- Neljäs luku - Labyrintin sokkeloiset ajatukset ja piikikkään elämän runoudet”Tämä on ehdottomasti onnenpäiväni! Longbottom iljettävine ystävineen sai jälki-istuntoa ja Rohkelikko menetti roimasti pisteitään heidän pikku seikkailunsa jälkeen; luihuinen on nyt siis johdossa tupien välisessä kilpailussa!” Rosenne hihkaisi riemuissaan kilistäessään maljaa yöpöydän reunalla keikkuvan hopetarjottimen kanssa mahdottoman iloiselle uutiselle. ”Astoria, iloitse!”
Käänsin vastahakoisesti katseeni ystävättäreeni muistikirjasta. Hymähdin vain vaivalloisesti Rosennen pirteälle asenteelle ja käänsin katseeni sitten tiukasti takaisin vaaleanpunaisen muistikirjan sivuihin; kostutin ensin varovasti sulkakynän kärkeä mustepullon musteeseen ja aloin kirjoittaa kirjan pergamentin hauraille sivuille kevyesti.
”Astoria!” Rosennen äänessä kuulsi turhautuneisuutta, kun olin kääntänyt huomioni takaisin kirjaan ja alkanut automaattisesti jatkaa keskeneräiseksi jäänyttä runoani. ”Miksi sinä et voi kerrankin iloita rohkelikkojen murtuneista katseista? Kun Luihuinen voittaa vielä Rohkelikon huispauksessa niin -”
”Rosenne, rauhoitu”, huokaisin pyöritellen silmiäni ja otin kirjan syliini ennen kuin Rosenne kohdistaisi syyttävästi katseensa siihen. ”Minä menen nyt oleskeluhuoneeseen päästämään runoutta pulppuavan sieluni vapaaksi”, jatkoin hymyillen pahoittelevasti sitä, että en yksinkertaisesti jaksannut kuunnella ystäväni tuvan ylistämistä.
Kiiruhdin sitten pikaisesti pois makuusalin jykevästä ovesta ulos ja huokaisin helpottuneena, että Rosenne ei tullut perääni, sillä en kaivannut oikein seuraa tänään. Toivoin kovasti, että oleskeluhuone olisi kerrankin tyhjä ja pääsisin nauttimaan yksinäisyydestä ja takkatulen kodikkaasta rätinästä. En ehtinyt ajatella pidemmälle, kun tajuntaani iskeytyi käsistä räjähtävä meteli, joka kuulosti niin korviasärkevältä, että jouduin puremaan hampaitani yhteen etten olisi kiljunut kaikkia olemaan hiljaa edes kerrankin. Puristin tiukasti kirjaa sylissäni ja astelin jäykin askelin oleskeluhuoneen meteliin ja ahtauteen.
Oppilaat olivat vallanneet tyrmän oleskeluhuoneen rosoisien kiviseinien hämyisemmätkin nurkat ja kostean tunkkainen ilma tukki suurella voimalla hengitystiet, joten jouduin haukkaamaan suun kautta happea, että en olisi tukehtunut paikan tunkkaiseen ilmapiiriin. Minusta tuntui kuin olisin ahtaaseen nurkkaan ajettu hiirulainen, joka yritti vikistä apua onnistumatta. Ehkä oleskeluhuone ei ollutkaan kovin hyvä paikka ilmaista runouttaan ja luovuuden lähdettään; luihuiset olisivat lähinnä naureskelleet ivallisesti typerälle Greengrassille ja käskeneet painua rohkoperseeseen. Joten pidin huuleni tiukasti supussa ja yritin kuumeisesti pohtia rauhaisaa paikkaa, jossa minua ei kukaan häiritsisi.
”Katsokaa kuka tuli”, Pansy näpäytti sarkastisesti huomatessaan minun yrittävän pujahtaa luihuisten ohi tyrmästä. Pansyn seurassa ylimieliset luihuiset naurahtivat kuivasti silmäillessään minua kuin halpaa makkaraa jästikaupan alahyllyssä. Purin kieltäni, että pysyisin hiljaa, koska näiden vuosien jälkeen minua inhotti, että Pansy ei ole vieläkään hyväksynyt minut joukkoonsa vaan jaksoi aina dramatisoida tilannetta heti, kun minä ilmaannuin paikalle. Pansy tuntui jotenkin saavan lähes kaikki luihuiset kääntymään minua vastaan kuin olisin joku kuraverinen rohkelikko, joka oli ajautunut luihuisten tyrmiin. Mitä minä olin muka tehnyt hänelle?
”Tuo tyttö on kuin selkärangaton luuranko, jonka iho on kuoriutumassa irti ruumistaan!” Isokokoinen ja roteva Millicent ilkkui röhöttäen. Pansy ja Miles virnistivät myöntävästi ja huiskauttivat sitten kättään halveksivasti minuun päin kuin haluaisi minun katoavan nyt silmistään.
Halusin sanojen valua ulos korvistani, mutta ne tuntuivat vain kiusottelevan rispaantunutta sieluani ja Millicentin ääni tuntui toistuvan kylmäkiskoisena silloinkin, kun kävelin itku kurkussa ulos tyrmistä ja pääsin linnan ulko-ovesta ulos pienen kuulustelun jälkeen. Kuolonsyöjät saivat hipiäni kananlihalle, joten päätin kävellä mahdollisemman nopeasti pois heidän karmivasta seurastaan ja polttavasta katseesta selässäni, kun kompuroin heidän ohitse kuin takaa-ajettu valkohäntäpeuran vasa.
Kun pääsin pois kuolonsyöjien näköpiiristä, otin tukea tutun metsäaukion harmaanruskehtavasta puusta kiini ja yritin tasoittaa hengitykseni. Minua itketti, mahapohjassa lepatti surun harson oksamaiset kosketukset ja riuhtunut olemukseni tuntui saavat luut pingottautumaan esille seitinohuen hipiäni tukevasta suojasta. Kuinka katkera olinkaan kymmenenvuotiaasta saakka, kun Pansy oli haukkunut minua savijalkaiseksi lihavuudeksi ja nyt kun minusta oli tullut niin sulokkaan laiha rajoitettuani syömisiäni, Millicentkin alkoi keksiä toisia syitä haukkua minua aavemaiseksi luurangoksi, jolta oli lähtemässä hauras iho irti luiden päältä. Minä rakastin itseäni näin, vartaloni oli suorastaan
täydellinen näkymä.
Istahdin Kielletyn metsän läheiseen matalahkoon kivenlohkareen ja nautin tästä ihanaisesta hiljaisuudesta. Vain luonnon hiljaiset äänet tuntuivat lohduttavilta. Vesipisaroiden lipatukset puiden lehtiä vasten, yksisarvisten vaimeat laukat kuuluivat jostain kaukaisuudesta ja taivaskaton väriläiskät tuntuivat huolettomilta kuin vedenväkien kirskahdukset.
Selailin vaaleanpunaisen muistikirjani sivuja hellästi ja tunsin kuinka harteillani kasaantuvat tuskan piikit irtoilivat yksitellen pois, kun sain tarttua taas sulkakynääni ja runoilla luonnon helmeilevässä helmassa. Sain yhden rivin muotoiltua sivuun, kun yhtäkkiä aukion varjoista kuului kenkien pehmeät askeleet maata vasten. Tunsin pakokauhuntunnetta sisälläni, mutta kun yritin liikahtaa puiden taakse suojaan, lihakseni olivatkin jäykistyneet paikoilleen ja toivoin vain, että kävelijä ei ole se pahansuopainen Voro.
”Hei, Astoria”, Dracon keveä tervehdys sai minut huokaisemaan helpotuksesta. Seitsemäsluokkalainen Draco Malfoy vain, ei mitään huolta. Peitin vaivihkaa hämmentyneen ilmeeni kuoreni tasaiselta pinnalta ja sivelin hajamielisenä kirjani reunoja.
”Hei”, sanoin ilmeettömästi ja tunsin onnekseni kiihtyvän pulssini viimein tyynetyvän. ”Mikä sinut tänne lennätti?”
”Jalkani. Muistin tämän paikan, vaikka siitä on kaksi vuotta, kun olen käynyt viimeksi täällä. Päätin palata hetkeksi takaisin luontoon.”
”Takaisin luontoon”, toistin asialliseen ja runoilevaan äänensävyyn pojan vastaukselle. ”Takaisin metsäpyhättöön, ihmissielun lepopaikkaan.”
”Poltatko?” Draco kysyi yllättäen minulta, kun olin siirtänyt katseeni kirjaani ja pysyin hiljaa jatkamatta keskustelua yhtään enempää.
”Toisinaan jos kerran tarjotaan.” Vein sytytetyn savukkeen huulieni väliin ja imin kitkerän mauan sisääni jaksamatta puhua yhtään vierustoverilleni, joka näytti myös keskittyvän puhaltamiinsa savuviiruihin. En tiedä mitä ajattelin, kun vilkaisin paksuun viittaan kietoutuneeseen luihuiseen.
”Entä mikä on tuonut sinut tänne?”
”Ehtymättömänä pulppuava runouden lähde ja se että saan olla täällä luonnonhelmassa oma itseni. Täällä Greengrassin nuoremman tyttären ei tarvitse olla sellaisten ihmisten seurassa, jotka väheksyvät pelkästään hänen läsnäoloaankin”, sanoin katkerasti puristaessa jyskyttävää nyrkkiäni tiukasti kiini. ”Olinpa minä taas pikkumaisen pateettinen kuin mikäkin draamakuningatar suurennellessani kullatun elämäni varjopuolia ja vastoinkäymisiä.”
”Antaisin mitä tahansa siitä hyvästä, etteivät murheeni olisi tavallisen teinipojan harmeja mittavampia”, luihuispoika virkkoi huokaisten. ”Ethän kuitenkaan pidä itseäsi ajattelemattomana?”
”Pidän. Sinun vanhempasi tasapainoilevat kiikkerällä lankulla yrittäen olla joutumatta haiden ruuaksi.”
Minusta tuntui, että koko keskustelu oli pakahduttanut ajan uhmakkuutta ja lentänyt siivillään monia tunteja eteenpäin - ainakin minusta tuntui siltä, että puhuimme Dracon kanssa ikuisuuden ajan elämämme katkeransuloisista hetkistä, vaikka en ollut tänään kovinkaan keskustelutuulella kenenkään kanssa. Seitsemäsluokkalainen poika oli vaikutti toisinaan aika erilaiselta kuin se itsekäs idiootti vuosien varrella, johon olin törmännyt. Puolet ajastamme kului pojan kanssa savukkeita poltellen poissaolevasti, mutta keskustelumme oli itseasissa siirtynyt myös vakavahkoon puoleenkin. Jostain syystä minun oli helppo tunnustaa Dracolle kullatun unelmani kitkeriä asioita, vaikka en häntä erityisemmin tuntenutkaan. Ehkä minä olen vain ainoa lohdun tarjoaja tuolle pojalle, mutta hänen surunmurtaman tunteensa ohella tunsin olevani ylpeä, että pystyin edes hitusen lohduttamaan jotakuta. Hän tarvitsi ihmistä, joka kuuntelisi ja auttaisi häntä jatkamaan eteenpäin. Myöhemmin en uskaltanut jatkaa keskustelua enempää, sillä Draco näytti siltä kuin hänen suojamuurinsa olisi halkeamaisillaan.
Kun lopulta palasin linnaan takaisin, raajani olivat turtuneet ja väsymyksen maun pystyin maistamaan sameana kielelläni. Olin todella onnellinen sillä hetkellä, että oleskeluhuone tuntui olevan lähes tyhjillään ja Pansy oli muualla luihuisjenginsä kanssa. Kun vilkuilin raukeana oleskeluhuoneen läpikotaisin - huomasin riemukseni, että isosisareni istui nojatuolissa ja kirosi ääneen taikuuden historian esseetä ja koko tylsää tuntia. Riensin oitis siskoni viereen.
”Daphne, minä puhuin äsken Draco Malfoyn kanssa.”
”Aijaa?” Daphne kohotti kulmiaan ja virnisti sitten kiusottelevasti. ”Mitenköhän se meni?”
”En ymmärrä miksi tulin jutelleeksi juuri kaikista pojista Dracon kanssa. En tiedä mitä mieltä olin edes hänestä, koska hän vaikutti niin erilaiselta”, paljastin aavistuksen epäröiden. ”Mutta ehkä hänellä oli vain stressaava päivä tänään. Uskon vahvasti, että hän palautuu kopeaksi ja itsekeskeiksi taas, kun pääsi vapauttamaan huoliaan ulos kunnolla.”
”Mm, enpä tiedä. Ehkäpä niin, hänhän on Malfoy loppujen lopuksi”, siskoni sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen ja vilkaisi inhoavasti kasottain kertyneitä läksyjään.
Aukaisin viimeisen sivun kirjastani ja näytin sen sisarelleni. Hän näytti hitusen hämmentyneeltä, kun osoitin sirolla sormellani uusinta runoani ja rykäisin arasti.
”Haluatko kuulla uusinta ru-”, aloitin varovaisella äänensävyllä ennen kuin sisareni keskeytti minut hymyilemällä uupuneesti ja kertomalla, että huomenna hän lupautuisi kuuntelemaan elleivät professorit murhaisi häntä tekemättömistä läksyistään.
Nyökkäsin vain pettyneenä ja suuntasin äänettömin askelin pois oleskeluhuoneesta makuusaleihin. Ennen kuin olin neljää askeltakaan liikahtanut eteenpäin, kuulin siskoni äänen vielä takantani; ”Äiti haluaa, että menen Theodore Nottin kanssa naimisiin.”
”Rosennen ei olisi sittenkään pitänyt lyödä vetoa, että menet naimisiin Goylen tai Crabben kanssa. Mutta voit aina ehdottaa heitä äidille. Hyvää yötä, rouva
Nott”, hymähdin ja lähdin pikaisesti pois oleskeluhuoneesta ennen kuin Daphne ehtisi lyödä minua sohvien koristetyynyillä.
Makuusalissa oli hiljaista, kun puin silkkisen ja ohuen yömekon päälleni. Rosenne oli nukahtanut sänkyynsä kietoutuneena metsänvihreään peittoonsa ja muut luihuistytöt mumisivat ja tuhisivat unissaan yön heittäessä varjon heidän ylhäisiin sivuprofiileihinsa. Kaikki tuntuivat saaneensa nukkumatin kullanvaaleaa unenhiekkaa jo, joten minä olin ilmeisesti ainoa valveilla oleva. Istahdin ikkunankarmille ja painoin poskeni ikkunan viileää pintaa vasten haikeana.
Minä toivoin yhä, että täydellinen satuprinssini hakisi minut valkealla ratsullaan ja asuisimme ikuisesti onnellisena pilvilinnassamme kultakutrisien lastemme kanssa. Vielä jonain päivänä hän hakisi minut, minä tiesin sen.
Ja sillä hetkellä tähtitaivaalla välähti ohimenevä tähdenlento ja siitä minä tiesin, että toiveeni toteutuisi. Tähdet lupasivat sen minulle, ennemmin tai myöhemmin.
A/N: Tuntuu kyllä oudolta, että tämä on sitten ohi. Mutta toivottavasti nautitte tämän viimeisen luvun lukemisesta ja ette pettyneet loppusta. Kiitos kaikille, jotka ovat seuranneet, lukeneet ja kommentoineet tätä.
