Ficin nimi: Loppusi, vai oliko se minun?
Kirjoittaja(t): minä, eli NiNNNi
Oikolukija/Beta: Ewelyn
Fandom: Twaikulla mennään
Tyylilaji/Genre: Ihanainen Angst
Ikäraja: heitetäänpäs nyt vaikka k-11, heittäkää kengällä jos muu sopii paremmin
Paritus/Päähenkilöt: Jasper, ja pieni ulkonäkö vinkki Aliceen
Yhteenveto/Tiivistelmä/Summary: Loppu, sitä ei osaa arvata koska se saapuu ja kolkuttaa kylmästi oveen. Se on jokaiselle tuntematon, sillä ei ole kasvoja eikä kukaan ole sen ystävä. Se on yksin, mutta silti se vie niin monia.
Varoitukset: Tappo, mutta eipäs muuta.
A/N: Heipä hei! (: Nyt olisi pieni pala tarjolla Jasperia jälleen.
Kaikki ovat ihmisiä. Taitaapa osallistua FF50:n sanalla
Loppu ja Angst25:seen
oma valinta - LoppuMutta kommentteja rakastan ja palaute on ihanaa(;
~*~
Loppu, sitä ei osaa arvata koska se saapuu ja kolkuttaa kylmästi oveen. Se on jokaiselle tuntematon, sillä ei ole kasvoja eikä kukaan ole sen ystävä. Se on yksin, mutta silti se vie niin monia.
Muistan sen ikuisesti, kun tapasimme. Nauroit, hymyilit hampaat vilkkuen, pyörit ympäriinsä pystymättä olemaan paikalla hetkeäkään. Olit niin energinen, olit ystävällinen jokaiselle, vaikkeivat he olleetkaan sinulle. Hymyä ei saanut pyyhittyä kirsikan punaisilta huuliltasi pois. Se pysyi lakkaamatta, jopa silloin, kun loppu tuli ovelle.
Hypähdit kevyesti syliini ja kurkottauduit laittamaan kätesi kaulani ympärille ja halasit minua tiukasti, aivan kuin olisit etsimässä pelastusta. Painoit maalatut huulesi kaulakuoppaani ensin hellästi, mutta sitten voimakkaasti ja huomaamattani olit alkanut itkemään.
''Jasper, olen pahoillani, niin pahoillani.'' Nyyhkytit, painoit kasvosi piiloon katseeltani, aivan kuin olisit hävennyt katsoa minua silmiin.
''Et ole tehnyt mitään, miksi pyydät anteeksi ja itket?'' Surusi oli voimakasta, lähes musertavaa. Jos sinä olit surullinen, olin minäkin. Se oli aina ollut niin, minut oli kytketty sinuun näkymättömillä johdoilla, tunteesi olivat minun tunteitani.
Pudistelit päätäsi, tiukensit otettasi ja anteeksipyytelysi jatkuivat. Et pystynyt kunnolla puhumaan, änkytit, niiskutuksesi peitti suurimman osan puheestasi. Irrotin otteesi kaulani ympäriltä ja vedin sinua hiukan kauemmaksi, että pystyisin katsomaan silmiisi.
Meikkisi olivat valuneet pitkin poskia, huuliesi väri oli kulunut ja silmiesi loistepilkku oli peittynyt häpeään. Olit kuin olisit tehnyt jotakin kuoleman vakavaa, mitä ei voisi koskaan antaa anteeksi. Hartiasi olivat painuneet kasaan myös ja rintakehäsi ei noussut lähes lainkaan.
''Oletko tehnyt jotakin?'' kysyin heikosti, nyt jopa pelkäsin hiukan.
''Olen niin pahoillani.'' Jatkoit ainoastaan ja yritit nousta sylistäni pois. Mutta itsepäisenä pidin sinusta kiinni, en voisi päästää irti, katoaisit ehkä muuten.
''Jasper, päästä irti, muuten sinutkin viedään.''
''Minutkin viedään? Mihin sinua ollaan viemässä?'' kysyin ja huomaamattani olin irrottanut otteesi sinusta. Sinä käytit sitä hyväksesi ja nousit ripeästi sylistäni.
''Olen pahoillani, minut tullaan hakemaan hetkenä minä hyvänsä.'' Olit siirtynyt nyt huoneen toiseen laitaan ja katsoit hellästi minua, silmissä kuitenkin surumielisyyttä. Pyyhit vihamielisesti kyyneliä poskiltasi ja siistit itseäsi.
''Nyt kerrot mihin sinut viedään ja miksi!'' huudahdin ja näytit pelästyvän korotettua ääntäni.
''En voi kertoa muuta kuin, että tein sen ainoastaan sinun takiasi.'' Hymyilit vielä kerran minulle ja käännyit sitten lähteäksesi.
Kenkäsi korot kopisivat lattiaa vasten, kun lähdit ulko-ovelle ripein askelin ja vilkaisit olkasi yli viimeisen kerran, hymy huulillasi. Ja minun tapani mukaan, juoksin perääsi typeränä.
Mutta saapuessani eteiseen, näin oven jääneen hiukan auki. Raosta näin sinut ja sinun mustat hiuksesi heiluvan kevyesti tuulessa. Mutta sinä et liikkunut. Seisoit kuistimme rappusilla täysin paikallasi ja katsoit suoraan eteenpäin.
Näin molempien käsiesi kohoavan hiukan ilmaan, aivan kuin olisit antautunut. Kuulin myös supinaa, yritit lepyttää jotakuta joka kuitenkin jatkoi kiireisellä ja hiukan hermostuneella äänellä. Äänet kuitenkin olivat sen verran hiljaisia, etten kuullut sanoja.
Ennen kuin ehdin liikahtaakaan, ilman repäisi aseen laukaisu. Ja sinun kätesi tippuivat ja näin polviesi pettävän. Lysähdit täysin turtana maahan etkä liikkunut lainkaan. Ja kun yritin etsiä edestäsi ampujaa, en nähnyt ketään.
Ryntäsin kuistille ja otin sinut syliini. Silmäsi olivat vielä auki, mutta ne olivat sumeat ja etsivät jotakin tavattoman pitkään. Vasemmalla puolella kylkeäsi oli luotihaava, takkisi oli alkanut ympäriltä jo värjääntymään ja haavasta pulppusi lakkaamatta verta.
Silmäsi pysähtyivät lopulta omiini ja tärisevä kätesi nousi poskelleni hellästi silittäen.
''Olen pahoillani, niin pahoillani, mutta minä tein tämän vuoksesi. Muistathan sen?'' Huulillasi oli edelleen se hymy, aivan samanlainen kuin silloin kun tapasimme. Huulesi olivat samanväriset ja hymysi oli edelleen samaa laatua.
Ennen kuin ehdin vastaamaan tai kysymään ampujaa, kätesi tippui poskeltasi ja silmäsi lasittuivat. Rintakehäsi ei noussut enää ja painaessani käteni kaulavaltimollesi, en tuntenut sormenpäitteni alapuolella enää mitään.
Olit poissa, loppusi, meidän loppumme oli tullut. Mutta sinä hymyilit, olit poissa, mutta huulillasi oli hymy siitä huolimatta. Sinä olit onnellinen jostain syystä, syystä mitä itse en tiennyt, mutta tiesin selvittäväni. Mitä olit ollut valmis tekemään vuokseni, se selviäisi pian.Vuodet olivat vierineet huomaamattani ohitseni minun ollessani uppoutunut tutkimaan syitäsi ja ampujaasi. Ja joskus saatoin olla päiviä uppoutunut muistoihimme, yhteisiin aikoihimme ja ainoastaan katsella suljettujen silmäluomieni alla sinun tanssiasi.
Viisi vuotta oli kulunut hirvittävän nopeasti, tunsin itseni vanhaksi, vähäisen liikkumiseni takia. Heikko olo oli myös, laihtunut olin myös paljon ja näytin sairaalta. Mutta elämä ilman sinua oli hirvittävää, aivan kuin olisit vienyt mukanasi kaiken. Osaamiseni hengittää, elää, energiani ja mielenkiintoni. Välillä tuntui kuin olisin ollut aivan kuollut.
Mutta toisaalta, yksinäisyys oli antanut paljon aikaa miettiä ja vetäytyä omien aivojen sisälle. Ja välillä oli tullut mieleen vaihtoehto, että olit luovuttanut itsesi minun vuokseni. Jos olisitkin tiennyt loppuni lähestyneen ja tehnyt vaihtokaupan, vaihtanut minut sinuun. Mutta tiesin sen kuulostavan omituiselta ja ehkä jopa sekopäiseltä, ehkä yksinäisyys oli vihdoinkin tehnyt tepposet mielelleni.
Mutta oli tilanne mikä tahansa, tiesin saavani sinut vielä joskus kainalooni, minun vain pitäisi odottaa loppuani, tahdoit sitä tai et.
Loppu hiipii taaksesi, koputtaa olkapäähäsi ja sihisee hiljaisuuden merkiksi. Se on vaaraton, mutta samalla vaarallinen, sillä se tietää ainoastaan yhtä asiaa, oman tarinansa loppua. Se vie sinut pois rakkaittesi luota ja lisää omaan kokoelmaansa, vaalien silmäteränään seuraavaan saakka.
