Title: Someday I could fly
Author: Veera
Beta: Maicu, Riitu, Reett@
Genre: pieni angst, songfic, oneshot, viittauksia Slashiin.
Ikäraja: K-11
Pairing: Jimi/Joel
Summary: En kiinni meihin jäänytkään / ja sittenkin voin hengittää / ilman sua. / Mä jään / pysähdyn ja mua ei kanna toiset enää.
Warnings: Kirosanat, slash-viittaukset.
A/N: Yöllinen väsäys, syyttäkää nukkumattia.
Kappale
Antti Tuisku – Hengitän
Tuttavaksi jäi paniikin tunne,
että en oo kukaan, en ees olemassakaan
Lakkaamatta etsin pelastajaa
On mulla ollut aina joku, jota rakastaaSun ruskeat silmät katsoivat mua säälien. Kuin koiranpentua, joka oli jätetty heitteille, tai pientä lasta, joka yritti pysyä isompien vauhdissa. Sehän mä aina olin sulle ollut: riesa, joka roikkui jaloissa. Vanha rätti, joka syystä jota kukaan ei muistanut, roikkui perässä. Joku, joka oli mukana porukassa vain siksi, että se oli aina ollut. Mä olin aina ollut ylimääräinen. Mä seisoin ringissä hiljaa, nauroin jos muutkin nauroivat, tuhahtelin jos muutkin tuhahtelivat. Mutta koskaan en aukaissut suutani ja kertonut mielipiteitäni asioista. Mä olin Jimi Kuokkala, pituutta 159 senttiä ja auttamattomasti lyhyt. Platinablondeiksi värjätyt hiukset taitavasti pyyhkäistynä oikean silmän päälle, toinen vihreä silmä kurkki uteliaana hiusten takaa. Mustat, tiukat vaatteet ja pillifarkut. Homoksi mua oli haukuttu koko pieni ikä, eikä se mua enää satuttanut. Silloin lukion alkuaikoina sä olit tukenut mua, kuiskutellut korvaan juttuja ja käskenyt olla välittämättä niistä. ”Ne on vaan kateellisia”, olit sanonut. Niin kuin monet muut sua ennen.
Pelko päivät söi, mä ootin
hetkeä, kun jäisin yksin
Hahmotonta, kasvotonta
mustaa vuotta liian montaVanha kaappikello kumahti kahdennenkymmenennen kerran. Mustavalkoinen kissa kiehnäsi mun jalkoja vasten, kun hieroin unihiekat silmistäni ja tuijotin jälleen kahvikuppiani. Sä kävelit makuuhuoneesta ruskeat hiukset huolellisesti pörhötettynä. Ei liikaa, mutta ei liian vähän. Sopivasti. Juuri sen verran että mun teki mieli rynnätä sun luokse, upottaa sormet noihin hiuksiin ja suudella sut henkihieveriin. Sä olit lähdössä taas ryyppäämään. Baarista oli tullut sulle toinen koti. Kävit töissä kuin normaalit ihmiset, nukuit pari tuntia töiden jälkeen ja lähdit juomaan. Jätit mut yksin sohvannurkkaan itkemään sun perään ja pelkäämään, milloin mulle soitettaisi sun makaavan sairaalassa puolikuolleena. Aina mä pidin puhelinta kädessäni ja tuijotin sitä itkien, peläten sen soivan.
Mä tuijotin sua murheellisena silmiin, kun jäit seisomaan oviaukkoon. Mun suustani pääsi syvä huokaus ja mä käänsin pääni pois. Kyllä mä rakastin sua. Silti mä toivoin, että joku päivä mä uskaltaisin sanoa sulle ne sanat: ”Tää ei voi jatkua näin”.
En kiinni meihin jäänytkään
ja sittenkin voin hengittää, ilman sua
mä jään, pysähdyn ja mua ei kanna toiset enääTaas yks niistä krapulaisista aamuista. Sä kävelet keittiöön ja istahdat mua vastapäätä puiselle tuolille. Sun ennen niin iloisten sinisten silmien alla on tummat varjot seurauksena ryyppäämisestä. Mä en enää tiedä mitä sä teet, mä en tiedä mitä sun elämään kuuluu. Kavereiltas olin kuullut sun siirtyneen vahvempiin aineisiin. Ekstaasia olit ostanut joltain Timpalta, mä pelkäsin helvetisti sun puolesta. Mun silmät kostuivat, kun sun kädet tärisivät nostaessas kahvikupin. Sulla oli vierotusoireita, mä huomasin sen. Musta oli tullut taas ylimääräinen ja ulkopuolinen. Kyllä mä huomasin etten kuulunut sun elämään enää. Ja vaikka mä tiesin sen, roikuin sussa silti.
”Jimi”, sä aloitit, ja meinasin pudottaa kahvikupin kädestä. Sä et ollut sanonut mulle sanaakaan puoleentoista viikkoon. Sun äänes rahisi, kuin sä oisit syönyt hiekkaa. Yritin pitää toivon pois äänestäni, kun kohotin katseeni suhun.
”Mä oon.. Pahoillani”, taas kahvikupin kohtalo oli hiuskarvan varassa, mä olin yksinkertaisesti liian ällistynyt. Sä pyysit anteeksi? Et helvetissä.
Mä en tiedä mikä mut sai sanomaan sen, mistä mä keräsin sen kaiken rohkeuden tai miksi mä sanoin sen, mutta ennen kaikkea mä tahdoin olla vapaa.
”Joel, tiiätkö.. Se ei auta”, mä olin joutunut kestämään niin paljon paskaa, mä halusin sen loppuvan just nyt. Ilme sun kasvoillasi oli tyrmistynyt. Mä olin toiminut sun pienenä käskyläisenä jo neljä vuotta, sulle oli aivan uutta että mä laitoin vastaan.
”Mä en enää jaksa. Mä en oo kuulunut sun elämään edelliseen kolmeen vuoteen. Ajattele, saatana! Me seurustellaan, etkä sä ole suudellut mua
kolmeen vuoteen?” Viha ja turhautuneisuus alkoi saada musta yliotteen ja mun täytyi päästä pois. Laitoin kahvikupin tiskialtaaseen ja kävelin taakseni katsomatta makuuhuoneeseen. Jos oisin edes vilkaissut sua, mun lähtöyritys olis epäonnistunut, ja oisin juossut sun kaulaan pyydellen anteeksi.
Mä vedin parisängyn alta mustan matkalaukkuni, heitin siihen vaatekaappini vaatimattoman sisällön ja vedin mustat Converset eteisessä jalkaani. Nahkatakin vetoketju kilahti ja mä jätin avaimet taskustani lipaston pöydälle. Vedin viimeisen kerran keuhkoihini niin sanotun kotini tuoksua ja suljin silmäni.
”Hyvää loppuelämää”, sanoin ja astuin rappukäytävään.
Seurana on vain vieroitusoireet
Kaikkialla, ympärillä vieläkin sut nään
Sade saattaa sua, kun tulet vastaan
Viiman voin vieraaksi ottaa sua enää en Kylmä viima puhaltaa mun kasvoille. Posket on satavarmasti paleltuneet, nilkat täynnä lunta ja sormet punaiset. Silti mä tarvon lumihangessa, suuntana K-kauppa. Mervi on käskenyt hakea kermavaahtoa lättyjen päälle, enkä mä voinut kieltäytyä. Sen jälkeen, kun mä olin kävellyt ulos mun ja Joelin entisestä yhteisestä asunnosta tasan puoli vuotta sitten, oli Mervi majoittanut ja ruokkinut mut. Se oli halannut mua kun mä olin itkenyt, se oli ollut täydellinen kummitäti. Äidin kuoleman jälkeen ja sitä ennenkin. Ilman Merviä mä makaisin mullan alla ja madot jäystäisivät mun luita. Mun onneksi mä olin tässä, juoksemassa melkein 30 asteen pakkasessa, tarkoituksenani hakea lähikaupasta kermaa.
Mä astuin sisään liukuovista, ja toivottu lämpö tuntui ihanalta kylmillä poskilla. Kävelin viivytellen hyllyjen välissä, ulkoilma ei houkutellut mua vähääkään. Kun käännyin seuraavalle hyllylle, mä pysähdyin kuin seinään. Se seisoi siinä, tutki makaronipaketteja ja ei selvästikään ollut huomannut vielä mua. Mä tuijotin lumoutuneena Joelin ruskeita, pörrötettyjä hiuksia ja tuttuja kasvoja. Sen alahuuli oli keskittyneellä mutrulla, kun se yritti saada selvää parasta ennen –päivästä. Vaikka oli kulunut vain puoli vuotta, Joel oli terveemmän näköinen. Sen silmien alla oli vain tuskin näkyvät varjot, kasvoissa oli väriä ja Joel selvästi huolehti itsestään paremmin. Hetken mä ehdin jo toivoa mun lähdön saaneen sen järkiinsä, kun mä näin vaalean, paksusti meikatun naisen kävelevän Joelin vierelle ja pussaavan sitä poskelle. Mun kurkkua kuristi, rintaa pakotti ja tuntui kuin jotain olisi särkynyt. Kyyneliä pidätellen mä juoksin kassan ohi, ovesta ulos suoraan Mervin luo, välittämättä siitä että olin unohtanut kerman ja että ulkona oli 30 astetta pakkasta. Asunnossa heitin kengät ja takin nurkkaan, juoksin hämmästyneen Mervin ohitse omaan huoneeseeni. Välittämättä mistään, mä päästin itkun tulemaan ja huusin minkä sain keuhkoistani irti. Vaikka mä olin jättänyt Joelin, silti se sattui. Mä en ollut saanut tehtyä mitään kolmessa vuodessa, tuo blondi naikkonen oli saanut Joelin irti kierteestä puolessa vuodessa.
Mut oli särjetty. Taas.
Pakkomielteisesti mietin,
missä meet ja ootko yksin
Hahmotonta, tarpeetonta
vuotta hukkaan liian monta
A/N2: Ja kommentit on kivoja. Jos ei muuta, niin ilmoittakaa vaikka että olette lukeneet tai jotain. ;]
