Nimi: Poutapilviä ja sateinen siunaus
Ikäraja: S
Tyylilaji: Fluff
Paritukset: Lucius/Narcissa
Vastuunvapaus: Kaikki Potterit kuuluu Rowlingille, minä vain tykkään kirjoittaa heistä, ilman mitään palkkiota.
Tiivistelmä: On mies ja on nainen. On rakkaus, sitä lämmittävä aurinko sekä sateinen siunaus.
Oma sana: Taitaa oikeasti olla minullakin kevättä rinnassa, kun hairahduin kirjoittamaan söpistelyä
Mutta itse asiassa, myönnettäköön, tämä oli oikein tervetullutta vaihtelua ja tunnehöperyydessä kirjoitettua tekstiä. Osallistuu Kevättä rinnassa-haasteeseen, OPT10:n, sataseen sanalla (yllärillä)
62. Kevät, aakkoshaasteeseen P:llä ja esinehaasteeseen, jossa esineenäni toimii kamera.
Poutapilviä ja sateinen siunausTaivas oli vaaleansininen ja kirkas lukuun ottamatta sitä pehmentäviä ohuita pilvenhattaroita; aurinko paistoi lämmittäen suloisesti sitä jokaista palvovaa, ja lämmin kevättuuli kutitteli poskia.
Ruoho oli lämmintä ja pehmeää, sen maasta työntyvät ohuet varret eivät olleet vielä pitkiä, mutta nurkan takaa saapuva kesä innoitti niitä kasvamaan täyteen mittaansa. Puissa oli hiirenkorvat ja etelästä saapuneet linnut sirkuttivat kovaan ääneen etsien itselleen puolisoa.
Lucius makasi ruohossa selällään silmät ummessa ja siirsi kädet niskansa taakse; kevät oli juuri kauneimmillaan, hän oli poiminut ensimmäisen näkemänsä voikukan ja pyöritteli sitä varpaissaan. Suussaan hänellä oli ohut heinä ja paljaissa jalanpohjissa hieman multaa.
Tuuli toi nenään makean tuoksun ja Lucius hymyili tietäväisenä vierellään makaavasta kevään kauneimmasta kukasta. Hän avasi silmänsä ja katseli hymyillen naista.
Narcissa makasi myös selällään, jalat eri suuntaan kuin hänellä, mutta pää melkein kiinni miehen omassa; tälläkin oli silmät kiinni, mutta miehen rakastunut tuijotus sai hänet avaamaan silmänsä ja kääntämään päänsä tätä kohti. Pieni tuulenvire heilutti Narcissan vaaleaa otsatukkaa ja kukkaa tämän korvan takana, ja Lucius henkäisi syvään naisen tuoksua. Kevät oli juuri sellainen kuin sydänkin antoi toivoa.
"Mitä?" Narcissa kysyi lempeästi Luciuksen vain jatkaessa hänen tuijotustaan. Mies räpytti muutaman kerran silmiään ja huokaisi taas tyytyväisenä.
"Ei mitään."
Narcissa käännähti mahalleen ja otti päivänkakkaran korvansa takaa. "On jotain", hän sanoi katsoen kukkaa. "Sen näkee sinun silmistäsi."
"Mikä sinä niissä näet?"
Narcissa nyppi muutaman lehden irti. "Ne ovat niin seesteiset ja vahvat. Joskus sinusta ei pysty sanomaan, mitä ajattelet, mutta kun katson silmiisi, näen sen niistä."
Lucius laski toisen kätensä vatsalleen. "No, mitä niistä nyt näkyy?"
Narcissa kääntyi katsomaan uudestaan miehen silmiin, tuijotti niitä hetken aikaa intensiivisesti ja hymyili sitten.
"Niistä näkyy, että olet onnellinen", hän vastasi. Lucius vastasi hymyyn ja kohottautui toisen kätensä varaan.
"Niin olenkin."
Narcissa nyppi loputkin kukan terälehdet irti ja pyöritteli viimeistä sormissaan; Lucius katseli naisen touhuja seesteisen näköisenä sanomatta mitään. Pilvet loivat varjoja heidän kasvoihinsa ja varjostivat yhä enenevässä määrin lämpiävää keväistä päivää, jonka tuuli oli pehmeä kuin vauvan iho ja maailma vaikutti siltä, kuin se olisi taas herännyt.
“Saanko ottaa sinusta valokuvan?”
Narcissa yllättyi miehen kysymyksestä ja naurahti. “Valokuvan?”
Lucius nyökkäsi ja Narcissa kallisti ujosti päätään. “En minä ole kovinkaan valokuvauksellinen.”
“Höpsis”, mies totesi ja käännähti repulleen, josta kaivoi pikakameran. “Et näe itsesi kauneutta.”
Lucius kääntyi takaisin Narcissan puoleen ja suki tämän hiuksia korvan taa ennen kuin poimi läheisen päivänkakkaran ja laittoi sen samaan paikkaan, missä edellinenkin oli ollut.
Narcissa katsoi jo nyppimäänsä kukkaa sievästi hymyillen ja Lucius nappasi kuvan; salama välähti kirkkaasti ja kuva tulostui heti.
“Tahdon nähdä sen!” Narcissa sanoi ja yritti napata kuvan; Lucius kääntyi takaisin selälleen ja heilutteli kuvaa naisen ulottumattomissa.
“Odotetaan hetki, että se kehittyy!” hän sanoi naurahtaen Narcissan maatessa osittain hänen päällään.
Kun kuva oli kehittynyt, molemmat katsoivat sitä hymyillen; Narcissan hiukset heiluivat vienossa kevättuulessa ja hän hymyili avoimesti, mutta kuitenkin hiukan ujosti. Lucius vilkaisi Narcissaa jopa hieman vakavan näköisenä.
“Ilmeesi on yhtä raikas kuin kevät ja hymysi vielä lämpimämpi kuin ilma”, hän sanoi ja Narcissa vilkaisi häntä kauniisti naurahtaen.
Lämpötila kuitenkin tuntui laskevan nopeasti ja hienoinen viileys laskeutui maahan; Lucius oli painanut kasvonsa Narcissan niskaan tämän tehdessä samoin hänelle, eikä kumpikaan ensin tajunnut tummien pilvien kerääntymistä taivaalle.
Ensin ne olivat pieniä, kevyitä ja viileitä; Narcissa kohotti katseensa ylös ja huomasi sadepisaroiden tippuvan tasaisen hitaasti kohti maata. Lucius nosti katseensa Narcissan hiuksista ja katseli paidalleen ilmestyviä pieniä tummia läikkiä. He eivät välittäneet liikkua, koska sade vaikutti olevan nopeasti ohi ja se ei haitannut heidän oloaan.
Kumpikin oli niin tilanteen pauloissa, että he erehtyivät ankarasti; sadepisarat vain kasvoivat ja tahti muuttui rankemmaksi. Vaatteet kostuivat nopeasti ja pian Luciuksen ja Narcissan oli noustava ruohikosta ja juostava läheisen puun luokse suojaan. He nauroivat heleästi märille hiuksilleen ja vaatteilleen, ja tilanteen äkkinäiselle kääntymiselle. Lucius laski reppunsa maahan, suki heinää hiuksistaan ja veti Narcissan lämpimään suudelmaan; tuore heinänkorsi maistui miehen huulilla ja tämä tuoksui sateelle ja raikkaalle keväälle.
Narcissa painoi kasvonsa Luciuksen rintaa vasten ja he seisoivat oksien suojissa toistensa hellässä, mutta turvallisessa otteessa.
Sade jatkui entisestään, mutta tummat pilvet soivat kuitenkin pienen auringonpilkahduksen takaansa. Lucius nojasi leukaansa vasten Narcissan päätä ja ajatteli, että tilanne oli tällä hetkellä juuri täydellinen; hän irrottautui naisesta, piti tätä leuasta kiinni suudellessaan ja polvistui hänen eteensä. Polvi kostui hieman märästä maasta ja kangas värjäytyi hieman vihreäksi, mutta se ei miestä haitannut. Hän kaivoi taskustaan koristeellisen puisen kotelon ja avasi sen nopealla kädenliikkeellä.
“Odotin sopivaa hetkeä”, hän sanoi naisen hengähtäessä ja pudotessa polvilleen hänen eteensä. “Ja - no, minusta tämä oli sellainen. Sade nyt vain ehkä hieman -”
“Älä höpötä, sade ei pilannut mitään!” Narcissa sanoi ja katsoi mieheen. “Aiotko kysyä?”
Lucius nyökkäsi ja rykäisi hieman. “Narcissa Musta, minulla olisi suuri kunnia tietää -”
Narcissa kallisti päätään ja hymyili vinosti. “Se olen vain minä ja kunnia tuli silloin, kun olet pyytänyt isältäni kättä. Kai sinä teit niin?”
Lucius nyökkäsi, hymähti hymyillen ja siveli Narcissan poskea. “Narcissa, tuletko vaimokseni?”
Narcissa nojautui vasten miehen kättä ja katsoi tätä silmät tuikkien kevättä. “Tietysti.”
Lucius hengähti naurahtaen ja otti sormuksen kotelosta; Narcissa ojensi siroa kättään ja tärisevin ottein Lucius laittoi ohuen, mutta koristeellisen sormuksen tämän vasempaan nimettömään. Hän sulki naisen syleilyynsä ja he kaatuivat nauraen lämpimänkosteaan nurmikkoon.
Keväiset poutapilvet olivat suojanneet tuoretta rakkautta, aurinko luonut sille voimaa ja sade antanut siunauksensa.
