Ficin nimi: Kaipuun kemiaa
Kirjoittaja: Nukkemestari
Fandom: Sherlock Holmes
Tyylilaji: oneshot fluff-sokerin ripauksella. Ehkä myös jonkinlaista angstia..
Ikäraja: S
Paritus: Sherlock Holmes/John Watson
A/N: Ajatustenvirtana kirjoitettu pieni ficin poikanen. Yritän päästä takaisin kirjoitusvireeseen. Niin, ja omistettu Zilahille ja Penberille, ihan van kun tekivät paluun finiin kiireiden jälkeen<3 Olette molemmat ihania<3 Pus pus ja haliruts! On ollut ikävän vähä Holmesficcejä, kun minäkään en ole ehtinyt ficata! Tervetuloa!
Haikalua ja sokeria teille, lukijat!
Kaipuun kemiaa
Holmes:
Kun olet sairaana, Watson, en oikein tiedä mitä tekisin.
Sinähän tässä tohtori olet. Ei lääkäreiden kuulu sairastaa.
Jos minä sairastan tai olen hiukankaan vetelä. Sinä pyörit heti ympärilläni tarkastamassa joka sentin ihollani ja jokaisen sisäelimeni toiminnan. Vaikka olisin vain sairas tuosta omituisesta tunteesta, joka välillä saa minut tuntemaan itseni tyhjäksi. Yleensä se iskee, kun olet poissa, mutta joskus kun olet aivan vieressä.
Minun luonteelleni ei vaan kuumavesipullojen kuskaus sovi.
Älä hermoile, vaikka vilkuilenkin sinua lukiessani päivän lehteä. Kummallinen kiemurtelija. Luulin, että olisit pistänyt merkille, että vilkuilen aina tekemisiäsi lehteä lukiessani. Ehkä se nyt tuntuu sinusta hermostuttavalta, kun olet kuumeisena sidottu vuode lepoon. Tai sitten… ei, en minä voi kuvitella ja heittää perustelemattomia ajatuksia ilmoille.
”Watson, täällä olisi artikkeli, joka voisi kiinnostaa sinua. Oletko tarpeeksi hyvävointinen lukeaksesi sen?” kysäisen verhoten ”miten voit?”-kysymykseni. Voihkaiset ja oletan tämän tarkoittavan ”en kovin hyvin”, vaikka tarkoitukseni ei ole arvailla vaan päätellä.
Nousen ja haen sittenkin kuumavesipullon, sekä lasin vettä sinulle. Vahingossa, asiaa ajattelematta, hipaisen poskeasi. Se on tulikuuma.
”Parane pian”, sanon hiljaa ja palaan lukemaan lehteä vilkuilematta sinua enää.
Tulin hiukan sairaaksi, kun kosketin sinua.
Watson:
Jo on typerää, kuin jokin ironinen vitsi. Lääkäri sairaana ja tarvitsee itse kolleegansa työpanosta. Pahan flunssan ja kuumeen vangitsemana olen hautautunut peittoihin. Ajatukseni hakkaavat välillä tulen palavalla nopeudella eteenpäin. Välillä taas näen kaiken kahtena ja hämäränä väritährana.
Holmes vilkuilee minua. Ei kai hän minusta huolestunut ole? Tämähän on vain normaalia rajumpi syysflunssa. Ei kai hän tämän takia hermoilisi? Hänhän on sentään Sherlock Holmes. Enemmän kone kuin mies. Ainakin hänet vain pinnallisesti tuntevien mielestä. Minä en enää ole aivan varma. Hänen lehden takaa pilkistävässä katseessaan on jotain hermostuttavaa.
”Watson, täällä olisi artikkeli, joka voisi kiinnostaa sinua. Oletko tarpeeksi hyvävointinen lukeaksesi sen?”
Korahdan. En halua, että Holmes tulee lähemmäksi. Outo tunne alkoi myllertää sisimmässäni, kun hän katsoi minua. Toivoin korahduksen saavan hänet ajattelemaan, että olen liian sairas lukemaan. Todellisuudessa ajatukseni loikkivat taas kuin metsästäjää pakoon.
Holmes nousee äkillisesti, ja ehdin jo pelätä hänen tulevan lähemmäksi. Sydän hakkaa kun hän on poissa huoneesta. Tule takaisin, en oikeasti haluaa että menet.
Hän tuleekin pian takaisin. Kuumavesipullo toisessa ja vesilasi toisessa kädessä hän astelee lähemmäksi ja sydämeni tanssii ripaskaa. Outoa, et ole nyt kyllä oma itsesi, Holmes. Sinun kuuluisi vain istua kylmästi lukemassa, eikä… et kai aio koskettaa minua?
Kylmien sormien hipaisu poskellani.
Holmes, nyt minä ainakin tulen sairaaksi. Mene kauemmaksi tai tule lähemmäksi, muuten räjähdän tähän tunteeseen.
”Parane pian”, sanot ja käännyt heti, kuin ajatellen että näkisin ilmeestäsi jotain, mitä haluat piilottaa. Palaat lukemaan vilkaisemattakaan tai puhua pihahtamattakaan.
Hengitykseni tasaannuttua minua alkaa ramaista. Kuiskaan vielä, niin hiljaa ettet sinäkään sitä voi kuulla:
”Kaipaan sinua… rakastan sinua.”