Kirjoittaja: Kika
Ikäraja: K-11
Paritus: Hermione/Draco, sivuparituksena Harry/Ginny
Tyylilaji: Romance
Vastuuvapautus: Hahmot Rowlingin, kuten aina
tarina vain omista aivoista (siis jos niitä löytyy).
Omistettu
Tutti frutille. ^^ Anteeksi kun meni näin kauan ;_;
Beetaamaton, joten kertokaa jos kamalasti virheitä löytyy. Ja sitten, käykää vain kimppuun!
Meidän syksymme
Oli viileä syysilta, kun Hermione käveli yksin pitkin autiota rantaa. Puut olivat jo aikaa sitten pudottaneet lehtensä ja eläimet kaikonneet talviunille tai etelämpään. Mikään ei saattanut poistaa sitä lohdutonta tuskaa, jota tyttö kantoi sisällään. Se tuotti hänelle jatkuvasti pahaa oloa, mutta hän ei kyennyt kasaamaan ajatuksiaan, ja ennen kaikkea: Hän ei voisi puhua siitä kenellekään.
Hermione istui paljasoksaisen puun alle ja kietoi kylmästä tärisevät kätensä polviensa ympärille. Hermionen poskelle vieri vain muutama äänetön kyynel, mutta se riitti paljastamaan hänen itkevän. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Tytön päässä kaikui vain yksi sana: Draco.
Hermione istui paikallaan vielä kyynelten loputtuakin. Hän katsoi kuuta, joka oli jo melkein täysikuu, mutta yhtä yksinäinen kuin hänkin. Hän olisi halunnut itkeä kaiken sisällään painavan kuulle, muuta ei onnistunut saamaan enää kyyneltäkään kirvelevistä silmistään. Ulkoilman kylmyyskään ei ollut mitään siihen verrattuna, mitä hän kantoi sydämessään. Tuntui, kuin hänet olisi rutistettu sisältä murskaksi. Ja huomenna hän joutuisi esittämään taas vahvaa, sillä hän ei halunnut näyttää muille heikkouttaan ja epävarmuuttaan.
Hermione päätti mennä sisään. Hän tiesi, ettei saisi kuitenkaan nukuttua, mutta hän oli alkanut pelätä sitä kylmyyttä ja kaikkein eniten sitä murtamatonta yksinäisyyttä ja hiljaisuutta mikä vain pakottaisi Hermionen ajattelemaan kaikkea sitä, mitä hän yritti kaikin tavoin vältellä.
Päästyään sisälle Tyttö lähti kulkemaan kohti Rohkelikkojen tornia. Hermione luuli kuulleensa jostain askelia ja vetäytyi varjoihin, mutta vaikka hän kuinka yritti kuunnella, hän ei kuullut enää mitään. Tyttö jatkoi matkaansa, mutta ennen kuin huomasikaan, joku tuli häntä vastaan niin, että he törmäsivät. Koska häntä ei yksinkertaisesti huvittanut jäädä kuuntelemaan saarnoja, hän mumisi pikaisesti anteeksipyydöt ja jatkoi ripeästi matkaansa. Häntä ei edes kiinnostanut kehen oli törmännyt, Aivan sama vaikka se olisi ollut itse Dumbledore.
Hermione ei saanut unta. Hän pyöri sängyssään rutistaen peittoaan, jonka tuoksu oli niin tuttu ja turvallinen. Sen haju toi mieleen mummon, jonka luona Hermione oli viettänyt suuren osan lapsuudestaan. Hänelle tuli valtava ikävä mummoaan, joka oli kuollut pari vuotta sitten jossain onnettomuudessa. Hermione sai kuitenkin viimein unta viiden maissa aamuyöllä.
Aamulla herätessään Hermione ei muistanut enää untaan, mutta tiesi sen olleen painajaista. Hän oli kyllä pirteämpi kuin outkaan aikaan, mistä hän oli voin kiitollinen, Vaikka hän olikin nukkunut vain reilut kaksi ja puoli tuntua, hän oli nukkunut jotenkuten. Siltikään hän ei pystynyt pysymään vahvana. Hän tiesi että hänen tarvitsisi vain nähdä Malfoy ja hän murtuisi uudestaan.
Hermione lähti kohti suurta salia. Ron oli äkännyt hänet käytävällä ja juossut perään.
“Hei odota vähän, mikä kiire nyt on? Voitaisiin kävellä kahdestaan, sopiiko? Tule minun kanssani suureen saliin, jooko?” Ron kyseli ja Hermionea alkoi ärsyttämään pojan anelut ja ehkä lievä tungettelukin ja oli juuri miettimässä miten vastaisi loukkaamatta poikaa, kun kuuli jonkun toisen huutavan:
” Hei, Hermione, odota!” Todettuaan huutajan Ginnyksi Hermione sanoi Ronille ettei antaisi hänen odottaa vaan patisti tämän aamiaiselle. Ginny oli jo kiirehtinyt hermionen vierelle ja jatkoi asiaansa Ronin poistuessa paikalta:
“Anteeksi, en huomannut sinua eilen kun törmättiin rappusissa. Et kai suuttunut kun lähdit niin nopeasti? Mistä olit tulossa?”
Hermione vastasi vain ettei ollut suuttunut ja pyysi vielä kerran anteeksi mutta päätti jättää viimeisen kysymyksen välistä.
Aamupalan jälkeen Hermione vilkutti Ginnylle ja riensi ensimmäiselle tunnilleen. Hän istuutui tavanomaiselle paikalleen Ronin ja Harryn viereen. Hän ei pystynyt juurikaan keskittymään tuntiin, vaan muodonmuutoksen tunnit lipuivat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Juuri ennen tunnin loppua Hermionelle nousi mieleen kysymys, joka alkoi askarruttamaan häntä:
mitä Ginny oli ollut tekemässä?Tunnin loputtuakin Hermione yritti pääkäillä vastausta muttei keksinyt mitään. Hän vaelsi muiden oppilaiden mukana seuraavalle tunnille. Huomattuaan Ginnyn hän pyysi tämän sivummalle ja kysyi viimeöisestä “retkestä”. Ginny kertoi, ettei ollut saanut unta ja oli päättänyt käydä haukkaamassa raitista ilmaa. Hermionesta tämä kuulosti vain tekosyyltä, mutta antoi asian jäädä, sillä hän ei halunnut alkaa utelemaankaan.
Hermione hyvästeli Ginnyn ja lähti kohti Kalkaroksen taikajuomatunteja. Luihuset olivat samalla tunnilla, joten Hermione ei pystynyt keskittymään sitä vähääkään mitä muilla tunneilla.
“Olisiko neiti Grangerilta liikaa vaadittu, jos pyytäisin häntä keskittymään tuntiini?” Kysyi Kalkaroksen kylmänivallinen ääni jostain tytön takaa.
“Anteeksi, professori”, mumisi Hermione ja kuuli Malfoyn naurahtavan. Miksi pojan piti aina olla niin ilkeä?
Hermionella oli työn ja tuskan takana pidätellä silmäkulmiin kohoavia polttavia kyyneliä, jotka yrittivät aina päästä karkaamaan poskelle, kun hän ajatteli, että hänen unelmansa tulisi aina olemaan jossain kaukana, saavuttamattomissa.
Illalla Hermione oli menossa Rohkelikkojen torniin. Hän ajatteli liemitunteja ja tunsi taas pahaa oloa. Kuinka hän olisikaan halunnut puhua jollekin. Kuinka hän olisikaan halunnut kertoa kaikki asiat jotka tuntuivat aina vain yhä ahdistavammilta.
Hermione oli kulkenut käytävää jo ties kuinka kauan, kun havahtui Ronin huutoon:
“Odota vähän, Hermione! Mikä on? Näytät siltä kuin kävelisit kohta päin seinää.”
Hermionen olo oli juuri sillä hetkellä sellainen, että olisi voinut heittää
Ronin päin seinää.
“Ai? Ei ole mikään, väsyttää vain niin kamalasti”, Hermione vastasi, mikä oli tietysti osaksi tottakin.
Ron uskoi Hermionen selityksen ja päätti jäädä odottamaan Harrya joka oli kadonnut jonnekin. Hän ei olisi kylläkään jäänyt siihen, jos olisi nähnyt Hermionen kyynelet, tai toiseksi, jos olisi tiennyt Harryn jääneen kulman taakse Ginnyn kanssa,
***
“Anteeksi Ginny. En päässyt eilen vaikka olisinkin halunnut, mutta veljesi vahtii minua nykyään aika tarkkaan…” Harry selitti Ginnylle.
“Äh, antaa olla. Ei se mitään”, Ginny vastasi Harrylle muka-pirteästi, mutta Harry huomasi hänen murjottavan.
“Anteeksi”, Harry sanoi vielä kerran ja painoi otsansa Ginnyn otsaa vasten kuin kysyäkseen lupaa. Ginny ei reagoinut mitenkään, sillä hän oli vielä vihainen. Silloin Harry painoi Huulensa lempeästi Ginnyn huulille. Aluksi Ginny säikähti hieman, mutta leppyi pian ja vastasi suudelmaan. Pian Ginny kuitenkin erkani suudelmasta.
“Harry, mene. Ron on tulossa tännepäin”, Ginny varoitti. Harryn pettynyt ilme oli näkemisen arvoinen kun hän asteli pois kulman takaa, mutta saattoi pian huoahtaa helpotuksesta kun Ron ei ollut nähnyt heitä.
“No, mikä kesti?” Kysyi Ron närkästyneenä.
“Kysyin vielä Nevilleltä läksyt”, Harry valehteli.
***
Hermione astui sisään rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen. Siellä ei ollut vielä tähän aikaan ketään, mutta Hermione päätti mennä jo nukkumaan. Hän kapusi rappuset ylös tyttöjen makuuhuoneeseen Ja painoi päänsä tyynyänsä vasten.
Hetken kuluttu Hermione kuuli, kuinka ovi aukesi ja Ginny astui sisään. Hermione ei viitsinyt näyttää itkuisia kasvojaan ja jätti vastaamatta tytön tervehdykseen. Ginny meni kuitenkin hänen luokseen muttei tiennyt vielä tämän itkevän vaan alkoi hehkuttamaan:
“Arvaa mitä! Olen Harryn kanssa yhdessä! Tai siis ehkä, ainakin hän suuteli minua. Olin Aluksi vihainen hänelle kun hän ei tullutkaan ei…” Ginny puristi suunsa viivaksi.
“Eilen mitä?” Hermione kysyi nyt aidosti uteliaana ja nosti päänsä tyynystään.
“Ei mitään, mitään tärkeää”, Ginny vastasi.
“Kerro, ole kiltti”, Hermione aneli koiranpentuilmeellään. Hänen kiinnostuksensa vain kasvoi. yleensä Ginny oli niin… tottelevainen , jos sitä sillä sanalla pystyi kuvaamaan. Siis teki yleensä kaiken aina sääntöjä noudattaen. Ilmeisesti Hermionen koiranpentuilme ei toiminut, sillä Ginnyllä oli vastavaatimus:
“Kerron, jos sinä kerrot miksi itket?” Ginny oli huomannut Hermionen punertavat silmät.
“Äh, antaa olla. Anteeksi että utelin”, Hermione luovutti, syvällä sisimmissään hän olisi kuitenkin halunnut kertoa mieltään painavat asiat ystävälleen.
“Onneksi olkoon, olen niin onnellinen että olette yhdessä!” Hermione hehkutti vaihtaen puheenaihetta. Ginny ei kehdannut enää kääntää keskustelua takaisin, joten päätti tyytyä jatkamaan Harryn hehkuttamista. Hermione myötäili mukana, mutta oli vain iloinen, sillä kerrankin hänellä oli jotakin muuta ajateltavaa.
Aamulla Hermione heräsi väsyneenä. Hän huomasi alkaneensa nukkua taas yhä huonommin. Hän tiesi nähneensä painajaista, muttei muistanut sitä enää. Hermione ei antanut sen kuitenkaan haitata vaan pakotti itsensä hammaspesulle.
Aamiaisella Hermione raahautui taas tavalliselle paikalleen Harryn ja Ronin viereen. Hän käänsi itsensä kuitenkin niin, että saatto nähdä luihusten pöytään. Hän huomasi ettei Draco istunutkaan normaalilla paikallaan. Itse asiassa Dracoa ei näkynyt koko salissa.
Hermionelle iski jonkinmoinen pakokauhu ja sanaakaan sanomatta hän juoksi pois salista. Juuri kun hän astui ulos salista, hän törmäsi johonkin - Malfoyhin.
“a-anteeksi”, Hermione pyysi hermostuneena. Hän saattoi huomata kuinka hänen äänensä katosi miltei olemattomiin.
“Oho, minnekäs kuraveri-Grangerilla on noin palava kiire?” Kysyi Malfoyn hyytävällä äänellään, saamatta tahtomiaan sanoja tulemaan ulos.
“Ei kuulu sinulle, Malfoy”, Hermione töksäytti. Hän oli saanut taas äänensä melkein normaaliksi, ainakin varmemmaksi. Pidemmittä puheitta hän suuntasi kohti ulko-ovia, kun kuuli Malfoyn huutavan peräänsä:
“Odota!”
Hermione pysähtyi vain sekunnin sadasosaksi mutta Malfoy ehti huomata sen ja kuroi välimatkan nopeasti umpeen. Hän käveli nyt Hermionen vierellä ja oli sanomassa juuri jotain, kun päästikin suustaan juuri ne sanat, mitä ei olisi halunnut:
“Kuule, luuletko tosissasi että minua oikeasti edes kiinnostaa, minne kuraverinen on menossa?”
Malfoy kirosi mielessään itseään ja lähti omille takaisin saliin päin. Hermione taas riensi pihalle, vaikkei tiennytkään mitä tekisi siellä. Ruokailuun hän ei ollut enää ainakaan enää menossa.
Hermione istahti rappusille. Hän ei voinut ymmärtää, miksi puhui aina erilailla kuin olisi halunnut, mutta oli varma, että Malfoy vihaisi häntä vieläkin enemmän tämän välikohtauksen jälkeen, joten väliäkös tuolla.
Linnut liversivät korkealla puissa ja niiden laulu peitti Hermionen niiskautukset kun kirvelevät kyynelet kulkivat pitkin siroja poskipäitä. Aurinko paistoi jo korkealla taivaalla ja tuuli leyhytteli tytön ruskeita kiharoita. Ne kieppuivat villisti ilmassa, mutta Hermione ei jaksanut välittää siitä.
Kun Hermione sai viimein kyynelensä loppumaan, hän nousi hitaasti ylös ja lähti suunnistamaan kohti ensimmäistä oppituntiaan. Hän ei nähnyt Ronia ja Harrya käytävällä, joten hän päätti oikaista. Juuri nyt häntä ei huvittanut juuttua oppilasvirtaan. Ei sillä, että matka olisi ollut lyhyempi - ehei, päinvastoin se kiersi, mutta oppilaita oli huomattavasti vähemmän.
Pian Hermione huomasi kävelleensä melkein ohi luokasta. Hän oli juuri painamassa kättänsä ovenkahvalle, kun tunsi jonkun toisenkin yrittävän avata ovea samaan aikaan. Vaaleahiuksinen poika laski kätensä Hermionen kädelle ja huomattuaan tapahtuneen vetäisi sen nopeasti pois. Vaikka kosketus olikin vain lähes hipaisu, Hermionen lävitse kulki lämpimiä väristyksiä ja vatsanpohjassa kihelmöi. Tytön sydän hakkasi kiivaasti ja pieni puna syvensi jo valmiiksi ruusunväristen poskien punaa. Tyttö antoi ruskeiden kiharoidensa peittää poskiensa uuden sävyn.
“Granger?” Malfoy kysyi hieman hämmästyneenä. Hämmästynyt sävy Malfoyn suusta kuulosti Hermionen mielestä niin hassulta, että hänen suustaan karkasi pieni hermostunut naurahdus ja poskipäät kohosivat hieman hymyyn.
***
Voi kuinka suloinen hän voi olla, ajatteli Draco. Hän avasi luokan oven ja astui sisään. Hän riensi omalle paikalleen vaaleat hiukset lehahtaen. Niiden tuoksu oli Hermionen mielestä maailman kaunein. Tyttö asteli varovasti paikalleen välttäen hipaisemasta mitään kädellään, jota Draco oli koskettanut. Hermione katsahti kohti Dracon paikkaa ja saattoi huomata, kuinka tämä katsoi tyttöön. Vastentahtoisesti tyttö painoi katseensa alas pojan jäänharmaista silmistä. Dracon katse oli ollut kaikkea muuta kuin ilkeä, kylmä tai ivallinen. Sitä saattoi kutsua melkein lämpimäksi.
Hermionella oli vaikeuksia pitää tunteensa kurissa. Tyttöraukan sisällä kuohui, kun hän mietti kuumeisesti miten toimia. Hän tiesi ettei uskaltaisi lähestyä poikaa, muttei halunnut odottaa turhaan Draconkaan aloitetta.
Tunnin päätyttyä Hermione asteli rivakasti poispäin pitkää käytävää. Hän yritti parhaansa mukaan olla kohtaamatta tuttuja. Häntä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa alkaa jutella jostakin typerästä Huispauksesta! Hän ei pystynyt ymmärtämään, miksi Ron työnsi sitä hänelle miltei väkipakolla ja joka käänteessä. Hän ei ymmärtänyt myöskään, miksi Ron oli nykyään niin tungetteleva. Se tuntui Hermionesta aina niin epämukavalta, mutta ei hän oikein kehdannut sanoakaan siitä, sillä olihan Ron sentään hänen ystävänsä.
Töks. Hermione löi jalkansa vahingossa portaan reunaan ja oli kaatua taaksepäin puolivälistä rappusia. Yllättäen joku tarttui häntä selästä ja kaappasi hänet kiinni vahvoilla käsillään. hermione nosti katseensa ja Huomasi Dracon ottaneen hänet vastaan.
“Dra- ei kun Malfoy? Mitä sinä… Miksi autoit minua?” Hermione ei pystynyt pidättämään hämmästystään.
“No Herm ei kun Granger”, Draco aloitti tahallaan, “Vaikkei parhaita ystäviä ollakaan, ei se tarkoita että minun pitäisi sinun antaa loukkaantua henkihieveriin.” Draco nosti Hermionen kevyesti pystyyn ja oli jatkamaisillaan matkaansa kun kuuli Hermionen kiittävän. Draco käännähti takaisin tyttöön päin ja nosti toista kulmakarvaansa kysyvästi.
“Ei sinun olisi kiittää tarvinnut, ainahan me olemme toisiamme vihanneet, tuskin tämä mitään vaikuttaa”, Draco naurahti ivallisesti ja kääntyi taas lähteäkseen, kun Hermione huusi miltei hätääntyneesti hänen peräänsä:
“Ei, en usko. Se
voi muuttua,
se muuttuu!” Hermione peitti suunsa kädellään. Miksi hän oli mennyt huutamaan Malfoylle jotakin tällaista?
Draco Hymähti, käveli aivan lähelle tyttöä ja katsoi suoraan tämän silmiin:
“Vai luulet sinä, että se muuttuu? Enpä oikein usko, kuraverinen.” Malfoyn ääni oli ollut melkein varoittava, eikä Hermione kyennyt vastaamaan hänelle mitään, vaan jäi seisomaan melkein turtana paikoilleen.
***
voi ei, ajatteli Draco,
mitä päästinkään suustani? Hän ei vain pystynyt sulattamaan sitä, että Hermione oli kuulostanut niin…
toiveikkaalta. Aivan kuin hän olisi toivonut kykenevänsä lähesty Dracoa. Mitä hänen päässään pyöri? Ei Draco ollut ennenkään saanut haluamaansa, miksi hän nyt tavoittaisi tytön sydämen? Tytön, johon oli ehkä, kenties, aivan hiukan rakastunut.
Malfoy pyörähti ympäri ja lähti juoksemaan pitkin autiota käytävää, jossa ikkunoista lankeava auringonvalo oli syksystä apeaa ja yksinäisen näköistä. Se ei leikitellyt enää puiden lehtien luomien varjojen kanssa.
Dracon juostessa hän huomasi tuon ruskeahiuksisen tytön seisomassa yhäkin siinä, mihin Dracon sanat olivat hänet lamauttaneet. Draco kakoi kurkkuaan, sillä tuntui, kuin yksikään sana ei pystyisi tulemaan sieltä ulos. “ Anteeksi, Hermione”, aloitti Malfoy, mutta tuntui, kuin sanat olisivat kantautuneet kuuroille korville. Hermione vain seisoi paikoillaan ja katsoi eteensä tuskin näkemättä siellä mitään. Dracon silmissä häivähti pelko. Vaikkei se kestänytkään puolta sekuntia pidempään, sen olisi silti saattanut havaita selkeästi
Hermione ei pystynyt liikahtamaan, pojan ilkeät sanat kaikuivat yhä hänen mielessään. Hän olisi lähtenyt juoksemaan jos olisi pystynyt, mutta romahtikin lattialle. Hän näki vain mustaa ja pimeää yksinäisyyttä, joka kaartui synkkänä hänen ylleen. Se kaikki tuntui kuohuvan yli hänen sydämestään.
***
Jostakin kuului lorinaa, aivan kuin pullosta olisi kaadettu jotain. Hetken päästä siitä kuului inhottavaa kahinaa kun joku jauhoi ilmiselvästi jotain, mitä nyt sekoitti nesteeseen. Hermione yritti kevyesti liikauttaa kättään, mutta se tuntuikin lyijynraskaalta. Seuraavaksi hän raotti silmiään. Ensiksi sokaiseva valo osui niihin, mutta sitten se tasoitti ja Hermione saattoi erottaa hahmon istumassa sairaalasänkynsä vieressä. Hahmo oli niin vaalea, että hän luuli sitä aluksi enkeliksi, mutta pian hän kuitenkin huomasi sen olevan Malfoy. Hermione olisi pompannut pystyyn, ellei tuo vaalea poika ja kaikki muut Hermionelle tuntemattomat, ilmeisesti kuitenkin jotkut parannusvälineet, olisi estänyt häntä liikauttamasta sormeaansakaan.
“Hermione, hienoa että heräsit! Tai siis… anteeksi”, Sanoi Draco lämmin hymy kasvoillaan, “Anteeksi, että aiheutin sinut tuohon kuntoon”.
“Ei se mitään, älä syytä itseäsi”, Hermione mumisi vastaukseksi niin hyvin kuin pystyi, “Ei kun hetkinen… kutsuitko minua juuri etunimellä?”
“Mm… taisinpa kutsua, anteek-”
“Ei, älä, ei se mitään. Se kuulostaa hyvältä. Äläkä pyydä kokoajan anteeksi”, Hermione hymyili pienesti.
“En, an- en!”
“Kiitos.” Hermione ei pystynyt olla hymyilemättä pojalle. Poikakin hymyili takaisin, ja Hermionesta tuntui, kuin Draco olisi ollut eri henkilö kun he viimeksi tapasivat, muttei halunnut muistella sitä ikävää muistoa.
“Kutsu minuakin vain Dracoksi”, poika sanoi lempeästi.
“Kyllä, Draco”, tyttö vastasi sädehtien.
Draco värähti. Kuinka kaunis Hermione olikaan ruskeiden kiharoidensa ympäröimänä, kuinka hänen pähkinänruskeat silmänsä tuikkivatkaan, ja vieläpä ilmeisesti hänen ansiostaan. Draco ymmärsi, että kaikki se ilkeä ja julma, mitä hän oli vuosien aikana Hermionelle sanonut ja tehnyt, olikin ollut vain tapa peittää hänen tunteensa, tapa huijata itseään.
Juuri sillä hetkellä Draco olisi antanut mitä vain, että olisi saanut painaa huulensa vasten tytön vielä hieman kalvakoita huulia ja saanut hyvittää kaiken, mitä tämä oli joutunut vuosien aikana kärsimään hänen takiansa.
Hermione tutki pojan kasvoja ja huomasi tämän ajattelevan jotain. Hermione kysyi mikä painoi hänen mieltään, ja Draco vastasi, että hänen tekisi mieli tehdä yksi juttu. Hermione katsoi Dracoa vähän aikaa, muttei tyytynyt vastaukseen vaan kysyi:
”Mikä?”
“Yksi mukava juttu”, Draco sanoi leikitellen Hermionen hiuskiehkuralla.
“Millainen?”, Hermione kysyi taas.
“Saanko näyttää?” Pienen epäröinnin jälkeen hermione vastasi:
“Tietysti”.
“Hyvä on, mutta lupaa, että jos se ei ole sinun mielestäsi mukavaa, niin käske minun lopettaa heti, onko selvä?” Poika kysyi, mutta lisäsi vielä arasti:
”Lupaathan, ettet suutu, jooko?” Hermione ei pystynyt keksimään mitään, mitä poika voisi tarkoittaa sanoillaan, ja pojan yrittäessä lukea Hermionen ilmeitä ja odottaessa vastausta hän myöntyi:
“Hyvä on, minä lupaan.”
Hitaasti, varoen satuttamasta tyttöä, poika kumartui tyttöä kohti. Pikaisen katseenvaihdon jälkeen hän painoi huulensa ensin varovasti, mutta sitten varmemmin tytön huulille. Aluksi Hermione hämmästyi, mutta koska tyttö ei sanonut mitään, poika jatkoi suudelmaa. Hermione vastasi pian pojan suudelmaan ja kietoi senkin käden, joka ei ollut jo kiinni Dracossa, pojan vaaleisiin hiuksiin ja imi samalla tämän tuoksua itseensä. Draco veti Hermionen lähemmäksi itseään hämmästyneenä siitä, että tyttö vastasi suudelmaan, ja suuteli tätä ahnaasti.
Kyyhkyläiset vetäytyivät nopeasti suudelmasta kuullessaan askelien lähestyvän. Ne menivät kuitenkin ohi, ja Hermione kysyi ilkikurisesti:
“Ja tuota kutsuit ‘mukavaksi‘?”
“Ei, olin väärässä. Se oli mahtavaa, ihmeellistä!”
“Se oli ihanaa”, Hermionekin lisäsi vielä. Hermione hymyili onnellisena ja uppoutui pojan huuliin uudestaan.
***
Ginny oli saapunut katsomaan Hermionea ja asettui tämän sairaalasängyn viereen. Draco oli juuri ehtinyt lähteä, mistä Hermione oli tyytyväinen, sillä säästyi selityksiltä.
Ginnyn kyseltyä Hermionen voinnista hän alkoi jutella Harrysta, siitä kuinka oli saanut tämän suostuteltua siihen, että he menisivät tänäyönä rannalle kävelylle. Ginny punastui hiukan ja Hermione ei voinut olla kysymättä:
“Ginny, oliko tämä se ‘paha asia’, jota et voinut silloin sanoa?”
“Anteeksi nyt, se vain on niin noloa. Ja kiellettyä.”, Ginny punastui entisestään.
“Eipäs, se kuulostaa todella romanttiselta! Ja Ginny pieni, kaikkihan niin tekevät, menevät ulos yöllä”. Hermione kuulosti niin äidilliseltä, että Ginnyn oli pakko nauraa sille äänensävylle.
“Mutta hei”, Ginny äkkiä muisti ja kysyi: “Nyt kun sait tietää minun juttuni, niin sinun on vastattava: Miksi itkit?”
“Ei käy, minun juttuni on puolet pahempi”, Hermione kiusasi ja heristi leikillisesti sormeaan.
“Kiiiilttiiii”, Ginny aneli koiranpentuilmeellään.
“Ei onnistu, ei tehoa minuun”, Hermione sanoi ja näytti kieltään parhaalle ystävälleen.
“Höh, sitten en puhu sinulle ja saat kaaauhean rangaistuksen”, Ginny sanoi ja alkoi kutittaa Hermionea.
“Auh! Lopeta, luovutan”, Hermione kiljui naurunsa seasta.
Hermione ei ollut voinut enää yhtään huonosti suudelmansa jälkeen, ja häntä vain vaivasi, kun joutui olemaan yhä sairaalasängyssään. Pomfrey ei ollut antanut Hermionen nousta edes istumaan, mikä ärsytti Hermionea tavattomasti.
“Hyvä on, antaa tulla”, Ginny sanoi voitonriemuisena.
“No, tuota, kumarru”, Hermione käski. Ginny teki työtä käskettyä ja Hermione tiivisti kertomuksensa kahteen sanaan:
“Rakastan Malfoyta.”
Ginny oli, kuin Hermione olisi sanonut minkä tahansa tavallisen asian, mutta ihmetteli kuitenkin:
“Entä miten… hänhän…”
“Ei enää mitään, me suutelimme…”
“Milloin?” Ginny kysyi yllättyneenä.
“…äsken.”
“Ai, ilmankos hän tulikin täältäpäin. Onnea, mahtavaa!”
“Eikö se ole sinusta outoa tai inhottavaa?” Hermione kysyi aidosti yllättyneenä.
“Ei, pitäisikö sen sitten olla?”, Ginny näytteli loukkaantunutta.
“Ei tietenkään, anteeksi. Kiitos, kun olet niin mahtava ystävä!”
Ystävykset halasivat, tai oikeastaan Ginny halasi Hermionea, sillä matami Pomfrey katsoi Hermionea uskallapas-vain-liikauttaa-sormeasikin-ilmeellään, ja Ginnylle nousi uusi kysymys mieleen:
“Miksi sinä oikeastaan jouduit tänne?”
“Tuota… hoitaja selitti vain jotakin kovasta sokista ja yliväsymyksestä, eli ei mitään pahempaa. Oikeastaan pääsen jo huomenna pois täältä, Pomfrey vain katsoo, että saan tarpeeksi lepoa ja kaikkea ‘tärkeää’, mitä ikinä se sitten onkaan. Senkin ‘tärkeän’ joudun juomaan suun kautta…” Hermione sanoi ja irvisti hieman.
***
“Mitä? Pääseekö Hermione jo huomenna pois? Täytyykin lähteä heti moikkaamaan kun vielä ehdimme!” Huudahti Ron kuullessaan Ginnyn tuomat hyvät uutiset.
“Kyllä, kyllä”, Ginny huokaisi yli-innokkaalle veljelleen. Ron lähtikin pidemmittä puheita pois rohkelikkojen oleskeluhuoneesta, ja suuntasi kohti sairaalasiipeä. Päästyään Hermionen luokse hän näytteli järkyttynyttä ja söi oivan tilaisuuden suudella tuota ruusuposkista tyttöä, jonka ihastus oli ainakin joskus ollut, muttei osannut vielä silloin vastata tunteillaan hänelle, sillä hänellä oli ollut Lavender. Ron oli juuri kumartumassa, kurottautuen huuli töröllä tyttöä kohti, kun Hermione huusi säikähtäneenä:
“Ei, Ron, älä!”
Juuri silloin ovet avautuivat ja Draco astui sisään. Ron vetäytyi säikähtäneenä Hermionen luota. “Anteeksi“, molemmat sanoivat samaan aikaan.
“Sinulla ei ole mitään anteeksipyydettävää”, Sanoi Hermionen vierelle juuri kävellyt Draco.
“Ai?” Kysyi Hermione.
“Toisin kuin tuolla rot-… Ronilla”, Draco puhui vuorostaan katsoen poikaa ja sai juuri viimehetkessä korjattua lauseensa, sillä ei halunnut suututtaa Hermionea.
“Ja mitä sinä muka mitään mistään tiedät? Ihan kuin olisitte jotain rakastuneita”, Ron sylki viimeisen sanan suustaan kuin pahimman kirosanan, mutta Draco ei ollut huomaavinaan sitä vaan katsoi Hermioneen puhuessaan Ronille:
“No niin me itse asiassa olemmekin, vai mitä, Mi one rakas?”
“Yök, lepertelet kuin jollekin vauvalle!” Ron tiuski taas.
“Itse olet vielä pahempi Lavenderin seurassa”, Hermione lisäsi jo suuttuneena Ronin käytöksestä.
“No tiedoksesi ihan, että ne ajat ovat jo olleet ja menneet. Sitä paitsi tunteemme olivat AITOJA!”, Ron huusi viimeisen sanan, sillä ei pystynyt pitämään enää raivoaan sisällään.
“Niin on meidänkin tunteemme. Rakastan Hermionea enemmän kuin mitään. Sinulle tiedoksesi, kyllä, enemmän kuin itseänikin, jos satuit luulemaan toisin”, Draco puhui ja suuteli Hermionea kuin sanojensa vakuudeksi.
“Hermione, jätä se. Minä olisin paljon parempi sinulle. Paljon terveellisempi!” Ron miltei aneli.
“Anteeksi, Ron, mutta tätä ei voi enää pysäyttää.”
Tässä vaiheessa Dracon ilme vaihtui hieman ylimieliseksi ja Ronin epäuskoiseksi silkasta… niin, epäuskosta. Hermione jatkoi selitystään:
“Katsos olin ihastunut sinuun joskus, mutta pysyit silloin Lavenderin kanssa, etkä suostunut edes huomaamaan tunteitani, mutta jo viimevuoden lopulla huomasin, ettei se oikeastaan haitannut minua enää. Siis se, että olit Lavenderin kanssa. Pian huomasin ihastuneeni Dracoon, tai jos voi sanoa, niin rakastunut.”
“Mutta se ei estä… voit vielä-”, Ron yritti epätoivoisesti, mutta Hermione keskeytti hänet:
“Ei, Ron. En voi.”
***
Seuraavana aamuna Hermionen päästessä pois sairaalasta Draco oli jo odottamassa tätä ovilla. Ennen kuin tyttö ehti ymmärtääkään mikä häneen oli iskenyt, Draco oli painanut huulensa tytön huulille, sillä tiesi tytön pystyvän nyt vastaavan suudelmaan kunnolla. Hermione vastasikin, kunhan oli ensiksi ehtinyt hahmottaa tilanteen. Hän painoi huulensa vaativammin vasten pojan huulia ja antoi kielensä vaellella pojan suussa. Poika huokaisi onnellisena ja syvensi suudelmaa niin paljon kuin enää oli mahdollista, ja jotenkin ihmeellisesti he ajautuivat rannalle, missä ei vielä näin aikaisin ollut ketään, mutta teidän lukijoiden harmiksi mitään mielenkiintoisempaa ei vielä käynyt. He vain katsoivat tyyntä vettä ja syventyivät suudelmaan silloin tällöin. Hermione kuiskasi Dracon korvaan:
“Tästä tulee meidän syksymme”, Ja he painoivat huulensa taas yhteen.
Loppujen lopuksi - teidän suruksenne ja Ronin onneksi - tämä on hyvin kiltti tarina enkä kerro, vaan saatte itse päätellä, miten Dracon ja Hermionen “luutakomerojatkot” sujuivat!
