Tarinoita koskaan valmistuvasta kirjasta, S

[Eeyore]

Vastuunvapaus: Koska olen vielä lapsi tai ainakin lapsenmielinen niin minulla on halu leikkiä Rowlingin tuotoksilla. Mitään tästä en saa enkä ketään omista.

Oma sana: Osallistuttuani tuohon Vuosittain raapalehaaste II tiesin, etten halua täyttää finiä yksittäisillä raapaleillani, joten ajattelin kerätä joitakin niistä samoihin ketjuihin. Täältä voit löytää pääpainotteisesti sekalaista seurakuntaa, pääasiassa draamaa ikärajoilla S //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja

******************************************************************************************

Nimi: Jääkukkia ikkunanpielissä ja öisin raapivia puiden kynsiä
Ikäraja: S
Paritus: Lucius/Narcissa
Tyylilaji: Draamaahan se varmasti, kaunista synkistelyä, tuplaraapale x5
Tiivistelmä: Syksyt olivat siitä erilaisia, että ne eivät tuntuneet vain yhdeltä vuodenajalta vaan sisälsivät niistä jokaisen neljän.

Oma sana: Olen aina ollut sitä mieltä syksystä, että vaikka se saattaakin olla masentavaa aikaa valon hiipiessä varkain pois, on se kuitenkin varmasti kiehtovin vuodenaika. Kevään, kesän ja talven tunnusmerkit tietää, mutta kun niitä alkaa luetella syksystä, tulee kummasti yhdistettyä kaikki nuo kolme edellistä. Pelottavuudestaan ja synkkyydestään huolimatta kaikista kiehtovinta pimeys on minusta juuri syksyisin. Se on sitä paitsi muutenkin vaikea vuodenaika kuvailla, joten parhaani tässä yritin vangitessani tuota saapuvaa syksyä. Mutta nautitaan nyt kunnolla oikein vielä lämpimästä kesästä ^^
Joten siis, osallistuu siis Vuodenajat-haasteeseen syksyllä, sataseen sanalla 064. Syksy ja vuosittaiseen raapalehaaste kakkoseen.


Aamu

Syksyt olivat siitä erilaisia, että ne eivät tuntuneet vain yhdeltä vuodenajalta vaan sisälsivät niistä jokaisen neljän. Herätessään Lucius oli vilkaissut ulos ja huomannut, kuinka sumu leijaili läheisen järven päällä ja maa oli ollut kauniin pisteliään kuuran peitossa. Kylmän suorastaan oli tuntenut sisällä asti ja huolimatta siitä, että päivä olisi saattanut lämmetä edetessään pidemmälle, Lucius puki päälleen pitkän takkinsa lisäksi kaulahuivin ja nahkahanskat. Sateenvarjon hän päätti jättää kotiin, sillä kylmän näköinen aamu ei enteillyt sadetta.

Pimeys verhosi vielä nukkuvat talot alleen ja nostalgiset, pyöreät katulamput paloivat vielä. Hengitys höyrysi hienoisina pyörteinä ilmaan ja kylmyyden vilahtaessa hengityksen mukana yhä syvemmälle sisimpään, huulet rohtuivat. Nuoleminen ei auttanut, sillä viileys takertui nopeasti lämpimään sylkeen ja teki siitä huuliin pureutuvan kalvon.

Maahan pudonneet lehdet rapisivat lankattujen kenkien kopistessa jalkakäytävään ja murentuivat pieniksi silpuiksi. Vaikka valoisat aamut olivatkin päivä päivältä kauempana, taivaanrannasta pystyi erottamaan pimeyden verhot syrjään vetämän kajastuksen. Lätäkön pinnan päälle yöllä kasvanut jää rusahti rikki kuin pienen eläimen kallo.

Lucius piti syksyistä niiden masentavuudestaan huolimatta; ne toivat vaihtelevuutta päivään eikä koskaan voinut sanoa varmaksi, milloin lämpö nousi kesäisiin mittoihin tai milloin ensilumi aamuksi peitti maan ennen kuin ehti sulaa päivään mennessä pois.

Värikkyys kukoisti; jokaisella kadulla tunne oli erilainen ja lehdet värikkäämpiä kuin aiemmin.


Aamupäivän ja päivän taite

Päivä tosiaan lämpeni kellon rientäessä kiireesti kohti iltapäivää. Lucius oli päättänyt pitää ruokatuntinsa kaupungilla ja asteli nyt lounasaikaan täynnä kuhisevaa kävelykatua pitkin kohti toria. Monella myyjällä oli lapaset käsissään ja pipo vedettynä syvälle päähän, mutta hän itse oli riisunut takkinsa kuumuuden vuoksi. Vaikka lämpöasteita ei enää ollutkaan varmasti kymmentä enempään, aamun verraten keli oli suorastaan kesäinen.

Luciuksen nenään kantautui herkullinen bageleiden tuoksu ja mies suunnisti pelkästään hajuaistinsa varassa kohti syrjemmässä olevaa kojua. Pieni, pyöreä nainen seisoi syksyn väreissä olevassa villapaidassaan katoksen alla ja hymyili jo kaukaa Luciukselle.

"Päivää herralle. Ilmeisesti tahtoisitte yhden tällaisen matkaanne", nainen virkkoi rahisevalla äänellään ja yskäisi. Lucius nyökkäsi ja nainen laittoi pussiin yhden bagelin.
"Kas näin, olkaa hyvä", hän sanoi ja Lucius maksoi lapussa näkemänsä hinnan verran kaljuunoita. Nainen kääntyi raha-astialle kaivaakseen vaihtovaluuttaa, mutta aivasti sitten.
"Teillä taitaa olla hieman flunssaa", Lucius totesi ja vilkaisi bageliinsa mietteliäästi, josko uskaltaisi syödä sitä enempää. Nainen niisti kuuluvasti nenäliinaansa ja ojensi vaihtorahat Luciukselle.
"Totta vie on. Syksy on petollista aikaa. Aamulla saattaa olla hyvinkin kylmä sää, mutta päivää kohden mennessä se sitten lämpenee. Tietenkin sitä on pukenut kamalasti päälleen ja kuumuuden vallitessa tulee riisutuksi, koska olettaa, että täällähän sittenkin pärjää. Höpsistä, sanon minä! Ihmismieli osaa olla kovin kelju halutessaan."


Iltapäivän taitos

Palattuaan takaisin hommiinsa Lucius oli todennut, että naisen sanoissa oli sittenkin tainnut olla perää. Kurkkua karhensi hivenen ja nenä vuoti juuri sen verran, että niistää piti. Ulkona ei ollut huomannut käsien kohmettumista, mutta yrittäessään kirjoittaa palautetekstiä alaiselleen Lucius ei ollut saanut pidettyä kunnolla kiinni sulkakynästään.

Lämmin teemuki sulatti routaa sormista ja Lucius haisteli juoman makeaa tuoksua katsellessaan ulos ikkunasta. Ruutujen nurkkiin yöllä ilmestyneet jääkukkaset eivät olleet vieläkään sulaneet, joka kertoi yläkerrosten korkeudessa olevan viileämpää kuin alempana. Luciusta se ei haitannut, hänen mielestään nuo hennot kuviot olivat kauniita ja uniikkeja, sillä olihan hänelle jo lapsena opetettu, että jokainen lumihiutalekin oli erilainen. Sama sääntö päti miehen mielestä myös syksyn lehtiin; sanottiin, että niitä oli ruskeita, punaisia, keltaisia ja vielä vihreänkin värisiä, mutta jokaisessa oli kuitenkin se oma sävynsä. Toinen oli oranssimpi kuin toinen ja vihreys piti kiinni toisista lehdistä kiivaammin. Lammikoiden pintaan ilmestyvät ohuet jääpeitteet paljastivat joka kohdasta eri tavalla, ja niiden läpi tulevat halkeamat rusahtivat ja rikkoutuivat sattumanvaraisesti.

Aurinko paistoi kirkkaasti ja heijasti likatahrat ikkunaan. Se muistutti kovasti keväistä aamuaurinkoa, mutta oli sävyltään kuitenkin erilainen. Pehmeämpi, jos olisi pitänyt sanoa, ja hivenen surumielisempi. Aurinko tiesi painuvansa aina yhä aiemmin mailleen ja tulevansa esiin myöhemmin, joten haikeus kirkasti tälläkin hetkellä Luciuksen kasvoja.


Ilta

Lucius oli tiennyt, että syksyllä säät vaihtelivat miten sattuu, mutta oli siitä huolimatta jättänyt sateenvarjonsa kotiin. Iltapäivän antaessa tilaa illalle tummat, voimakastahtoiset kumpupilvet olivat ilmestyneet kuin tyhjästä taivaalle ja pimentäneet jokaisen huoneen kaupungista. Sadetta ei ollut tarvinnut odottaa kauaa ja nyt Lucius yritti juosta värisevin askelin kohti kohtiaan mahdollisimman nopeasti; hän veti hupun syvemmälle päähänsä eikä nähnyt edessään olevaa lammikkoa.

Sukka imi ummehtunutta vettä vartta myöten ja Lucius kirosi huonoa näkyvyyttä. Mädän haju kiiri viereisestä kuopasta hänen nenäänsä; lehdet olivat alkaneet jo maatua ja muuttua mudaksi, ja hetkessä kaikki syksyn kauneus oli kadonnut miehen silmistä. Sade piiskasi terävästi hänen naamaansa kuin kymmenet neulat ja puut näyttivät pelottavimmalta kuin päivällä. Tuuli sai ne taipumaan ja lehdet irrottamaan otteensa ensimmäistä ja viimeistä kertaa elämässään.

Narcissa oli valmistellut miehelleen lämpimän kylvyn huomatessaan sateen alkaneen ja varjon jääneen kotiin. Lucius astui varsin riutuneen näköisenä sisälle ja antoi kaikki vaatteensa pestäviksi, kuivattaviksi ja silitettäviksi kotitontulleen ennen kuin vaimonsa patistamana istahti ammeeseen.

Iho meni kananlihalle veden tuntuessa ensialkuun liian kuumalta ja sai kehon tärisemään, mutta pian Lucius alkoi tottua lämpöön, joka siirtyi vähitellen hänen sisälleen.

"Taidat nauttia tästä", Narcissa sanoi pehmeästi ja silitti Luciuksen päätä.
"Kylmien säiden hyvä puoli", tämä ynähti, "on niiden jälkeinen lämmin kylpy."


Yö

Sade oli lakannut yön puikahtaessa salakavalasti esiin, mutta myrsky riehui silti valtoimenaan. Tuuli humisutteli ikkunoissa ja vinkui nurkissa, ja oksat hakkasivat ikkunoihin kuin yrittäessään päästä syksyn sisään vierailemaan.
Lucius makasi selällään kuunnellen ryminää; ukkonen oli kiertänyt heidät jonkin matkan päästä, mutta silti sen murahdukset olivat kuuluneet sisälle ja salamat välkkyneet jossain kaukana.

Lucius mietti, millaiselta ulkona näyttäisi taas aamulla. Näkymä olisi varmasti erilaisempi kuin tänään, katkenneita oksia joka puolella ja lätäköitä siellä täällä, mutta sumusta he eivät pääsisi eroon. Se yllätti hänet aina; ilma saattoi olla kuinka kirkas ja kaunis hyvänsä, mutta pian eteensä ei nähnyt mitään ympärillään kiemurtelevan valkeuden vuoksi. Se tuntui kädessä  pehmeältä, sai ihon kosteaksi, mutta silti vaikutti siltä, että se kiersi jokaisen kohteensa kaukaa.
Lucius hymähti; sumu saattoi olla kuinka sakeaa tahansa, mutta painui mailleen yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.

Tuuli hiljeni vähitellen eivätkä puiden oksat enää raapineet kynsillään ikkunoita. Oli varmaa, että jotkut piiloutuivat peittojensa alle suojaan pahaa maailmaa, mutta Lucius tiesi, ettei syksy ollut paha. Se vain oli niin erilainen kuin esimerkiksi talvi, synkempi, mutta ei kuitenkaan sen kylmempi. Erikoisella tavalla vaihtelevampi.

Lucius pyörähti kohti vaimoaan ja ottaessaan tämän kainaloonsa tuli miettineeksi, josko aamulla olisi taas mustaa jäätä, vai joko ensilumi olisi satanut maahan.

[Ambra]

Hei moi päivää, täältä on tulossa epämääräinen kommentti ja tiedotus siitä, että ainakin minä olen tämän lukenut :'D

Tässä oli jotain todella ihastuttavaa ja herkkää ja vaikka tekstiä ei voisi millään tapaa kuvata tapahtumarikkaaksi, ei tullut sellainen tunne, että jotain olisi puuttunut. Erityisesti tässä mua kiehtoo, että tällaisen aistikkaan kuvailun kohteena oli juuri Lucius, jota en ole henkilökohtaisesti koskaan mieltänyt kovin aistikkaaksi herkäksi henkilöksi :''D Nyt on ilmeisesti pakko hieman muuttaa käsityksiäni.

Joitakin aivan helmiä täällä seassa oli ja voisin poimia muutamia tähän, rakastuin niihin nimittäin.

Herätessään Lucius oli vilkaissut ulos ja huomannut, kuinka sumu leijaili läheisen järven päällä ja maa oli ollut kauniin pisteliään kuuran peitossa.

Pisteliäs kuura, nams ♥

Lämmin teemuki sulatti routaa sormista ja Lucius haisteli juoman makeaa tuoksua katsellessaan ulos ikkunasta.

Tuli ihan sellainen fiilis, että haluaisi itsekin hakea teetä ja lämmitellä sormiaan - ja täällä on varmaan kolmekymmentä astetta lämmintä!

Kaiken kaikkiaan tästä kyllä huomasi sen syksyisen sävyn, jota olit yrittänytkin tavoittaa :') Lucius/Narcissa oli ihana kevennys tuolla lopussa ja muutenkin tämä oli melkoisen mukava lukukokemus.
Respectiä siitä, että sait kaiken tämän mahtumaan juuri tuplaraapaleisiin!

Joukossa oli muutama lause, joiden sanajärjestystä olisin itse hieman vaihtanut, mutta varsinaisia virheitä ei osunut silmään. Lisäksi sanoisin, että kun kyse oli kuitenkin herkästä ja kauniista synkistelystä, niin olisi hyvä vetää raja myös konkreettiseen kuvailuun.

Nuoleminen ei auttanut, sillä viileys takertui nopeasti lämpimään sylkeen ja teki siitä huuliin pureutuvan kalvon.

Tämä on tietysti totta, mutta jotenkin ehkä kaikkiaan hieman liikaa. Lucius Malfoykin on ihminen, mutta hänen eleganssinsa jotenkin hylkii mielestäni tällaisia kuvailunkohteita, jotka eivät herätä kovin positiivisia kuvia - päinvastoin, en olisi ehkä halunnut lukea huuliin tarttuvasta syljestä hänen kohdallaan.

Kokonaisuutta tämä ei särkenyt ja jos tänne vielä raapaleita kerääntyy, luen niitä mielelläni :')

PS. Taidat rakastaa puolipistettä? :') niin minäkin, mutta olen saanut satikutia siitä, että käytän sitä liikaa. Kannattaa ehkä joskus harkita, voisiko asiat ilmaista toisin, ettei jokaisessa kappaleessa ole tätä kuitenkin suhteellisen harvinaista herkkua. Itse olen ainakin huomannut, että puolipiste on itselleni helppo keino eikä korostusväline :')

Kiitos tästä!

[Eeyore]

Ambra, kiitoksia kommentistasi Ensin tuohon puolipisteeseen, joo kyllä, olen hieman kiintynyt siihen Ja olen myös saanut vähän noottia sen liikakäytöstä, nyt olen yrittänyt päästä siitä vähän enemmän eroon.
Hmm, tosiaan, tuo yksi lainaamasi kohta on ehkä hivenen liian kuvailtu, mutta yritin sillä päästä mukaan tunnelmaan. Koska oon kiintynyt Luciukseen ja se on niin monen haasteen päähenkilö miulla, väkiselläkin tulee kirjoitettua miehellä eri tavalla Aistikkaana ja tunteellisena, millaisena häntä ilmeisesti ei kovin usein ajatella. Mutta kiitos rakentavasta, sitä koko ajan kehittyy kirjoittajana ^^

***

Nimi: Keijukaisia ja kodikas tunkkaisuus
Paritus/Päähenkilö: Ei ole/Luna
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draamaa, raapale x3
Yhteenveto: Luna tahtoo muuttaa asumaan lehtikasaan.

Oma sana: [21:36] <@Ginkku> Haluan raapaleen siitä, miten lapsi-Luna haluaa muuttaa lehtikasaan asumaan. Tästä se ajatus siis lähti, kun motkotin #jumalapelissä ettei ole raapale-ideoita ja tällaisen sitten sain Gingeriltä ^^ Joten kiitos, nyt kun syksy on vielä tulossa ja omat lapsuuden kokemukset lehtikasoissa talsimisista, lehtisateista ja haravoinneista tuli mieleen niin... *haikeus* Osallistuu tuon haasteen lisäksi vuosittaiseen raapalehaaste kakkkoseen.

Ja tämän myötä toivotan Gingerille hyvää syntymäpäivää!

***

Syksyn tullen monien mieli masentui ja heidän mielestään ilmassa haisi vain mädäntyneet lehdet ja kylmä kankeus. Jokin kumma mielen synkkyys sai katseen väistymään luonnon kauneudelta ja rauhoittavalta yksinäisyydeltä, joka tuki yksinäisimpiä tiensä kulkijoita.

Viisivuotias Luna ei nähnyt kumpaakaan; ei masentavaa pimeyttä tai luonnon kauniita värejä. Hän näki kiehtovan seikkailun uudessa maailmassa, joka muutti muotoaan koko ajan erilaisempaan suuntaan. Värit ja synkeys olivat totta kai osa sitä, mutta pieni Luna näki muutakin, mitä muut eivät. Jossain viiletti syksyn keijukainen piiloon ihmisiltä, jossain taas toinen samanlainen maalasi lehtiä ja teki mutakakkuja. Syksyn keijukaiset asuivat lehtimajoissa ja Luna tahtoi olla samanlainen kuin ne.

***

Isä sanoi, että haravoiminen on hyväksi, mutta maa saisi paremmin ravintonsa, jos lehdet jätettäisi paikoilleen. Mutta jos kukaan ei haravoisi, silloinhan syksyn keijukaiset eivät saisi uusia koteja?

Luna tiesi, että keijukaisilla oli punavihreänkeltaiset hiukset ja niiden sormet olivat aina mullassa. Siksi niitä ei kovin moni nähnyt, värit ja haju sekoittuivat luonnon omiin.
Vesiväreillä saatiin samanlaiset sävyt vaaleisiin kutreihin ja läheisen naapurin possukarsinassa pyöriminen sai mullantuoksun tarttumaan muuallekin kuin vain käsiin. Enää puuttui siis vain lehtikasa. Isä oli tehnyt hänelle pienen risuharavan, joka ajoi asiansa, vaikka olikin vielä liian iso.

Luna tunsi, kuinka keijukaiset istuivat lehtien seassa ja tarkkailivat hänen touhujaan.

***

Ilmassa tuoksui kodikas tunkkaisuus ja kuuran peittämään maan raikkaus. Silmissä vilisi värejä, värejä, taas värejä. Maa oli vähän viileä, mutta majassa oli kodikasta.

Luna kuuli, kuinka ovi avautui ja askeleet kopisivat portaissa.

"Luna?"

Luna ei vastannut, halusi, että isä löytäisi hänet itse.

"Luna?"

Askeleet lähestyivät kohti majaa ja pysähtyivät sen vierelle.

"Luna, oletko sinä siellä?"

Lehdet karisivat hänen yltään ja kohta isän kasvot ilmestyivät näkyviin.

"Luna, mitä ihmettä sinä istut lehtikasassa?"

"Isä, se on maja", hän sanoi ja ojensi kätensä. "Saisinko muuttaa siihen?"

Isä nosti hänet syliinsä ja naurahti. "Lehtikasaanko? No, siinä tapauksessa, jos siitä rakennetaan vähän enemmän tuulta pitävämpi."