*
Title; Maissintähkät kesäisin kanssasi
Author; insatiable
Fandom: Harry Potter
Pairing; OC/Hermione
Genre; Romance/Angst/Fluffy
Rating; S //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
A/N; Tahdoin kirjoittaa angstfluffya ja Hermionella vieläpä, joten syntyi tämä! Lisäksi jostain syystä, minua kiehtoo hirmuisen paljon maissipelto miljöönä, joten sen voi tästä aika hyvin huomata. Tykkään maissista kyllä muutenkin hyvin paljon! ^^
Haasteet; Sinun Potterisi - nuori Hermione Granger ja One True Something - One-Shot. Itselle taustamusiikkina toimi semmoinen biisi kuin Thankful, artisti on nimeltään Rumer. Voisin suositella sitä ihan taustalle soimaan - tuo ehkä hiukan tunnelmaa! ^^ Toivon, että pidätte!
Disclaimer; The whole world of Harry Potter is created by J.K. Rowling and all I can do is to enjoy and play with her creations. I do not get paid or any kind of other refunds of my game with these best characters in the world. xo, ins*
Maissintähkät kesäisin kanssasi
Luokkahuoneen ilma oli raskas ja tumma. Katseeni harhaili ikkunasta ulos aurinkoon ja annoin sen vaeltaa lumen harmaata vaippaa pitkin aina pellon laidalle asti, josta se palasi takaisin ikkunan rikkoutuneisiin kuurankukkiin.
Vaikka en seurannut opettajan puhetta laisinkaan, tiesin, ettei hän välittäisi. Luokkatoverini eivät katsoneetkaan minuun päin, koska he olivat liian keskittyneitä tekemään huoneen ilmasta vieläkin tunkkaisemman. Nauru ja huuto sattuivat korviini. Olisin tahtonut vaientaa kaiken. Ja he kaikki tiesivät sen, mutta koska olin vain hiukkanen tuota sakeaa ilmaa heidän laisilleen, eivät he tehneet mitään edes yrittääkseen.
Suljin silmäni ja pakotin äänet kauas pois luotani. Muistan jälleen edellisen kesälomasi ensimmäisen päivän. Sinä päivänä vuodesta minä olin aina ollut kaikkein onnellisin.
Sinä iltana katsoin, kun hymyilit minulle taas ensimmäistä kertaa niin pitkään aikaan. Näin, kuinka kiihdytit askeltesi tahtia minut huomatessasi. Huomasin, kuinka jo niin pitkiksi kasvaneet hiuksesi hypähtelivät puolelta toiselle ja miten yritit pitää ne kuitenkin rauhallisena paikoillaan. Hymyilin, koska tiesin, että sinä et koskaan ollut pitänyt pitkistä hiuksista. Mutta minä pidin.
Kun tulit lähemmäs, katseeni kiinnittyi tammenterhon ruskeisiin silmiisi, joiden takaa pystyin erottamaan ikävän helpotuksen, kun viimein sait kiedottua kätesi ympärilleni ja upotettua sormeni kutriesi kätköön.
Kuiskasit korvaani tervehdyksen ja niiskautuksen, kun huudahdin nimesi ilmaan tuulen vietäväksi -
Hermione.
Auringonsäteet osuivat kasvoihisi ja siristit silmiäsi nähdäksesi minut. Minä pyyhkäisin säteet poskeltasi, vaikka uudet saapuivatkin heti vanhojen tilalle. Pyyhkäisyni oli oikeasti vain tekosyy, jotta sain koskettaa sinua ja nähdä hymysi niin läheltä. Nauroit aina tavalleni ja painoit suudelman huulilleni.
Otit käteni omaasi ja juoksutit perässäsi keskelle isäni varjelemaa maissipeltoa. Siellä vielä vihreiden tähkien keskellä pyörittelin hiuksiasi sormissani ja suutelin niskaasi kuunnellen kertomuksiasi koulustasi, jossa vietit kaikki nuo liian pitkät talvet. Ja joka kesä, kun palasit, rakastuin sinuun uudestaan ja jokaisena syksynä veit sydämesi mukanasi. Silti en koskaan epäröinyt, kun pikkutunneilla suudelmamme kävivät syvemmiksi ja kätemme vartaloillamme valuivat alemmas tehden otteistakin rohkeammat. En koskaan edes ajatellut, että voisit antaa sydämesi minulle. Olin vain kesäinen hento maissintähkä, joka syksyllä korjataan pois.
Ja niiden öiden jälkeen, kun jatkoit puheitasi, joskus tuntui, kuin tulisit toisesta maailmasta. Tapasi puhua ja liikehtiä, kun puhuit uusista ystävistäsi ja opettajistasi näyttivät siltä, kuin olisit jotain aivan erityistä. Tiesin sinun olevan ainutlaatuinen, mutta joskus lähelläsi tuntui, kuin olisin voinut pian nähdä yksisarvisen laukkaavan ohitsemme aamun kajossa. Öisin olisit voinut taikoa valon puiden oksille, jotta näkisit istuutua viereeni.
Ja aina sinä olit se, joka talvellakin nosti kasvoilleni hymyn, vaikka olit jossain kaukana. Sinä olit erilainen kuin muut. Olit ollut paras ystäväni koko elämäni, mutta löysin sinusta jotain uutta jokaisena päivänä, jonka sain viettää kanssasi. Annoin sydämeni kulkea mukanasi, koska luotin sinun kohtelevan sitä niin kuin omaasi. Koskaan en olisi sitä kenellekään muulle antanut.
Sinä olit erilainen. Sinä olit poikkeus. Sinä olit minun tieni rakkauteen.
Kuitenkin aina, kun syksyn ensimmäiset lehdet tippuivat kuolleina maahan, tiesin, että on taas aikasi lähteä. Joskus itkiessäni kuivasin kyyneleni villapaitaasi, jonka jätit minulle joka syksy muistoksi pakkasten varalta.
Yritin mielessäni edelleen jättää sinut keskelle maissipeltoa ja iltaisin tulla sinua ihailemaan, mutta aina, kuten kunnon maissit tekevät, sinä kasvoit syksyn väreihin ja jätit peltosi yksin.
Ehkä sinä olitkin jostain muualta, täysin eri paikasta kuin minä. Ehkä minä en ollut tarpeeksi erikoinen, vaikka sanoitkin minua rakastavasi. En koskaan tavannut ystäviäsi ja tarinasikin olivat oudon muunnellun kuuloisia. Aivan kuin et koskaan olisi totuutta kertonutkaan.
11-vuotiaana jäin ensimmäisen kerran katsomaan perääsi. Viimeisen kerran olin 17 ja uskoin olevani mieleltänikin vanhempi. Siltikin kotona laskin tottuneesti villapaitasi tyynyni viereen ja annoin valokuvallesi suudelman. Jos olisin sen tiennyt olevan viimeinen kesä, jona saisin olla kanssasi, olisin vihdoin sanonut sen –
rakkauteni. Sinä olit sen minulle niin monta kertaa sanonut, mutta minä olin arka, enkä koskaan päästänyt sitä lausetta suustani.
Ensi kesänä keräisin yksin raakoja maissintähkiä keskellä yötä ja unissani halailisin tyynyäni.
Vaikka niin kovasti halusinkin rakkautesi pysyvän luonani iäti, olin sinulle aina kiitollinen loppuun saakka. Kiitollinen siitä, että olin saanut sinut kesiksi luokseni ja, että olit ottanut rakkauden sijasta vastaan vain maissinmakuisia suudelmia ja hempeitä puheita. Aina pysyin sinulle kiitollisena siitä, että tahdoit pyyhkäistä yöperhosen kasvoiltani ja ottaa kiinni kädestäni päästämättä irti ennen auringon ensimmäistä kosketusta.
Olin myös kiitollinen siitä, että vaikka et minua koskaan enää nähnytkään, lähetit minulle valokuvan punatukkaisesta miehestä, joka siveli poskeasi puun varjossa. Silloin tiesin, että sinun maailmassasi maissit kasvoivat eri tavoin.
Olin kiitollinen, että lopulta näytit minulle totuuden.
*
