Ikäraja: K11
//Kaapo lisäsi alkutiedot
#HAASTE:
Haastaja: Sedai
Nimi: Tunteet pelissä
Paring: Remus/Tonks
AU
Genre: Fluff, Angst (ei Song-fickiä)
Rating: Voisi kallistua sinne K-15:a suuntaan.
Summary: Ei mitään kliseistä juttua siitä, että Remus hokee ettei ansaitse Tonksia. Molemmat pitävät salaa toisistaan, mutta eivät uskalla tunnustaa sitä.
Tonks jää kiinni, vakoillessaan kuolonsyöjiä. Remus panikoi Kalmanhanaukiolla Siriuksen kanssa.
Huomioitavaa:
- Sirius ei ole kuollut
- Tapahtumat sijoittuvat siihen vuoteen, jona Harry + muut olisivat olleet seiskalla.
- Dumbledore ei ole kuollut.
- Voldemortia tai Harrya ei saa olla osallisina tapahtumissa, mutta heidät voi mainita, jos juoni sitä vaatii.
Pakolliset lausahdukset:
“Öh… Remus? Mitä puuhaat?”
“Onko sinulla aivojen tilalla pumpulia, Anturajalka?”
“Miksi teet näin?”
“Jättäkää minut rauhaan!”
“Ei häntä!”
“Kostan vielä!”
Lopuksi: Remuksen ja Tonksin on päädyttävä yhteen tai jommankumman on kuoltava! Jossain vaiheessa heidän on kuitenkin oltava yhdessä à Genre: Fluff
***
Aamun ensimmäiset auringonsäteet valaisivat Kalmanhanaukio kahdentoista likaisista ikkunoista sisään synkkääkin synkempään taloon. Talossa ei kuulunut muita ääniä, kuin Nymfadora Tonksin hiljainen hyräily käytävällä, muutaman metrin päässä kylpyhuoneesta, jossa Remus Lupin harjasi hiljaisena hampaitaan.
Remus antoi katseensa kiertää vanhanaikaisessa kylpyhuoneessa, aina halkeilleesta peilistä vuotavaan suihkun hanaan. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja kuunteli naisen kaunista ääntä oven läpi, kunnes se loittoni kuulumattomiin käytävän päähän. Hän antoi ajatustensa harhailla huomaamattaan itse naiseen, tämän pinkkeihin hiuksiin, kauniisiin sydämenmuotoisiin kasvoihin ja…
ei, Remus komensi itseään,
älä ajattele taas häntä! Et voi saada Tonksia!Remus avasi hitaasti silmänsä ja koetti ajatella jotain muuta, mutta Tonksin kasvot putkahtivat aina hänen mieleensä, niin kirkkaina ja hymyilevinä, ettei hän voinut jättää niitä huomiotta.
Hitto, se nainen tekee minut hulluksi, Remus ajatteli tuskastuneena ja sylkäisi kirpeän hammastahnan suustaan kellertävään lavuaariin. Hän laski kylmää vettä käsilleen ja huuhteli kasvonsa kylmien väreiden kulkiessa pitkin selkärankaa aina varpaisiin saakka. Miten yli kymmenen vuotta nuorempi nainen aiheutti hänelle tällaisia tunteita? Remus pudisti hitaasti päätään ja kuivasi kätensä karkeaan käsipyyhkeeseen. Hän työnsi raskaan oven auki ja astui mustan kokolattiamaton peittämään käytävään.
Talo oli synkkä, se Remuksen oli pakko myöntää, talossa lähes kaikki oli pelkkää mustaa ja peikonjalat, jotka esittivät sateenvarjotelineitä tekivät talosta entistä inhottavamman. Hän huokaisi syvään, kun mietti, että Siriuksesta talo varmasti oli vielä inhottavampi kuin hänestä. Tämähän ei olisi alunperinkään halunnut muuttaa takaisin taloon, jossa hänen kauan vihaamansa suku oli asunut satoja vuosia, mutta hän oli silti myöntynyt kaksi vuotta sitten muuttamaan taloon, kun siitä oli tullut Feeniksin Killan päämaja.
Remus havahtui ajatuksistaan alhaalta kuuluvaan kovaääniseen nauruun.
Tonks, Remus ajatteli automaattisesti ja käveli portaat alas olohuoneeseen ja kurkisti nahkaiselle sohvalle, jossa Tonks ja Sirius istuivat vierekkäin ja nauroivat katketakseen. Remus tunsi vatsanpohjassaan mustasukkaisuuden pistoksen, mutta sysäsi sen nopeasti sivuun. Tonks ja Sirius olivat serkukset, ja mitä se muutenkaan hänelle kuului, kenen kanssa Tonks istui sohvalla.
“Huomenta, Kuutamo!”, Remus havahtui Siriuksen pirteään huudahdukseen.
“Huomenta, Anturajalka”, Remus vastasi hymähtäen. “Hei, Nymfadora”
“Tonks”, nainen korjasi automaattisesti, mutta hymyili silti ujosti. “Nukuitko hyvin?”
Remus yritti pysyä mahdollisimman tyynenä, vaikka hänen sydämensä hakkasi niin kovaa, että hän ihmetteli, ettei Tonks kuullut sitä. Hän tunsi itsensä todella tyhmäksi seisoessaan keskellä lattiaa, kädet syvällä taskuissa, vastaten Tonksin kysymykseen, vaikka Remus epäilikin ettei tätä kiinnostanut, miten hän oli nukkunut yönsä.
“Minä… ihan hyvin”, Remus vastasi hymyillen hieman. “Miten sinä?”
“Mahtavasti, varsinkin kun Sirius kuorsaa viereisessä huoneessa, että koko talo tärisee”, Tonks virnisti. “Mutta minun täytyy mennä. Dumbledore halusi tavata. Morjens!”, Tonks pyyhälsi pois ja kaatoi mennessään posliinisen patsaan, joka esitti jotakuta Mustien lukuisista kotitontuista.
“En minä kuorsaa.” Sirius mutisi sohvalta ja katsahti Remusta, joka oli lysähtänyt samaiselle sohvalle. “En ole ikinä kuorsannut. Mistä hän sen repäisi?”
“Ehkä hän yritti keksiä jotain sanottavaa”, Remus huokaisi. “Onnistui ainakin paremmin kuin minä.”
Sinä idiootti, Tonks ajatteli ja haroi purukuminpinkkejä, piikkisiä hiuksiaan.
Enkö minä keksinyt mitään muuta sanottavaa, kuin nukuinko hyvin? Tonks käveli ripein askelin kohti keittiötä, jossa hänen oli pitänyt tavata Dumbledore. Hän pysähtyi ensi kertaa miettimään, mitä asiaa Dumbledorella oikein olisi.
Ehkä jokin killan asia? Tonks pudisti päätään ja jatkoi matkaansa ajatukset laukaten. Remus pyöri alinomaa hänen päässään, miehen komeat kasvot, tämän hiekanväriset hiukset, lihaksikas var- ,
ei taas! Tonks huokaisi löytäessään itsensä taas ajattelemasta miestä.
Ei, ei, ei… ajattele jotain muuta, Tonks käski itseään ja jatkoi päättäväisesti matkaansa.
“Ah, päivää Nymfadora.” Tonks kuuli rehtorin pirteän äänen ja käännähti ympäri ja näki tämän lempeät partaiset kasvot.
“Päivää, professori”, Tonks tervehti. “Ja sano Tonks”
“Aivan. Tonks.” Dumbledore sanoi ystävällisesti ja johdatti Tonksin peremmälle keittiöön. “Anteeksi myöhästymiseni. Pieniä ongelmia koulun puolella.”
“Ongelmia?” Tonks kohotti kulmiaan. “Ei kai mitään vakavaa?”
“Ei suinkaan, ei suinkaan” Dumbledore vastasi. “Mutta minulla olisi sinulle tehtävä. Sinun pitäisi vakoilla niitä kuolonsyöjiä, joiden kokoontumisajan saimme selville. Siitä puhuimmekin viime kokouksessa, mutta tehtävä on kaiketi vaarallinen, joten ymmärrän jos kieltäydyt. Ajattelin kuitenkin, että sinä sopisit parhaiten tähän tehtävään.”
“Totta kai suostun.” Tonks huomasi sanovansa, vaikka hänen ajatuksensa pyörivät aivan joissain muissa asioissa.
Remus, Remus, Remus… ei taas!, Tonks pudisteli päätään ja käänsi katseensa Dumbledoreen.
“Anteeksi, mitä sanoit, professori?”
Vanha mies katseli tutkivasti Tonksin, tällä hetkellä smaragdin vihreisiin, silmiin ja rykäisi sitten pienesti.
“Ymmärräthän tehtävän vaarallisuuden?”
“Kyllä”
“Mutta otat sen vastaan, vaaroista huolimatta?”
“Kyllä”
“Ja lupaat suorittaa tehtävän, miten parhaiten osaat?”
“Kyllä”
Dumbledore hymyili säteilevästi, siniset silmät tuikkien, heilautti kättään hyvästiksi ja katosi pimeään eteisaulaan. Tonks istui pöydän ääreen ja hautasi kasvonsa käsiinsä, hän ei ollut kuunnellut puoliakaan Dumbledoren puheesta ja sillä hetkellä hän ei edes halunnut ajatella kuolonsyöjien kokouksia. Hän nousi hitaasti ylös tuolistaan ja käveli eteisaulan poikki olohuoneeseen, jossa Remus vielä, Tonksin yllätykseksi, istui. Hän tunsi sydämensä hakkaavaa lujaa, kun hän hermostuneena istui miehen viereen nahkaiselle sohvalla. Mies kohotti kasvonsa naisen kasvoihin ja hymyili hermostuneesti tälle, Tonksin vastatessa siihen lähes yhtä hermostuneesti.
Tonks antoi katseensa kiertää miehen komeissa kasvoissa, hiuksissa, vartalolla… hänen valtasi vastustamaton halu suudella miestä, mutta hän sysäsi sen nopeasti syrjään.
Ei Remus pidä minusta, ei sillä tavalla. Miten olen voinut kuvitella jotain sellaista? Hän nosti taas katseensa Remuksen kauniisiin sinisiin silmiin, hän ei ollut ollut ikinä niin lähellä miestä, ja siinä oli jotain erilaista. Tonks värähti Remuksen koskettaessa hänen kasvojaan, kohottaen hänen leukaansa ylöspäin. Mies suuteli Tonksia varovaisesti. Tämän huulet tuntuivat pehmeiltä ja Tonks antautui siihen lyhyeen suudelmaan joka solullaan, uhraten siihen hetkeen joka ajatuksensa. Hän olisi halunnut hetken kestävän pitempään, mutta Remus erkani hänestä liian äkkiä, liian pian.
He katsoivat hetken toisiaan syvälle silmiin, kumpikaan ei halunnut rikkoa sitä taianomaista hiljaisuutta. Tonks kiersi varovaisesti kätensä Remuksen niskan taakse, ja kuljetti niitä miehen hiekanvärisissä hiuksissa, ja suuteli miehen pehmeitä huulia. Remuskin kietoi kätensä Tonksin niskan taakse ja kuljetti niitä hitaasti alaspäin pitkin naisen kaarevaa selkää.
“Remus…” Tonks kuiskasi suudelmien joukosta. “Olet ihanin tuntemani ihminen.”
Remus virnisti Tonksin sanoille ja suuteli tämän kirkkaan pinkkejä hiuksia, saaden Tonksin naurahtamaan hiljaa.
“Olinpa tyhmä”, hän hymähti ja siveli Remuksen karheaa leukaa. “Minä rakastan sinua, Remus John Lupin.”
“Minäkin sinua, Nymfadora Tonks.”
***
“TONKS!” Remus huutaa kauhuissaan ja yrittää tavoittaa naisen, mutta tämä on jo liian kaukana. Taikoja kimpoilee maasta ja seinistä, mutta Remus ei jaksa välittää, hän näkee vain Tonksin, joka on hengen vaarassa. Vihreä valosuihku lentää aivan Remuksen korvanjuuresta melkein osuen tähän, mutta Remus ei edes huomaa. Tonks kamppailee henkensä edestä kauempana, liian kaukana…
“Avada Kedavra” kuolonsyöjä huudahtaa, Remus aukaisee suunsa äänettömään huutoon. Tonks ei saa kuolla… ei, Remus ajattelee ja yrittää tavoittaa naista, mutta vihreä valosuihku osuu suoraan Tonksin rintaa.
“Ei häntä!”, Remus huutaa ja juoksee naisen luokse “Älä ole kuollut…”
Remus painaa huulensa naisen huulille ja sulkee silmänsä, antaen kyynelten purkautua luomien takaa kasvoilleen. “Kostan vielä!” Remus huudahtaa kohti kuolonsyöjiä. “Kostan vielä puolestasi, Nymfadora Tonks” ***
“EI!” Remus heräsi omaan huutoonsa ja huomasi nukahtaneensa puoliksi istuvaan asentoon sohvalle, jossa hän ja Tonks olivat istuneet myöhään yöhön asti. Tonkskin näytti heränneen miehen huutoon ja räpytteli hämmästyneenä unenrippeitä silmistään.
“Mikä hätänä, Remus?”
“Äh… ei mikään. Outo uni vain…”
Tonks katseli hetken tutkivasti miehen kasvoja, kunnes pomppasi äkisti ylös, kuin sähköiskun saaneena.
“Unohdin kokonaan, että Dumbledore pyysi minua vakoilemaan niitä kuolonsyöjiä!”, Tonks huudahti ja alkoi haroa hermostuneena hiuksiaan.
“Kuolonsyöjiä…?”, Remus joutui miettimään hetken ennen kuin tajusi mitä Tonks oli sanonu. “Hän pyysi MITÄ?!”
“Vakoilemaan kuolonsyöjiä”, nainen toisti hajamielisesti. “Paljonkohan kello jo on? Minun pitäisi olla jo varmaan menossa…”
“Sinä et ole lähdössä mihinkään!” Remus huudahti ja tarttui Tonksia lujasti hartioista, saaden tämän katsomaan hämmästyneenä miestä.
“En minäkään haluaisi olla sinusta erossa, mutta…”, Tonks aloitti.
“Ei kyse ole siitä!” Remus huudahti tahtomattaan ja irrotti otteensa naisen hartioista.
Remus ei itsekkään tajunnut, miksi oli niin huolissaan asiasta, mutta hän ei saanut mielestään unta, jossa hänen rakastamansa nainen makasi kuolleena maassa.
Ei ikinä, mies ajatteli ja huokaisi syvään, en voi antaa Tonksin kuolla. Remus yritti uskotellaan itselleen, että uni oli vain uni, muttei saanut silti sitä mielestään, ja kun hän oli kuullut, että Tonks oli lähdössä vakoilemaan kuolonsyöjiä…
Ei ikinä!“Remus, vastaa minulle”, Tonks pyysi rauhallisesti ja katsoi Remusta suoraan silmiin.
“Unohda” Remus vastasi tylysti ja kääntyi selin Tonksiin, suunnaten katseensa lattiaan.
Tonks pitää minua tyhmänä jos kerron, että näin unta siitä, että hän kuoli. Ja vielä uskon siihen!, Remus ajatteli tuskastuneena ja haroi hermostuneena hiekanruskeita hiuksiaan,
en voi kertoa hänelle.“En unohda.”
Remus tunsi hennot kädet hartioillaan, jotka käänsivät hänet ympäri, jolloin hän joutui taas katsomaan Tonksin vihreisiin, anoviin silmiin. “Remus, kerro minulle.”
“Unohda nyt vain koko juttu” Remus sanoi vältellen Tonksin tutkivaa katsetta.
“Miksi teet näin?” Tonks kysyi ja tarttui puolestaan tiukasti Remuksen hartioista.
“Miksi
sinä teet näin?” Remus kysyi ja huomasi äänensä kohoavan muutamalla asteella. “Tiedät, että se on vaarallista.”
“Niin tiedän!” Tonks huudahti. “En ehdi nyt keskustelemaan tästä. Olen päättänyt ottaa tehtävän vastaan vaaroista huolimatta ja se saa luvan kelvata sinullekin!” nainen jatkoi kiukuissaan ja mulkaisi vielä Remusta ennen kuin käveli ulos huoneesta.
“Tonks, odota!”
“Minä osaan pitää huolen itsestäni, Remus” Tonks sanoi kireällä äänellä huoneen ovelta.
“Tiedän” Remus mutisi, käveli naisen luo ja halasi tätä tiukasti. “Ole varovainen”
“Olen.” Tonks vastasi ääni väristen ja suuteli Remusta otsalle. “Rakastan sinua.”
“Niin minäkin sinua” Remus vastasi, irrottautui halauksesta ja katsoi naisen loittonevaa selkää, kunnes ulko-ovi kolahti kiinni Tonksin jäljestä.
Remus jäi tuijottamaan ovea tyhjä katse silmissään, miettien näkisikö Tonksia enää koskaan…
Mitä? Totta kai näet!, Remus pudisteli päätään, hän ei päässyt selvyyteen edes omista ajatuksistaan. Ensin hän oli estänyt naista lähtemästä ja nyt hän oli jo varma, että Tonks osaisi pitää huolen itsestään. Remus haroi jälleen hermostuneena hiuksiaan, tuijottaen ulko-ovea, kuin odottaen, että Tonks ilmestyisi siitä, nauraen Remuksen hämmästyneelle ilmeelle, kietoen taas hennot käsivartensa hänen kaulansa ympärille…
ei! Älä ajattele tuommoisia! “Öh… Remus? Mitä puuhaat?” Remus säpsähti kuullessaan Siriuksen äänen takaansa, ja kääntyi nopeasti kannoillaan, poispäin ovesta.
“Mitä… minä… en mitään”, Remus takelteli ja taikoi kasvoilleen epäuskottavan hymyn, joka suorastaan kieli, että mies valehteli.
“Ja tuo pitäisi uskoa.” Sirius mutisi huvittuneena. “Kerrohan huolesi selvin sanankääntein.”
“Onko sinulla aivojen tilalla pumpulia, Anturajalka?” Remus mumisi turhautuneena. “Tämä on vakava asia.”
“Minä suhtaudun aina asioihin vakavasti” Sirius vastasi kasvot peruslukemilla ja ohjasi Remuksen olohuoneeseen ja istutti tämän nahkaiselle sohvalla, istuen itse viereen.
“No niin, Kuutamo. Mikä mättää?”
“Minähän sanoi jo - “, mies aloitti, mutta Sirius nosti varoittavasti kätensä pystyyn.
“Ei taas tuota vanhaa virttä. Kerro.” Sirius sanoi oudon päättäväisesti ja vakavasti.
“Tonks lähti vakoilemaan kuolonsyöjiä.” Remus töksäytti asian suoraan ja nousi ylös sohvalta, väännellen käsiään hiukan hermostuneena.
“Mitä?” Sirius katsahti hermostuneeseen ystäväänsä, yrittäen pitää äänensä vakaana. “Miksi?”
Remus käveli pientä ympyrää keskellä olohuonetta, tiedostamatta kunnolla Siriuksen kysymystä, miettien vähän aikaa sitten käytyä keskustelua Tonksin tehtävästä.
Miksi minä päästin hänet menemään? Miksi?“Kuutamo?” Sirius kysyi epävarmasti.
“Mitä?” Mies vastasi ärtyneenä ja pysähtyi tahtomattaan, katse suunnattuna Siriukseen.
“Mikä siinä on ongelmana, että Nymfadora suorittaa jotain Killan tehtävää, joka se epäilemättä oli?”
“Älä ole typerä, Sirius.” Remus töksäytti, yrittäen pitää äänensä tyynenä. “Pitääkö sinulle vääntää kaikki rautalangasta?”
Sirius katsoi ihmetellen ystäväänsä, jonka oli nähnyt vain hyvin harvoin hermostuneena tai ärtyneenä, koska yleensä Remus ei menettänyt itsehillintäänsä, vaan pysyi tyynen rauhallisena, miltei missä asiassa tahansa, mutta nyt tilanne vaikutti vakavalta.
“Remus, Tonks on aurori.” Sirius sanoi vakavana. “Hän osaa pitää huolen itsestään.”
“Tiedän.”
“No mikä tässä sitten on ongelmana?”
“Äh… ei mikään”, Remus sanoi vältellen. “Minä vain… olen huolissani.”
Remus kirosi mielessään, että oli mennyt mainitsemaan asiasta Siriukselle. Oli ollut aivan tarpeeksi epämiellyttävää keskustella asiasta Tonksin itsensä kanssa, mutta nyt Tonksin lisäksi vielä Sirius alkaisi pitää häntä ylihuolehtivaisena idioottina. Kaikkein yksinkertaisinta olisi ollut ehkä vain kertoa koko totuus, mutta kaikki olisivat sen jälkeen pitäneet häntä vielä tyhmempänä, pelätä nyt jonkin viattoman painajaisen käyvän toteen.
Remus istui uudelleen sohvalle, nappasi kiireesti monta kuukautta vanhan Päivän Profeetan ja katosi sen taakse, yrittäen keskittyä sen tekstiin, mutta huomasi lopulta sen turhaksi, luettuaan ensimmäiset kaksi riviä jo viisi kertaa, tajuamatta sanaakaan.
Tonks hiipi hitaasti hänen mieleensä ja hän alkoi miettiä, kuinka kauan siitä oli, kun nainen oli lähtenyt vaaralliseen tehtäväänsä…
***
Tonks huokaisi syvään sulkiessaan oven perässään ja antoi aamuisen tuulen viilentää kasvojaan, hieman tunkkaisen Kalmanhanaukion ilman jälkeen. Hän antoi hennon tuulen vielä hetken sekoittaa purukuminpinkkejä hiuksiaan, kunnes keskittyi ja muutti ne harmahtavaksi ja sotkuiseksi hiuspehkoksi. Kasvonsa nainen muutti lähes tunnistamattomiksi, nostaen vielä mustan hupun niiden peitoksi. Tonks kohenteli huppuaan vielä hetken, ennen kuin nosti oikean kätensä ilmaan, kutsuakseen Poimittaislinjan paikalle.
Violetti bussi pysähtyi Tonksin eteen kovaäänisesti poksahtaen, saaden naisen säpsähtämään, huolimatta siitä, että hän oli matkustanut kyseisellä kulkuneuvolla ties kuinka monta kertaa. Bussin ovi aukesi narahtaen ja ulos astui, Tonksin arvion mukaan, noin kolmekymmenvuotias mies, jolla hiukan punertavat hiukset, sarvisankaiset, suuret silmälasit sekä siniset, tuikkivat silmät.
“Tämä on Poimit - “ Mies aloitti tottuneesti, mutta Tonks keskeytti hänet huiskauttamalla kättään.
“Anteeksi, mutta minulla on kiire.” hän töksäytti ja astui sisään miehen ohi.
“Minnekäs ajetaan, rouva?” mies kysyi ohjaten Tonksia istumaan.
“Vuotavaan Noidankattilaan”, Tonks hymähti, vaivautumatta korjaamaan, ettei ollut rouva, vaan tyytyi istumaan miehen osoittamalle tyhjälle paikalle.
Tonks vajosi syvemmälle penkkiin ja antoi ajatustensa harhailla tulevaan tehtävään. Hän ei ollut uhrannut sille ajatustakaan edellisenä päivänä, mutta nyt, kun hänen ajatuksiinsa mahtui muutakin, kuin Remus, hän alkoi vasta miettiä tehtävän vaarallisuutta ja vaikeutta ja äkillinen paniikki iski häneen kuin terävä veitsi.
Mitäs jos kuolonsyöjät huomaavat minut ja tappavat?, Tonks ajatteli ensimmäisen kerran vasta sitä mahdollisuutta, että jokin voisi mennä pieleen.
Tonks kohensi asentoaan ja katsahti ulos pomppivasta bussista, vajoten pian takaisin upottavaan penkkiin. Nyt, kun hän oli tullut ajatelleeksi epäonnistumisen mahdollisuutta, hän ei saanut sitä pois mielestään. Tonks huokaisi syvään ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Häntä oli varoitettu tehtävästä, sanottu, että se oli vaarallinen, mutta silti hän oli suostunut siihen. Jopa Remus oli yrittänyt estää häntä, mutta Tonks oli vain huutanut rakastamalleen miehelle, ettei välitä tämän neuvoista.
Miksi minun piti olla näin tyhmä?, Tonks ajatteli turhautuneena. Ensin hän oli ihmetellyt Remuksen käytöstä, mutta nyt hän ymmärsi täysin, miksi Remus oli ollut huolissaan.
Tonks pudisteli päätään ja kiskaisi hupun syvemmälle päähänsä. Hän oli ihmetellyt miehen käytöstä ja vaikka ymmärsikin osittain Remuksen huolissaan olemisen, hän epäili, että Remus oli salannut Tonksilta jotain, ehkä jotain mitätöntä asiaa, mutta kuitenkin jotakin sellaista, joka vaikutti niin paljon, yleensä rauhallisen miehen, käytökseen.
Tonks säpsähti ajatuksistaan rahastajan varovaiseen ääneen:
“Rouva…? Olemme perillä.”
Tonks nousi kiireesti ylös ja seurasi miestä auton etuosaan, nyökkäsi ohimennen kuljettajalle, ennen kuin astui ulos viileään ilmaan. Poimittaislinja katosi poksahtaen hänen takaansa, ja Tonks tunsi yhtäkkiä olonsa todella turvattomaksi, mutta kiitti onneaan, että oli keskipäivä eikä pimeä yö, ilman minkäänlaista valonlähdettä. Hän veti syvään henkeään ja yritti ryhdistäytyä, onnistumatta siinä kovinkaan hyvin.
Ryhdistäydy, Tonks, hän käski itseään ja lähti päättäväisesti kohti Vuotavaa Noidankattilaa, antaen ajatustensa taas harhailla aivan muualle kuin siihen, mitä oli tekemässä.
Olisipa Remus täällä, Tonks huomasi ajattelevansa, mutta sysäsi sen nopeasti sivuun.
Minun täytyy keskittyä tähän!Vuotava Noidankattila näytti samalta, kuin Tonks oli muistellut sen olevan, lukuun ottamatta, että asiakkaat olivat vähentyneet huomattavasti siitä, kun hän oli viimeksi kulkenut pubin läpi Viistokujalle, tai juonut lasillisen kermakaljaa, pubin hampaattoman isännän puhellessa hänelle jostain turhanpäiväisestä asiasta. Nyt Tonks olisi enemmän kuin mielellään kuunnellut Tomin pitkästyttäviä tarinoita.
Tonks ei muistanut koskaan olleensa niin peloissaan, kuin silloin, kun seisoi kyyryssä Iskunkiertokujan syrjäisimmällä kujalla ja katsoi montaa kymmentä kuolonsyöjä, jotka puhuivat matalalla äänellä. Ei hän kuolonsyöjiä pelännyt, ei ollut koskaan pelännyt, mutta nyt kaikki tuntui jotenkin haasteellisemmalta kuin ennen, jos hän jäisi kiinni, hän ei ehkä enää koskaan näkisi Remusta. Tonks pudisteli päätään, hän ei käsittänyt, miten Remus saattoi tulla hänen mieleensä jopa sellaisella hetkellä. Tonks siirsi taas katseensa kuolonsyöjiin, mutta he olivat liian kaukana, että hän olisi kuullut, mitä he puhuivat, mutta hän ei uskaltautunut vielä lähemmäs, tietäen ettei pärjäisi yksinään niin monelle kuolonsyöjälle, jos joku huomaisi hänet.
Tonks yritti pinnistää kuulonsa äärimmilleen, mutta ei erottanut silti kuin vaimeaa muminaa.
Pahus, Tonks ajatteli kiukkuisesti ja potkaisi, ajattelematta lainkaan, jalkansa kovaan tiiliseinään, jolloin hänen suustaan karkasi vaimea voihkaisu. Hän läppäsi käden suulleen, mutta huomasi kauhukseen sen olevan liian myöhäistä. Tonks tunsi jonkin kirouksen osuvan häneen takaa päin, ja sen jälkeen kaikki pimeni.
***
“Miksi minulle ei ole sanottu mitään?!” Remus huusi päin Dumbledoren kasvoja, välittämättä tippaakaan, mitä rehtori mahtaisi hänestä tämän jälkeen kuvitella.
“Remus, sain itsekin tietää vasta muutama tunti sitten ja minun oli hoidettava muutama asia.” Dumbledore selitti rauhallisesti, aivan kuin olisi ollut Remuksen kanssa lasillisella, eikä suinkaan keskustelemassa vaarallisesta tilanteesta. Remus oli juuri kuullut Siriukselta, että Tonks oli luultavammin jäänyt kiinni, vakoillessaan kuolonsyöjiä, eikä hänen mieleensä mahtunut sillä hetkellä mitään muuta. Hän ei voinut käsittää, miten Dumbledore saattoi suhtautua asiaan niin tyynen rauhallisesti, ilman pelkoa, että Tonks saattoi olla hengenvaarassa, tai pahimmassa tapauksessa kuollut.
“Ja sinun kiireesikö ovat tärkeämpiä, kuin se, että Tonks voi olla hengenvaarassa?” Remus tulistui ja käveli hermostuneena ympyrää Dumbledoren kansliassa. “Etkö sinä ajatellut, ettei hän yksin voi pärjätä niitä kuolonsyöjiä vastaan, jos joku huomaa hänet?”
“Älä käsitä väärin.” Rehtori sanoi, pitäen äänensä edelleen tyynenä. “Jos olisin tiennyt, että asia on sinulle näin tärkeä, tärkeämpi kuin vain pelkän lähes tuntemattoman Killan jäsenen kiinnijääminen, olisin toki kertonut sinulle henkilökohtaisesti, miten asia on.”
“
Lähes tuntemattoman Killan jäsenen?” Remus tiuskaisi. “Noinko sinä ajattelet jokaisesta Killan jäsenestä, joka on joutunut suureen vaaraan, suorittaessaan jotain sinun antamaasi tehtävää!”
“Ah, suo anteeksi, Remus.” Dumbledore sanoi vakavalla äänellä ja nousi ylös tuolistaan, kävellen pienen ikkunan luo. “Sanoisinko, etten tiennyt, että hän on sinulle enemmän, kuin tuttava Killan kokouksista.”
“Minä… me… hän…” Remus ei meinannut saada sanaa suustaan, ja käänsi katseensa puiseen lattiaan jalkojensa alla. “Tarkoitan, että olemme… hyviä ystäviä.”
Remus nosti hitaasti katseensa lattiasta ja väänteli käsiään hiukan vaivaantuneena, nostaen katseensa rehtoriin, joka näytti katsovan edelleen ulos ikkunasta, odottaen ilmeisesti, että Remus sanoisi jotakin, mutta Remus ei rikkonut hiljaisuutta, joka oli muuttunut hiukan painostavaksi, eikä hän keksinyt mitään sanottavaa. Tuntui, kuin hän olisi jo sanonut kaiken tarpeellisen, ja nyt hän tunsi olonsa vaivaantuneeksi, osaamatta enää sanoa tai kysyä mitään, vaikka tuhannet kysymykset ja solvaukset olivat vielä hetki sitten risteilleet hänen päässään, kun hän oli suinpäin rynnännyt Tylypahkaan, kuultuaan rakastamansa naisen katoamisesta.
“Olen pahoillani, että tässä kävi näin.” Dumbledore rikkoi hiljaisuuden niin yhtäkkisesti, että sai Remuksen säpsähtämään.
“Luuletko, että hän on…?” Remus ei pystynyt jatkamaan, vaan vajosi läheiseen tuoliin, haudaten kasvonsa käsiinsä. Remus ei ollut halunnut ajatella sitä mahdollisuutta, että Tonks olisi kuollut, ei ikinä, mutta nyt pelko iski häneen niin äkisti, että se oli viedä häneltä jalat alta.
Mitä jos Tonks kuolisi? Tai olisi jo kuollut?, Remus yritti karkottaa ajatuksen mielestään, mutta se tunkeutui niin syvälle hänen mieleensä, ettei hän pystynyt enää karkottamaan sitä pois.
“En voi sanoa mitään varmaa, - “ Dumbledore kääntyi Remukseen päin. “- mutta minulla on syytä uskoa, etteivät Kuolonsyöjät surmaa Nymfadoraa, ainakaan heti.”
Remus ei ehtinyt vastata mitään, kun ovelta kuului koputus ja hätääntyneen näköinen Sirius astui sisään, huohottaen raskaasti.
“Dumbledore… Remus on…” Sirius huohotti, mutta huomasi vasta sitten Remuksen, joka istui läheisessä tuolissa, kasvot yhä painettuna alaspäin. “Siinähän sinä olet! Minä luulin, että…” Siriuksen ääni vaimeni, hiljaiseksi muminaksi, hänen katsoessaan Remukseen, joka ei vieläkään nostanut katsettaan ystäväänsä.
“…olisin lähtenyt etsimään Tonksia.” Remus päätti hiljaisena Siriuksen keskenjääneen lauseen, yrittäen pitää äänensä tyynenä, onnistumatta kuitenkaan kätkemään sen outoa karheutta.
“No… minä ajattelin, että kun sinä - “
Remus kurtisti kulmiaan ja nosti viimein katseensa ylös, katsahtaen Siriuksen epäröiviin kasvoihin.
“Et voi luulla, että minä istuisin paikallani, kun rakast -” Remus keskeytti lauseensa ja rykäisi pienesti. “Tarkoitan, että kun… tuota… hyvä ystäväni on vaarassa.”
“Et tietenkään, mutta et voi rynnätä noin vain sinne…”
“Minne?” Remus kysyi yllättäen ja ponkaisi ylös tuolistaan niin yhtäkkiä, että se kaatui kumoon. “Minne hän meni vakoilemaan kuolonsyöjiä?”
“Eihän sillä nyt ole mitään - “ Sirius aloitti, mutta keskeytti lauseensa, kun Remus mulkaisi häntä pahasti.
“Kertokaa minulle.” Remus sanoi päättäväisesti Siriukselle ja Dumbledorelle, mutta kumpikin pysyivät vaiti, saaden Remuksen sisällä kuohahtamaan.
Miksi minulta salataan kaikki, mikä liittyy Tonksiin?“Minulla on oikeus saada tietää.” hän töksäytti ja käänsi kasvonsa poispäin, tuijottaen kanslian ovea, osaamatta päättää, mitä pitäisi tehdä. Hän ei tiennyt, miksi halusi tietää, minne Tonks oli mennyt vakoilemaan kuolonsyöjiä. Remus tiesi, että olisi älytöntä lähteä etsimään naista yksinään, ja ilman mitään tietoa, missä tämä voisi olla, mutta hänestä tuntui, että pienikin tiedonmurunen auttaisi asiassa. Hän ei yksinkertaisesti voinut istua paikoillaan, kun Tonks oli hengenvaarassa.
“Kuutamo, tiedät itsekin, että ei kannata lähteä etsimään Tonksia, ilman mitään tietoa, missä hän voisi olla.” Sirius sanoi hiljaa.
“Kyllä meidän nyt jotain on tehtävä!” Remus tiuskaisi ja alkoi taas kiertää hermostuneena ympyrää keskellä kansliaa. “Emmehän me voi vain istua ja odottaa, jos hän vaikka sattuisi ilmestymään tyhjästä!”
“Remus, tämä on varmasti sinulle vaikeaa…“ Dumbledore sanoi rauhallisesti. “Mutta tällä hetkelle emme voi kuin odottaa, että saamme lisää tietoa.”
Remus huokaisi syvään ja oli aikeissa sano jotain, mutta ajatukset harhailivat niin sekavasti, että hän ei enää osannut erottaa, mitä oli ollut aikeissa sanoa. Hän ei halunnut katsoa kumpaankaan mieheen huoneessa, vaan mutisi lähtevänsä ja tarttui kanslian puiseen ovenkahvaan, kadoten kierreportaisiin, jotka kuljettivat hänet alas kivihirviön luokse. Hän käveli ajatukset turtana Tylypahkan tilusten poikki, saamatta mitään selkoa, mitä halusi tehdä. Hän tiesi, että olisi typerää lähteä etsimään Tonksia, mutta jotakin hänen oli tehtävä. Hän oli tolkuttanut itselleen, ettei voinut vain istua paikoillaan Tonksin ollessa vaarassa, mutta silti jokin hänessä esti häntä tekemästä tyhmyyksiä, kuin sanoen, että vaikka hän harhailisi päättömästi etsimässä naista, se ei toisi tätä takaisin, ei vaikka hän tapattaisi itsensä taistellessaan kymmeniä kuolonsyöjiä vastaan.
Se ei auta asiaa yhtään!, Remus sanoi itselleen yhä uudestaan ja uudestaan, tietämättä enää yhtään, mitä halusi tehdä.
Remus ilmiintyi tullessaan Tylypahkan rajalla ja ilmestyi poksahtaen Kalmanhanaukio kahdentoista eteen. Hän oli suunnitellut menevänsä omaan kotiinsa, mutta kun tuli ajatelleeksi asiaa, hän tiesi, ettei pystyisi juuri sillä hetkellä olemaan yksin.
Remus katsoi hiljaisena, kun numero kaksitoista ilmestyi huomaamatta yhdentoista ja kahdentoista väliin, miettien, miten tyhmältä tuntui mennä jonkun toisen taloon, omistajan ollessa poissa kotoa, mutta astui kuitenkin korkean kynnyksen yli mustalle ovimatolle. Hän sulki oven nopeasti jäljessään ja riisui viittansa huteraan peikonjalkanaulakkoon, syvään huokaisten. Talo tuntui autiolta ja Remus alkoi toivoa, että olisi kuitenkin mennyt omaan kotiinsa, kun Oljo tuli matalasti jupisten eteishalliin.
“Kuraveriset… puoliveriset… ihmissudet… siinä se ihmissusi seisoo niin kuin Oljoa ei olisikaan, niin ylpeänä kuin omistaisi talon…”
Remus tuhahti hiljaa ja käveli olohuoneeseen, välittämättä Oljosta, joka jatkoi vihamielistä jupinaansa Siriuksen äidin muotokuvalle, jota peitti musta verhokangas.
Remus vajosi hitaasti nahkaiselle sohvalla, antaen ajatustensa harhailla taas Tonksiin. Hänen mieleensä tulvahti muisto siitä, kun hän ja Tonks olivat istuneet sohvalla, ja kuinka Tonks oli sanonut rakastavansa häntä. Remus mietti, oliko Tonks todella tarkoittanut sitä, vai oliko tämä vain sanonut.
Kuka voisi rakastaa ihmissutta?, Remus mietti surkeana ja vajosi yhä syvemmälle sohvalle. Hän ei ehkä enää koskaan saisi tilaisuutta kysyä sitä Tonksilta, ei ehkä enää koskaan näkisi naista, eikä ehkä enää koskaan saisi sanoa tälle, kuinka paljon rakasti tätä.
Remus havahtui ajatuksistaan oven kolahdukseen ja suoristautui nopeasti sohvalla, napaten pöydältä nopeasti Noita Luudanvarsia -lehden ja yritti syventyä siihen, vaikka huispaus ja luudanvarret eivät olleet ikinä oikein kiinnostaneet häntä, huolimatta siitä, että hänen ystävänsä, James ja Sirius, olivat olleet hulluna siihen joskus kouluaikoina.
Sirius kurkisti hetken kuluttua oviaukosta olohuoneeseen ja hymyili varovaisesti, kuin odottaen, että Remus heittäisi häntä vaasilla, jos hän uskaltautuisi hymyilemään hiukankin leveämmin, mutta astui kuitenkin sisälle huoneeseen, lysähtäen hänkin samaiselle sohvalle.
“No?” Remus kysyi ja katsoi Siriusta kulmiensa alta.
“Mitä no?”
“Mitä suunnittelitte minun pääni menoksi?”
“Emme me suunnitelleet Dumbledoren kanssa yhtään mitään.” Sirius sanoi ja katsoi epäröiden ystäväänsä.
“Mutta puhuitte minusta?” Remus tiukkasi, katse Siriuksessa.
“No… niin… katsos, kun onhan se outoa, kun… tai siis…” Sirius änkytti anteeksipyytävästi. “Kun sinä olit… tai… siis olet niin huolissasi Tonksista, niin onhan se outoa, kun… te olette ystäviä ja… niin. “
“Te puhuitte siitä, miksi minä olen huolissani Tonksista?” Remus kysyi kulmat koholla. “Jättäkää minut rauhaan!”
“No… ei nyt ihan niinkään.” Sirius mutisi. “Puhuimmehan me nyt tietysti siitäkin, missä Tonks voisi olla…”
“Tiedättekö te, missä hän on?” Remus kysyi ja ponkaisi seisomaan sohvalta.
“Ei… tai siis oli meillä, siis Dumbledorella, aavistus, mutta ei mitään varmaa.”, Sirius sanoi ja nousi hänkin sohvalta, tarraten kiinni Remuksen hartiasta. “Mutta älä tee mitään hätiköityä…” hän varoitti. “Ei siitä ole mitään hyötyä, jos tapatat itsesi.”
“Olet oikeassa.” Remus mutisi ja vajosi takaisin sohvalle ja huokaisi ääni väristen. “Mutta mitäs jos en näe häntä enää ikinä?” hän sanoi ja taisteli luomien takana kirveleviä kyyneliä vastaan. “Mitäs jos hän on jo kuollut?”
“Älä edes ajattele tuommoista” Sirius sanoi tiukasti ja taputti ystäväänsä lohduttavasti hartiaan. “Kyllä Tonks selviää.”
Kyllä Tonks selviää… Kyllä Tonks selviää…, Siriuksen sanat jäivät pyörimään Remuksen mieleen ja hänen olonsa koheni hiukan. Sirius tunsi Tonksin paremmin kuin hän, he olivat tunteneet kauemmin, olivat serkukset, oikeastaan pikkuserkut, mutta Remus ei saanut silti mielestään kuvaa, missä Tonks makasi kuolleena maassa, untaan, missä hän ei voinut mitenkään pelastaa Tonksia, ei auttaa tätä.
Remus havahtui koputukseen, joka kantautui ikkunalta ja kohotti katseensa, nähdäkseen sarvipöllön, joka naputti paksulla nokallaan ikkunaan. Hän nousi nopeasti ylös ja avasi ikkunan. Pöllö lehahti hänen olkapäälleen ja ojensi jalkaansa, johon oli sidottu kirje. Viesti oli lyhyt ja kirjoitettu harvalla, vahvasti kallistuvalla käsialalla:
Remus ja Sirius,
Tonks on löytynyt, muutama Killan jäsen löysi hänet syrjäisestä metsästä noin 50 mailia Lontoosta. He toivat hänet Pyhään Mungoon vakavasti haavoittuneena,
Albus Dumbledore“Tonks… “ Remus sanoi heiveröisellä äänellä. ”Hän on… löytynyt.”
“Mitä? Mistä?” Sirius pomppasi ylös. “Onko hän kunnossa?”
Remus ojensi kirjeen sanaakaan sanomatta Siriukselle, joka luki sen vakavana.
“Hän… vakavasti haavoittuneena?” Sirius sopersi ja tuijotti pergamenttia.
“Minä lähden Mungoon.” Remus tokaisi ja lähti ripein askelin ulos huoneesta, napaten nopeasti viittansa naulasta.
Remus ilmiintyi suoraan Mungon aulaan ja kiiruhti nopeasti tiskin luo, jonka takana valkoasuinen, raskasluominen noita istui huterassa tuolissa, tylsistyneen näköisenä.
“Onko… Nymfadora Tonks… täällä?” Remus kysyi huohottaen ja katsoi, kun nainen selasi papereitaan tiskin alta.
“On. Seitsemäs kerros.” nainen sanoi ja Remus lähti ripeästi kohti portaita, vaivautumatta edes kiittämään naista.
Portaat tuntuivat jatkuvan loputtomiin ja Remus ei saanut mielestään sitä, että Tonks olisi kuollut.
Vakavasti haavoittuneena, Dumbledore oli sanonut, että Tonks oli vakavasti haavoittunut. Mitäs jos parantajat eivät voisi enää tehdä mitään? Mitäs jos Tonksia ei voisi enää parantaa?
Viides kerros… kuudes kerros…, Remus huohotti raskaasti, kun viimein pääsi seitsemänteen kerrokseen ja vilkuili ympärilleen, kunnes huomasi muutaman tutun näköisen Kiltalaisen seisoman huoneen numero 10 edessä.
“Miten hän voi?” Remus kysyi hengästyneenä saapuessaan heidän luokseen.
“Ei kovin hyvin.” möreä miesääni sanoi ja Remus vilkaisi miestä, jonka tiesi vain ulkonäöltä Killan kokouksista. Miehellä oli tummat takkuiset hiukset ja arpiset kasvot, ja hän hymyili poissaolevasti Remukselle. “Hän oli aika kehnossa kunnossa, kun löysimme hänet.”
Samassa valkoasuinen parantaja astui ulos huoneesta ja hymyili heille iloisesti.
“Hän tulee kuntoon, mutta tarvitsee lepoa.” hän sanoi. “Mutta voitte käydä pikaisesti katsomassa häntä.”
Remus huokaisi helpotuksesta ja viimein painava tunne hänen rinnassaan hellitti ja työntyi parantajan ohi huoneeseen, jossa oli noin kymmenen sänkyä, joissa noin puolissa makasi sairaan näköisiä ihmisiä. Remus antoi katseensa kiertää hetken huoneessa, ennen kuin hoksasi Tonksin, joka makasi sängyssä ikkunan vieressä.
Nainen näytti tosiaan sairaalta. Tämä oli väsyneen näköinen, hänen kasvonsa olivat yltä päältä ruhjeissa ja haavoissa ja hänen kätensä näytti olevan kantositeessa. Tonks raotti hitaasti silmiään, kun Remus istui hänen viereensä, ottaen tämän terveen käden omaansa. Nainen hymyili heikosti ja puristi Remuksen kättä kuin sanoen, ettei halunnut tämän päästävän irti.
“Tonks… “ Remus kuiskasi ja puristi hänkin hellästi tämän kättä. “Miten voit?”
“Olen… voinut paremminkin.” Tonks sanoi heikosti ja katsoi Remuksen sinisiin silmiin. “Minun… olisi… pitänyt… kuunnella… sinua…” hän sanoi hiljaa.
“Et ole tehnyt mitään väärää.” Remus sanoi ja silitti Tonksin hiuksia lohduttavasti. “Ethän sinä voinut tietää…”
“Minä sanoin, etten välitä neuvoistasi.” Tonks sanoi ja muutama kyynel valahti hänen ruhjotuille kasvoilleen. “Anna anteeksi, Remus. Sinä olit oikeassa.”
“Ei ole mitään anteeksipyydettävää, Tonks.” Remus sanoi hiljaa ja suuteli naista otsalle. “Rakastan sinua, Nymfadora Tonks.”
