hiihaanna: Jee, uus lukija (kai)
romance91: kiitti! Joo, mä oon vähän ilkee näitten lopetuskohtien kanssa. Aina jätän kaikkein jänninpään kohtaan XD
Joten, pitemmittä puheitta, tässä olisi vihdoinkin sitä jatkoa. Otsikko tarkottaa Masennuksen hämähäkkiä, tai ainakin sen pitäis tarkottaa...
9.luku Spider of depression
Blaise kohotti kulmiaan kysyvästi ja suuntasi minuun lempeät silmänsä. Lähdin kävelemään käytävää eteenpäin ja Blaise seurasi kyselemättä perässä. Kävelimme pitkän matkan pukahtamatta pienintäkään tavua, ja päästyämme ovesta ulos raikkaaseen ulkoilmaan, Blaisen uteliaisuus taisi kasvaa hänelle sietämättömäksi. No, mitä utelias luonnolleen voi, varsinkin kun kyseessä oli hyvin voimakasluonteinen paras ystäväni.
”Sinulla oli asiaa?”
Niin, kyllähän minulla oli, mutta sen aika ei ollut vielä tullut. Jatkoin kävelyä eteenpäin soran rahistessa jalkojeni alla tyytymättömänä painooni. Blaise hyppeli perässä entistä kärsimättömämpänä, aivan kuin hänellä olisi ollut heinäsirkkoja pöksyissään. Nehän hyppelevät ympäriinsä…
Hetkinen, miksi juuri heinäsirkkoja? Kyllä, ne ovat vilkkaita ja hyppiviä pikku ötököitä, mutta eivätkös ne sirittäneet? Enhän minä kuule mitään. En käsitä mistä ne hyppelivät mieleeni, mutta olen muutenkin ollut hieman ulkona lähiaikoina, joten aivoiltani ei saattanut odottaa mestarianalyysejä heti alkuunsa. Näin mielessäni oikein ison heinäsirkan, ja yritin karkottaa sen häiritsemästä tärkeää ajatustyötäni siitä, miten kertoisin Blaiselle pitäväni Harrysta.
Jostain syystä heinäsirkka oli kuitenkin takertunut aivolohkoihini jotakuinkin sitkeästi. Siinä se hieroi kamalia koipiaan yhteen kuin suunnitellakseen jotain, punoakseen katalia suunnitelmia minun harmikseni. Siinä se oli, selkeänä kuvana silmieni takana, eikä sillä ollut aikomustakaan lähteä.
Hätkähdin, kun huomasin heinäsirkan päälaelle ilmestyneet mustat hiukset. Peruukkiko? Ei, vaan ihan oikeat hiukset. Ja olivatko nuo silmälasit olleet ötökän päässä vielä äsken? Ja mistä tuo oudon muotoinen arpi ilmestyi sen otsaan?
Aivoni taisivat todellakin olla vielä hieman unessa, sillä minulta kesti hetken aikaa, ennen kuin tajusin mitä oli tapahtunut. Nyt heinäsirkka oli saanut Harryn piirteitä; hiukset, lasit ja jopa arven. Jotain pakkomielteitä kenties?
Ajatukset kulkivat niin omia raiteitaan, että minun alkoi naurattaa. Mutantti-heinäsirkka-Harry kummitteli vieläkin jossain hylättyjen ajatusten varastossa, kun hysteeriseksi päässyt nauru valtasi itselleen elintilaa pääni sisällä. Kehoni tärisi naurun purkautuessa ulos kehostani tulva-aallon voimalla jyräten kaiken tieltään. Otin pari huteraa askelta sivulle päästäkseni soratieltä pehmeälle nurmikolle, johon lysähdin makaamaan.
Sydämeni ja sieluni olivat särkyneet kuin lasi vetäydyttyäni kuoreeni muutama kuukausi sitten, ja pirstoutuneet aina vain pienemmiksi. Masennus oli kuin hämähäkki. Hämähäkki, joka houkutteli puoleensa saaliinsa epätoivon ja mielipahan avulla. Hämähäkki, joka kietoi mustaan seittiinsä kaikki liian lähelle ajautuneet ja hukutti heidän sielunsa myrkkyynsä. Myrkky pirstoo sydämen ja murskaa sielun kuin ohuen lasin. Sirpaleet leviävät ympäriinsä, eikä hämähäkki anna ihmisen niitä enää löytää uudestaan, jos vahingossakaan valuu liian syvälle.
Mutta jos hämähäkin onnistuu tappamaan ajoissa, on mahdollista etsiä takaisin palasensa ja koota itsensä.
Itsensä kokoaminen on kuitenkin yhtä vaikeaa kuin särkyneen lasin liimaaminen takaisin entiseen muotoonsa.
Silloin uskoin, tiesin, että olin löytänyt kaikki palaset. Pääni sisällä pieni, viaton Draco yritti koota palasia ja saada sielunsa ja sydämensä takaisin. Jokaisen ilon tunteen ja onnistumisen kautta pikkuinen Draco pääni sisällä sai palasen liitettyä toiseen ja oli lähempänä onnistumista.
Vaaleat hiukset olivat valuneet pojan silmien päälle, eikä silmiä näkynyt. Pojasta huokui se viattomuus ja vilpittömyys, jonka olin isäni toimesta unohtanut ja heittänyt syrjään kuin käytetyn nenäliinan. Se vilpittömyys, joka pienestä pojasta hehkui, paistoi myös Harrysta silloin, kun tämä hymyili lempeästi ystävilleen, riensi pelastamaan maailmaa pahalta tai vain puuhaili itsekseen jotakin. Se vilpittömyys, joka minulta oli jäänyt kokematta elettyäni lapsuuteni kylmien ihmisten keskellä, veti minua puoleensa.
Syvällisistä ajatuksistani ja pienestä pojasta sydämeni paikalla huolimatta suustani pulppusi edelleen hysteerisiä naurunpurskahduksia ja tärisin hervottomasti maassa. Blaise oli tullut viereeni ja katsoi minua kuin minulle olisi kasvanut kolmas pää.
Vedin syvään henkeä ja katselin kuinka rintakehäni nousi ja laski hengitykseni tahdissa. Se oli yksi maailman luonnollisimmista liikkeistä, eikä sitä monesti jäänyt ajattelemaan. Niin kauan kuin liikettä oli elossa, ja sitten kun sitä ei enää ollut, ei ollut ihmistäkään, eikä kukaan jäänyt ajattelemaan rintakehän nousujen ja laskujen arvokkuutta.
Ei kukaan.
Makasin vielä hetken selälläni maassa ennen kuin nousin ylös. Virnistin Blaiselle ja käänsin hänelle selkäni.
”Niin, minulla oli sinulle asiaa.”
Hiljaisuus. Soran rahinaa kun Blaise vaihtoi painonsa jalalta toiselle.
”Se on kuules nyt niin, että…”
