Kirjoittaja Aihe: Syksyinen iltapäivä S, One-shot, Harry, Sirius  (Luettu 3482 kertaa)

Lilfer

  • *
  • Viestejä: 1
Kirjoittaja: Lilfer
Ikäraja: S
Genre: One-shot, angst
Varoitukset:-
(A/N:) Ensimmäinen ficcini, joten pyydän jo valmiiksi anteeksi
mahdollisia kirjoitusvirheitä. Kommentit, risut ja ruusut on tervetulleita. ;)


Sirius katsoi Harry hellästi, samalla tavalla kuin isä katsoisi omaa poikaansa tai lapsi haavoittunutta koiranpentua. Harry oli laiha, niin kamalan laiha, tosin se johtui sekä yhtäkkisestä pituuden kasvusta kuin huonosta ruokahalustakin. Poika nyyhkytti hänen olkaansa vasten ja sen Sirius tiesi, tiesi ilman sanojakin, että hän oli tässä maailmassa ainut, jolle Harry näytti kokonaan oman itsensä. Näytti ne salaiset tunteet, joita hän ei kertonut tai näyttänyt edes parhaimmalle ystävälleen ja Sirius oli tästä todella otettu. Hän ei olisi koskaan Azkabanisssa ollessaan voinut uskoa tai toivoa, että vielä hän voisi pitää Jamekselle antamansa lupauksen; olla Harryn tukena ja aidosti kummisetä, isähahmo ja uskottu.

"Maistuisiko kermakalja?" Sirius kysyi samalla kun pyyhkäisi kädellään pari kiharaa hius-suortuvaa pois otsaltaan.  Harry naurahti jo hiukan ja vastasi reippaalla äänellä: "Aina". Harryssä  oli se hyvä puoli, ettei hän murehtinut pitkään tai oikeastaan ollut heikko. Hän kaipasi kuitenkin läheisyyttä, mutta niinhän melkein jokainen elävä olento kaipaa tässä -ja etenkin jästi todellisuudessa.

Sirius kaatoi suuret tuopilliset kermakaljaa molemmille ja he istuutuivat vanhan, suuren pöydän ääreen. Talossa oli hiljaista, vain tuolit narisivat ja sade rummutti kattoparruja. Oli syksy, oikeastaan jo lokakuu, eikä puissa ollut enää lehtiä eikä ruoho enää vihertänyt. Harry heitti vitsin ilmaan ja Sirius nauroi vastaten samalla tyylillä takaisin.

Sirius huokaisi niin hiljaa, ettei Harry edes kuullut tätä. Voi kunpa syysloma kestäisi pidenpää, kunpa hän voisi nähdä Harryä useammin ja nauraa hänen kanssaan säännöllisesti kermakaljat läiskyen. Poika ei ansainnut sitä kohtelua, jota hän setänsä ja tätinsä luona sai, mutta vaikka hän tavallaan sääliä Harrya, hän tunsi suunnatonta ylepyttä poikaa kohtaan. Harry oli kuin James tai Lily: Mitä enemmän hän koki vastaiskuja, sitä vahvempi persoona hänestä kehittyi.

"Harry", hän sanoi, "Tämä kuulostaa mun suustani hassulta, mutta tiedä, että olen suunnattoman ylpeä sinusta ja niin olisivat vanhempasikin.." Harry katsoi häntä yllättyneenä, katsoi silmiin ja vastasi sitten: "Tiedän, Sirius, ja jos tahtoisin itsekin kuulostaa hassulta, paljastaisin nyt, kuinka onnellinen olen aina täällä ollessani.. Etenkin kun Dursleythan eivät tarjoile kermakaljaa".

« Viimeksi muokattu: 15.06.2011 18:26:21 kirjoittanut zilah »