7 kuolemansyntiä -ficci, one-shot, angst, K-11, Petunia/Severus, Lily/Severus
Title: Kehrääjänkujan Tuhkimo
Author: Rowena
Rating: K-11
Disclaimer: Minkä voi tunnistaa Rowlingille kuuluvaksi, myös kuuluu hänelle.
Genre: Angst
Pairing: Häiveinä Lily/Severus, Petunia/Severus
Summary: Laiska, laiska, laiska.
A/N: Tämä on vastaus 7 kuolemansyntiä II -haasteeseen, jossa minulle määräytyi kirjoittaa synnistä laiskuus. Pyörittelin aihetta kauan mielessäni, en osannut sitoa laiskuutta yhteenkään hahmoon. Lopulta päädyin Petuniaan, koska päässäni on jo hetken pyörinyt ajatus kirjoittaa siitä, miksi hänestä tuli sellainen kuin millaisena me olemme hänet oppineet tuntemaan. Toteutus on kieliasultaan ja juoneltaan hiukan erilainen kuin mitä ensin suunnittelin, mutta kirjoittaessani tajusin, että idea toimii parhaiten näin, lyhyesti kirjoitettuna, mutta rivien välistä ahtaana.
Tämä osallistuu Sataseeni sanalla 097. Petunia.
Kehrääjänkujan Tuhkimo
Olipa kerran ajopuu. Ajopuu totteli nimeä Petunia.
Petunia oli ajopuu, koska hän meni virran mukana, ilman omaa tahtoa, kyvyttömänä tekemään omia päätöksiä. Perusluonteeltaan Petunia ei sellainen ollut, ei toki, äiti oli hänet sellaiseksi muovannut. Äiti oli valittanut, opettanut, haukkunut niin kovasti ja usein ja kovalla äänellä ja ikkunat auki, niin että naapurit kuulivat ja niin, ettei Petunia enää osannut kuin hävetä ja tuntea isensä huonoksi, olemattomaksi, varsin ala-arvoiseksi.
Tuhkimoksi.
"Laiska sinä olet, laiska, mikä laiska, mistä tuollainen on sukuun tullut", sanoi äiti joka päivä ainakin kahdesti, Petunian seitsemäntenätoista syntymäpäivänä kuudesti. Petunia ummisti korvansa, mutta korvakäytävät olivat niin isot, ettei niitä saanut kunnolla tukkoon, tai sitten äidin ääni oli jäänyt kaikumaan aivoihin ja kiersi siellä kehää niin kuin naapurin marsu. Petunia otti sormensa pois korvista, lapsellistahan niitä siellä oli pitää, ja vaikkuakin tarttui kynsiin.
"Minusta ei sinunlaistasi tule", sanoi Lily ja näytti kieltä, mikä sekin oli lapsellista, ihan helvetin lapsellista oikeastaan, mutta Lily sai sen toki anteeksi, koska Lily oli äidin lemmikki, hyvä tyttö, kaunis, herttainen eikä tippaakaan laiska, vaikka ei siivonnutkaan huonettaan itse, äiti sen aina siivosi tai pakotti Petunian siivoamaan. Petunia inhosi Lilya niin paljon kuin uskalsi. Ihan hirveästi ei kuitenkaan inhota uskaltanut, koska isoäiti oli ennen kuolemaansa opettanut, että ilkeille ihmisille käy huonosti. Isoäiti oli sitten varmasti ollut ilkeä ihminen, niin nuorena kun oli kuollut, ja niin kivuliaastikin.
"Laiska, laiska, laiska", Lily lallatteli aamiaspydässä, suihkusta tullessaan, hiuksia harjatessaan.
"Laiska, laiska, laiska", äiti mäkätti päivällispöydässä, teetä keittäessään, Lilyn ikkunaa pestessään.
"Laiska, laiska, laiska", isä karjui illallispöydässä, lehtä lukiessaan, sohvalla maatessaan.
Kerran äidin hehtaarikukkamaan kitkettyään Petunia päätti, että hänestä ei tulisi vanhempiensa kaltaista äitiä. Ei tulisi, ei. Hänestä tulisi rakastava äiti, lastaan kunnioittava äiti, uhrautuva äiti, ei tippaakaan laiska äiti.
Ja sitten eräänä päivänä Petunia näki Lilyn suutelevan Kalkaroksen poikaa. Itkeä melkein teki mieli, vaan itkepä siinä sitten, eihän sellainen nyt olisi ollut soveliasta ollenkaan. Vaan oli se väärin silti, se, että Lily sai aina kaiken haluamansa, ensimmäisenä poikaystävänkin, vaikka Petunia oli vanhempi. Lilyn ei tarvinnut edes ponnistella saadakseen haluamansa, kaikki tuntui tulevan hänelle ilmaiseksi. Petunian mielestä se oli hyvin katkeraa. Lilyhän se laiska oli, ei hän.
Sillä hetkellä Petunia päätti, että ei koskaan, ei ikinä enää olisi ajopuu, joka meni virran ja muiden mukana. Hän tekisi päätöksensä itse, olisi riippumaton muista, ei sietäisi enää nimittelyä tai haukkumista.
Petuniasta tulisi kunnon ihminen, mallikelpoinen. Kova, itsenäinen, aikuinen.
Eikä niin kauaakaan kulunut siitä päätöksestä, kun se oli Petunia, joka Severuksen vuodetta lämmitti.
Vaan ei siltikään loppu hyvin, kaikki hyvin, eikä kukaan elänyt elämäänsä onnellisena loppuun asti, kaukana, kaukana täältä, kauan, kauan sitten.
