Nimi: Sateenkaaria
Ikäraja:k-11 tästä en kyllä olllut ihan varma, mutta tänne tungin kuitenkin
)
Kirjoittaja:Minäää :I
Genre:Drama
Paritus: Luna/Hermione
Vastuuvapautus: Kaikki hahmot (Pellavapäätä lukuunottamatta) kuuluvat J.K Rowlingille, minä vain pelleilen, palkatta.
Waroitukset: Nuoren itsemurha, paikoitellen hämärää tekstiä.
A/N: Noniin, toinen ficcini.. Täytyy myöntää, että idea tällaiseen paritukseen tuli ihan puskista, yhtäkkiä vain: Blong.. Olisi pitänyt yhteiskuntaopin esseetä kirjoittaa, niin kirjoitin tällaisen... Jja sitten kiire oikean esseen kansa, voi vaan arvata mitä opettaja sanoo.. Muttasiis, jos ei tekstista selviä, niin pellavapääksi kutsuttu mukelo on Lunan
) Lukuiloa sitten vain, toivottavasti tykkäätte. Kommentit ja minä, happily ever after... Pilkkuvirheitä ja kirjoitusvirheitä varmaan löytyy, muttakun harmaat aivosolut ei niitä löytänyt. Hermione kertoo~
Sateenkaaria
Siitä se kaikki alkoi. Kun oltiin parikymppisiä, ja niin rakastuneita. Sinä vaan ilmestyit jostain, sitten olit siinä. Ihan kaiken aikaa. Ylämäessä, alamäessä, sateessa, auringossa… Siinä kului kolme vuotta, sinä minun rinnallani ihanien kirsikkahuuliesi ja korkeiden korkojesi kanssa. Tuntui että kaikki oli osunut kohdilleen. Ja sitten, se sateinen ilta, kun hymyilit, ja kerroit, että haluat viettää loppuelämäsi minun kanssani.
”Voisitko sinä,Hermione Granger, suoda minulle sen kunnian, että kuljet rinnallani, aina elämäni loppuun saakka?” siinä sinä olit, polvistuneena kosteassa maassa, sateen kastellessa meitä aina vain enemmän. Kyllä, tietenkin. Sormus pujotettiin kapeaan sormeeni, sisäpinnalle kaiverrettuna, niin pienellä, että sitä oli likimain mahdoton lukea: ”Hermione ja Luna, Happily ever after” Klisee? Saattaa olla, mutta riittävä minulle. Olihan se lupaus siitä, että me tulisimme oleman aina, vaikka kaikki muu katoaisikin. Ei lainkuulianinen, tai pätevä. Ei pätevä muille, minulle kyllä. Elimme ja olimme, sinä minun, minä sinun.Yhdessä. Yhdessä, aivan niin kuin meidät oli tarkoitettu.
Viikon sisällä kannoit irtaimistosi minun asuntooni. Ihan liian pieneen, ja vähän kummasti sisustettuun kaksioon. Nukuimme liian kapealla sängyllä, ja joimme aamukahvia koirankopin kokoisessa keittiössä. Sinä vain jaksoit hymyillä.
Tiesin kyllä, että sinulla on tytär. Pieni pellavapää. Eikä oikeastaan juuri sinun näköisesi. Sitten sanoit, että haluat hänet tänne. Mitä? Tänne, minun muutenkin liian pieneksi jääneeseen koppiini? Minkä minä mahdoin, katsoit minua kyynelsilmin ja sanoit ettei tytön isä halua häntä pitää. Tyttö oli viiden vanha. Hän muuttaisi tänne asumaan, toki olisi vielä isävierailut ja muut, mutta hänestä tulisi tavallaan meidän lapsemme. Minun lapseni. Ei virallisesti minun, mutta kumminkin.
Olisi se pitänyt tietää, että ei koskaan eikä millään asteella minun. Yritys toisensa jälkeen, yritys, yritys, yritys. Tuloksena vereslihalle raadeltu sydän ja vihainen katse. ”Minua ei kiinnosta” sihisi myrkyllisesti jokaikinen valkea hiussuortuva. ”Miksi vaivaudut?” kysymys lipui kokoajan pellavaisen huulilla. Enkä minä koskaan osannut vastata. Ei koskaan minun. Hän varttui, me vartuimme. Kolmekymmentä täynnä, tyttö on jo kuusitoista. Ei puhu, ei pukahda. Välit äitiin väljähtyneet, isälle puhumisesta on turha kenenkään mainita. Isää ei kiinnosta. Ketään ei kiinnosta, pellavapää kiljuu. Mutta sinua kiinnostaa. Sen näkee, aina kun tuo petollinen penikka valittaa maailman pahuutta, kuolet vähän lisää, sisältä päin. Sydän itkee verta, silmäsi samenevat, kädet syyhyävät päästä repimään hyödyttömän lihaskimpun pois painamasta, aiheuttamasta surua.
Kihlauksen piti olla lupaus. Lupaus minulle, että tämä jatkuu. Mutta tässä me olemme, ikää kokonaiset kolmekymmentä. Sama sormus kiertää kapeaa nimetöntä, jättänyt jo jäljen, mutta ei ollut toista, painamassa samanlaista uraa siihen viereen. Tuntui, ettet sinäkään enää kaikin ajoin ollut minun vierelläni. Aina vain kohautin olkiani; kyllä se siitä, kunhan pellavapää pääsee yli uhmaiästä.
Voi, kun olisikin päässyt. Ei hän koskaan puhunut, sanonut mitään koulusta tai kavereista. Veti vain saman teinin naamataulun aina kun jotain sanoi, kysyi tai teki. Ei siitä koskaan näkynyt mitään. Ja siltikin, yhtenä keväänä ei oven takaa kuulunut raskaita askeleita. Ei, vaikka kuinka odotettiin. Istuimme siinä samassa koirankoppikeittiössä, ja katsoimme sateenharmaata taivasta.
”Kyllä se tulee” niin minä sanoin, kerta toisensa jälkeen. Sinun kirkkaat silmäsi olivat nykyään yhtä harmaat kuin tuo taivas. Petollinen maa. Puhelimen kilahdus, hiljainen vastaus. Aika pysähtyy, kyyneleet virtaavat. Ei ole enää pellavapäätä.
”Viiltänyt auki valtimon, junan vessassa.” Näin kuulimme. Junan vessassa. On sekin nyt paikka kuolla. Ja silloin tiesin, että sinun tekisi mieli kaivaa se hyödytön sykkivä möykky pois häiritsemästä.
Hiljaiset hautajaiset, kalmankalpeita ihmisiä. Minun Lunani, aivan valkoinen. Haluton tarttumaan käteeni, haluton kuuntelemaan lohdutuksen sanoja. Ei Pellavaisen isää ei, ei hautajaisissa, ei muistotilaisuudessa, ei edes seuraavana päivänä. Siinä suhteessa pellavapää siis oli oikeassa. Isää ei kiinnosta. Petollinen harmaa taivas vihmoo vettä, roiskii kuin pilkatakseen. Sinua ei saa pilkata, sinut on jo ruoskittu maahan, viharakkauskatse viivähtää minussa. Kyyneleistä sumenneet silmät kertovat, pian istun taas yksin liian pienessä keittiössäni, ja juon kahvia. Ei sinun tuoksuasi, ei tyhjiä tupakka-askeja pöydällä. Ei minun Lunaani, minun kirsikkahuultani, minun taivassilmääni.
Siinä seisomme, kuin maailmassa ei olisi muuta. Käteni ovenkahvalla, toinen sinun hiuksissasi.
”Älä jätä minua. Älä. Ethän? Älä petä minua. Ethän?” Silmät ja huulet anelevat kilpaa, täysin turhaa kilpailua, juoksua kohti varmaa loppua.
”Minun on mentävä. Minulla ei enää ole syytä elää, ei sen puoleen kuollakaan. Kaikki tarkoitukset ovat poissa, minulla ei ole mitään. En voi kuolla, enkä voi enää elää. Miten tästä kuuluisi selvitä?” Katkerat sanat, kyynel poskella. Et ole enää minun. Et ole enää tämän maailman. Viikatemies on jo alkanut tuudittaa sinua luisilla käsivarsillaan, sinä haluat lipua pois.
”Ei syytä?”
”Ei syytä.”
Entäs minä. Minun piti olla sinun maailmasi, sinun rakkaasi, sinun syysi. Lupasit ottaa minut itsellesi, kihlauduit, annoit sormuksen. Hermione ja Luna, Happily ever after, niin sen piti olla. Ja nyt se kaikki on poissa, sen petollisen pellavapään vuoksi. En anna tätä koskaan anteeksi. Minun oma pieni sateenkaareni on siruina maassa, eikä sitä voi kuin korkeintaan teipata kasaan. Eikä se sitten enää ole samanlainen. Ja silloin tajusin. Et ollut kaivanut sitä möykkyä omasta rinnastasi. Kaivoit sen minun rinnastani. Ja minä jäin seisomaan itkien sateenkaarensirpaleiden päälle, kun sinä kävelit pois.
Minulla on enää koirankoppimainen keittiö ja nykyään jo sopivan kokoinen sänky.
Happily ever after, kaiverrettuna sormukseen ja vereslihaiseen sydämeen, joka lähti sinun mukaasi, eikä koskaan palannut. Sormus jossain lipaston laatikossa. Se on aitoa kultaa, toisin kuin tämä maailma. En ehtinyt koskaan saada valkeaa prinsessamekkoa. Ei sitä oltaisi tarvittukaan, emmehän me Jumalan hovissa olisi naimisiin päässeet. Mutta silti. Häät, häät ne minulle olisivat olleet. Satuhäät. Jos vain olisin saanut olla sinun kanssasi.Mutta silti sinä katosit. Yhtä nopeasti kuin olit ilmestynytkin.
A/N: Mielipiteistä olisin syvästi kiitollinen, nautin itse kirjoittelusta, ja siitä tulee sitten tällaista. En tiedä onko teksti muile yhtä nautinnollista?
