Paring: Dumbledore ja Grindewalt
Rating: K-7/ K -11 EN oo ihan varma meneekö tuohon k-11 asti mutta varmuudeksi isompi ikäraja. ^^' Jos tää meni ihan metsään saa pyytää korjaamaan.
Warnings: Slash, angst, kuolema
Beta: Ygritte <3
A/N: Jeee.
Olipa tässä pientä julkaisutaukoa, ja kirjoitustaukoa ja katsotaan, miten tää tästä etenee taas. Mutta täällä ollaan jälleen Grindeldorella, ja haastesanana tässä ficissä on ”Vanhemmat”. Ja tosiaan tässä jouduin hieman kaivelemaan muistia, ja nettilähteitä aikajanan suhteen, koska en ollut ihan satavarma kuoliko Dumbledoren äiti ennen Grindewaldin saapumista Godrickin notkoon vai vasta sen jälkeen. Ja tosiaan tää poikkeaa kahdesta aikaisemmasta ff100 haasteeseen osallistuvasta ficistä niin, että tämä on Albuksen näkökulmasta. Ja tämä sijoittuu myös loppu kevääseen / alku kesään vuonna 1899. Jotenkin tämä ficin taustatyö avasi omia silmiä sille, miten näiden kaksikon tiivis ja lyhyt suhde oikeasti on ollut todellista salamarakkautta. Ja jotenkin homma avautui itsellekin kuinka paljon Albus menetti kesän 1899 kynnyksellä, ja kuinka tuollaisessa epätoivoisessa tilanteessa tartuttaisiin siihen yhteen ainoaan oljenkorteen tai ihmiseen joka tuntuisi pelastajalta. Ja ihan SUPERINA haluan KIITTÄÄ
Ygritteä oikeaan suuntaan tönimisestä ja kannustuksesta ja oikolukemisesta. <3
—-
Albus tunsi olevansa turta, ansassa ja vihainen. Vihainen maailmaa ja sen epäreiluutta kohtaan. Siinä, missä hänen oli pitänyt Tylypahkasta valmistumisen jälkeen lähteä tutkimaan Eurooppaa Elphias Dogen kanssa, hän oli saanut pöllön Aberforthilta, jonka viesti oli lyhytsanaisuudessaan kylmäävä.
”Äiti on kuollut. Ariana…
Tule kotiin.”Albus oli kertonut Elphiakselle ontuvan selityksen ja ilmiintynyt välittömästi kotiin, jättäen Elphiaksen yksin.
”En ollut kotona, mutta se oli Arianna. En tiedä tarkemmin mitä oli tapahtunut, tulin kotiin ja löysin äidin ja Arianan keittiöstä, äiti… Hän makaa edelleen siinä mistä löysin hänet.” Aberforth sanoi harppoen Albuksen luokse ahdistuneena.
”Abe, ei hätää, hengitä. Onko Ariana missä?” Albus sanoi tarttuen veljeään olkapäästä, saadakseen tämän rauhoittumaan.
”Huoneessaan. Menenkö minä...?”
”Parempi niin. Täällä kuhisee kohta ministeriön väkeä, ja on parempi, että hän pysyy rauhallisena. Teillä on parempi yhteys kuin minulla ja hänellä.”
”Ei sanaakaan Arianasta. ”
”Tiedän. Pysykää te poissa jaloista, minä hoidan asian selvittämisen,” Albus sanoi katsoen, kuinka hänen veljensä nyökkäsi ja lähti kohti heidän sisarensa huonetta.
Seuraavista päivistä ja viikoista Albus muisti vain pieniä, yksittäisiä hetkiä. Kuinka hän oli palannut kotiin, Godrickin notkoon, ja selittänyt ministeriölle parhaimmalla näkemällään tavalla, mitä Kendralle olisi voinut tapahtua. Kendran kuolinsyyksi oli lopulta laitettu määrittelemätön taikaonnettomuus, joka ei edes ollut teknisesti valhe. Vain hieman venytetty totuus. Arianaa oli suojeltava, perheen edun vuoksi. Aberforth olisi vihannut häntä vielä enemmän, jos Ariana olisi revitty irti jäljelle jääneestä perheestä. Albuksella ja Aberforthilla ei ollut kovin lämpimät välit, eikä herkkä tilanne auttanut asiaa.
Albus oli ollut turta, ja yrittänyt ottaa äitinsä paikkaa heidän perheessään. Nuori mies piti tärkeänä pitää kulisseja pystyssä ja näyttää ulospäin, että he pärjäsivät. Ettei heidän perheessään ollut mitään normaalista poikkeavaa. Sisäisesti hän oli aivan palasina. Siinä, missä Kendra oli ollut hänen elämässään vahvana ja murtumattomana pitämässä häntä pystyssä, oli vain tyhjää. Ei ollut enää äitiä, joka piti perhettä yhdessä isän jouduttua Azkabaniin ja kuoltua siellä. Ei ollut enää ketään, joka kannustaisi eteenpäin kohti suuruutta. Ei ketään, joka mahdollistaisi tulevaisuuden, jota kohti Albus oli pyrkinyt.
Hänellä oli ollut suuria suunnitelmia tulevaisuudelle. Hän oli valmistunut huippuarvosanoin, ja hän pääsisi melkein mihin vain töihin, jos haluaisi. Hän hymähti pienesti ajatellessaan, että hänelle oli jo tarjottu ministeriön virkaa. Se tuntui nyt aivan turhalta ja toissijaiselta. Tyhjältä. Hän olisi antanut mitä tahansa, jos olisi saanut äitinsä takaisin, ja perheensä ennalleen. Mitä tahansa, ettei hän joutuisi seisomaan yksin suuren nimen varjossa, veljensä syyllistävien silmien edessä, siskonsa vartijana. Albus ei ollut valmis vastuuseen, joka hänen oli pakko kantaa.
Elämä oli kuitenkin soljunut eteenpäin jollain tavalla, omalla painollaan kai, ja turtumus oli muuttunut vihaksi maailmaa kohtaan. Albus oli vastannut Elphiaksen kirjeisiin lyhytsanaisesti, yrittäen pitää katkeruuden pois kirjeistään. Eihän se Elphiaksen syy ollut, ettei hän ollut voinut lähteä matkalle mukaan, mutta tarvitsiko Elphiaksen kuvailla niin tarkkaan sitä kaikkea, mistä hän jäi paitsi? Ikävä äitiä kohtaan raastoi paikoitellen Albuksen mieltä, eikä hän osannut ottaa asiaa puheeksi veljensä kanssa. Ariannan kanssa hän ei edes ajatellut keskustelevansa asiasta. Jos asian ottaisi puheeksi, seurauksista ei voinut olla varma.
Albus hoiti perheen varallisuutta, ja säästöjä, yrittäen keksiä kuinka saisi ne riittämään mahdollisimman hyvin heille kolmelle, kunnes saisi jotain sellaista työtä, jota voisi tehdä mahdollisimman läheltä kotia. Aberforth oli ottanut enemmän vastuuta Ariannan hyvinvoinnista. Heillä kahdella oli paljon läheisempi suhde kuin Albuksella kummankaan kanssa. Kesän jälkeen Aberforth palaisi kouluun, vastaväitteitä huolimatta. Tämän myötä arki vaatisi hieman muutoksia, mutta jos he selviäisivät tästä kesästä, he selviäisivät mistä vain.
Loppukevät muuttui alkukesäksi, ja juorut olivat suurimmaksi osin vaienneet, tai ainakaan ne eivät enää kantautuneet Albuksen ja Aberforthin korviin. Samaan aikaan jokin muuttui Godrikin notkossa. Tai oikeastaan joku. Bathildan sisaren lapsi, vai lapsenlapsi, muutti kylään. Ja ensimmäistä kertaa kohdatessaan tämän eriparisilmät, toisen sinisen, ja toisen mustan kuin yötaivas, Albus tunsi sumun hälvenevän päästään. Jokin noissa silmissä veti hetkeksi surun ja epätoivon verhon sivuun. Niissä oli samaa kovuutta ja itsevarmuutta kuin hänen äitinsä silmissä. Albus toivoi tämän olevan hänen pelastuksensa. Ja epätoivon hetkellä hän tarttui siihen kiinni, kuin hukkuva pelastusrenkaaseen.
