yksin värisevää kännykkää. Nousin pystyyn ja sammutin CD-soittimesta raakkuvan miehen äänen. Silmäni tarttuivat Marian papereihin, jotka lojuivat pöydällä. Päällimmäisessä paperissa oli minun nimeni ja alla ajatuskartta. Se vaikutti ihan normaalilta. Keskimmäisessä kuplassa luki suunnitelma. Ajattelin ensin, että se koskee jotenkin istuntojani, mutta nähdessäni sanan nukuttaminen epäilyni heräsivät. Siellä täällä oli sanoja jotka eivät liittyneet psykologiaan mitenkään.
Tarkastelin hetken karttaa ja sain käsityksen suunnitelmasta. Maria aikoi polttaa asuntoni.
Seisoin hetken lamaantuneena, kunnes aivoni tajusivat asian. Hätkähdin, mielikuvalle Mariasta tulitikut kädessään tulenhimoinen katse silmissään. Ensin nauroin ajatukselle, mutta vähitellen aloin epäillä, että ehkä Maria todella aikoo polttaa asuntoni. En tuntenut Mariaa juuri ollenkaan, sillä hän oli aina ollut se kysyvä osapuoli.
Juoksin ulos ovesta ja kompastelin portaat alas. Oven avaus tuotti hieman vaikeuksia. Juoksin katuja pitkin kohti kotia ja käännyin kerran väärään suuntaan, kun en muistanut ajatella. Astuin kuuteen lätäkköön, mutta koirankakat muistin väistää.
Ehtiessäni oman harmaan kerrostaloni eteen, olin niin hengästynyt, että pysähdyin pakostakin hengittämään hetkeksi. Heti kun hengitykseni tasoittui siedettäviin mittoihin, jatkoin juoksua sisälle ja harpoin portaat ylös kolme askelmaa kerralla. Ovi oli selällään, mutten älynnyt ihmetellä sitä vielä siinä kohtaa. Kävelin hiljaa sisälle ja tarkistin keittiön. Siellä ei ollut ketään.
Olohuoneeseen päästessäni pysähdyin kuin seinään. Maria makasi lattialla tulitikkuaski oikean kätensä vieressä. Vasemmassa kädessä oli bensiinikanisteri. Keltaisessa toogassa oli suklaatahra. Olohuoneen verhot paloivat jo täydellä teholla. Jostain syystä päähäni virtasi muisto kemiantunnilta, jolla kerrottiin palamisesta liian huonossa hapessa. Lopetin hengittämisen, kun muistin, miten myrkyllistä häkä on.
Juostessani ulos näin silmäkulmastani vessan maton. Vasta tänä aamuna olin maannut siinä puolitajuttomana.
Tökkäsin portaissa seinällä olevaa hälytysnappia ja juoksin ulos talosta. Hengitin hetken nojaten polviin käsilläni ja yritin tajuta kaiken tapahtuneen. Lopulta rohkaistuin katsomaan olohuoneeni ikkunaa. Lasin läpi ei näkynyt mitään muuta kuin liekkejä. Katsellessani olohuoneeni ikkunaa, muistin, että pitäisi soittaa hätänumeroon. Kaivoin taskuani ja hämmästyin, kun puhelimeni ei ollutkaan siellä. Muistin jättäneeni sen aamulla lataukseen. Palokunta saapui jossain vaiheessa, kun liekit tulivat ulos keittiönkin ikkunasta, joten jollain toisella kai sitten oli puhelin.
Omituisinta on, että ikävöin yhä palaneista tavaroista kaikkein eniten sitä vessan mattoa.
