Kirjoittaja: saghapo
Beta: jennumiu, syytetään sitä jos löytyy virheitä.
Fandom: Twilight
Genre: Drama, Angst, One-shot
Ikäraja: k-11, en tosin ole aivan varma.
Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista kuuluu Stephenie Meyerille, minä vain leikin niillä ilman mitään taloudellista hyötyä.
Paritus: Sam/Leah, Sam/Emily
Summary: Kaikki kunnioittivat sinua. Vaikka sinä tässä olit se hirviö.
Varoitukset: Kiroilua, liiskaantuminen
A/N: Tämä on siis ensimmäinen fikkini jonka olen kirjoittanut, joten kommetit ovat tervetulleita. Enkä muuten ole varma edes siitä menivätkö tiedot oikein. Ja olen muuten todella huono kappalejaoissa.
Suden varjo
Tunsin kovaa kipua rinnassani. Se oli liian todellista. Olinhan minä aina tiennyt, että joskus tulisi käymään näin, mutta tämä tuli liian pian. Tiesin tarkkaan, mitä sanoisit. Olin kyllä huomannut sen. Tavan, jolla katsoit häntä. Tavan, jolla kohtelit häntä.
En siltikään halunnut kuulla sinun sanovan niitä sanoja ääneen, en ollut valmis siihen. Katsoit minua syvälle silmiin. Näin, että tämä sattui sinuun melkein yhtä paljon kuin minuun. Melkein.
”Leah... en tiedä miten sanoisin tämän-” aloitit. Keskeytin sinut kuitenkin ivallisella naurullani.
”Et tiedä miten sanoisit sen? Anna tulla vaan, Sam. Vai pelkäätkö kenties satuttavasi minua? Ihan tiedoksi vain, minuun ei voi sattua tämän enempää.”
Purit huultasi ja katseesi hakeutui takaisin omaani. Vastasin siihen niin kylmästi, kuin pystyin.
”Leah...” jäit taas hiljaiseksi.
Tunsin jonkun pistävän minua rintaan. Halusin pois täältä. Halusin juosta metsään, etsiä jonkun varjoisan paikan ja käpertyä sinne.
”Kakista ulos, Sam. Ei minulla ole koko päivää aikaa”, sanoin niin tunteettomasti kuin pystyin.
Kului monta minuuttia ilman että sanoit sanaakaan. Minä todellakin halusin pois. Tämä pitäisi saada nopeasti pois alta. Tämähän oli pelkkä muodollisuus. Olit jättänyt minut jo aikoja sitten. Silloin kun näit Emilyn ensimmäistä kertaa. Et vain ollut koskaan sanonut sitä ääneen.
”Mikset voi vain sanoa sitä? Luuletko sinä oikeasti, etten minä tiedä? Koko kaupunki tietää, Sam. Koko helvetin kaupunki tietää että rakastat Emilyä. Kaikki hehkuttavat sitä, ja katsovat minua oudoksuen. Ihan kuin minä olisin täällä se, joka pilaa toisten onnen. Teidän onnenne.”
Katsoit minua surullisesti. Et voinut kiistää sitä. Koko kaupunki tosiaan piti minua jonain hirviönä. Pilasin kuulemma toisten onnen. Olin vain tiellä. Kaikki kohtelivat sinua kuin jotain uhria. Kaikki kunnioittivat sinua. Vaikka sinä tässä olit se hirviö.
”Leah, minä en voi sille mitään”, sanoit katse maassa.
”Ai, oho, anteeksi. Tietenkään et voi sille mitään, Sam. Sinä vain menet rakastumaan toiseen. Sinä olet se petturi, mutta silti sinua kunnioitetaan”, sanoin, vihaista äänensävyä tavoitellen. Onnistuin siinä kuitenkin surkeasti.
”Leah, minä en oikeasti voi sille mitään. Luuletko, että minä oikeasti haluan tätä?”
”Etkö muka halua? Katso minua silmiin Sam, ja sano, ettet sinä halua tätä. Ettet halua Emilyä ennemmin kuin minua”, sanoin jo aidosti hieman vihaisena. Vihaa oli vaikea tuntea kaiken sisälläni olevan tuskan vuoksi.
Kohotit katseesi, kohtasit jälleen omani. Yritin nopeasti koota ympärilleni suojamuurin, jotteivat sanasi sattuisi niin paljon. En minä oikeasti ollut uskonut, että sanoisit sen.
”Leah, en voi sanoa sitä. Se olisi vale, enkä halua valehdella sinulle”, sanoit katsoen minua koko ajan silmiin.
”Älä valehtele minulle Sam. Olet tehnyt niin liian monta kertaa aiemmin”, sanoin.
”En ole ikinä valehdellut sinulle, Leah. Kaikki mitä sanoin, oli totta.”
”Siinäs näet. Yksi valhe lisää. Kaikki ei nimittäin ollut totta. Lupasit minulle asioita, Sam. Kuten esimerkiksi rakastaa minua ikuisesti. Ja että minä olisin ainoa, jota rakastat”, sanoin. Enää en voinut pitää tuskaa sisälläni. Tunsin poskillani kyyneleitä. Sinun kasvosi vääristyivät tuskasta.
”Tiedän. Ja olen pahoillani. Et tiedätkään, miten paljon vihaan itseäni sen takia.”
”Sinä et tiedä mitään!” nyyhkytin.
”Tiedänpäs. Tiedän hyvin, miltä sinusta tuntuu.”
Se oli liikaa. Sinulla ei ollut hajuakaan siitä miltä minusta tuntui.
”Ai tiedät vai? Tiedät siis miltä tuntuu, kun kaikki mihin on uskonut hajoaa käsiin? Kun ainoa hyvä asia elämässäsi viedään sinulta pois, ja sinua vihataan sen takia? Pidetään hirviönä siksi, että sinut petettiin?” kiljuin hysteerisenä. Sinulla ei ollut mitään, ei mitään oikeutta sanoa minulle, että tiedät miltä minusta tuntuu.
Yhtäkkiä aloit täristä hillittömästi. Ääriviivasi muuttuivat sumeiksi. Aloit muuttua sudeksi. Silloin tajusin niiden heimon ikivanhojen tarujen olevan totta. Jotkut tietyt pojat muuttuivat susiksi tuntiessaan suurta vihaa. Niin olin kuullut. Ja tällä hetkellä vihasit itseäsi. Sen vuoksi, mitä olit tehnyt minulle.
Tajusin, että seisoin liian lähellä sinua. Yritin peruuttaa, mutta liian myöhään. Tunsin kuinka kaaduit päälleni. Vartaloni rusentui allasi, olit liian iso, liian painava. Olisin kiljunut tuskasta, jollet olisi suden kehollasi peittänyt minua kokonaan, en saanut suutani auki. Ainoa ruumiinosani, joka ei ollut jäänyt allesi, oli oikea käteni. Yhtäkkiä paino katosi päältäni, ja samassa kätesi, ihmisen kätesi tarttui omaani. Huusit jotain, luultavasti nimeäni, mutten saanut kunnolla selvää. En voinut ajatella muuta kuin tuskaa jota tunsin joka puolella kehoani. Tunsin elämän alkavan pikkuhiljaa kadota kehostani. Samalla tajusin jotain.
Susi, oli se joka oli pilannut elämäni. Susi oli ollut se, joka oli hiipinyt kuin varjo elämääsi, ottanut sinusta puolet eikä ikinä antaisi takaisin. Susi oli syy miksi olit leimautunut Emilyyn. Niin leimautunut. Tajusin sen nyt. Susi oli ollut se, joka oli pilannut elämäni, ja lopulta riistänyt sen. Emily pitäkööt suden.
