Kirjoittaja Aihe: Minun haavoittunut Gabrielini, O/T, slash, K-11, one-shot  (Luettu 4020 kertaa)

Ollivanders

  • ***
  • Viestejä: 150
Title: Minun haavoittunut Gabrielini
Author: Ollivanders   
Beta: Riel (Jolle jälleen kerran suuren suuri kiitos betaamisesta, nopeudesta ja ennen kaikkea kärsivällisyydestä) Kaikki virheet ovat minun ja vain minun, kun menin tätä vielä sorkkimaan Rielin betauksen jälkeen.
Pairings: Oliver/Thomas
Rating: K-11
Genre: slash, one-shot
Disclaimer: Minun ovat yhä, enkä silti saa rahallista hyötyä.
Summary: Oliver (kertoja) löytää ovensuustaan pahoinpidellyn miehen, joka osoittautuu Thomasiksi, jonka Oliver puolitoista vuotta aiemmin osti itselleen seuraksi yhdeksi viikonlopuksi ja kadotti.
Warning: Jonkin verran väkivallan kuvailua

A/N: Turhempaakin turhempi jatko-osa one-shotille, jolle ei jatkoa pitänyt tulla. Koettakaa kestää ;) Tämä on siis jatkoa tarinalle ”Ostettua rakkautta”. Ja pieni pervo mieleni tietenkin nimesi kertojan Oliveriksi ;)

//Edit A/N 2: Kai tähän alkuun on parasta laittaa, että Oliverin ja Thomasin tarinat kannattavat lukea seuraavassa järjestyksessä:
1. Ostettua rakkautta
2. Minun haavoittunut Gabrielini
3. Kunnes tapaamme jälleen




Huhtikuun 17. päivä oli lauantai. Muistan sen aivan selvästi. Kevät oli jo pitkällä ja kaupunki odotteli ensimmäisiä lämpimiä päiviä. Tuona aamuna ollessani lähdössä lenkilleni Tiergarteniin törmäsin ulkorappusilla poikaan, jota en ollut nähnyt puoleentoista vuoteen.

”Thomas!” huudahdin yllättyneenä. Monenlaiset tunteet alkoivat äkkiä myllertää sisälläni, kun näin tuon mustatukkaisen pojan, joka niin paljon muistutti mielikuvieni Gabriel-enkeliä. Olimme viettäneet kaksi yötä yhdessä silloin puolitoista vuotta sitten, hän ja minä. Hän oli häipynyt vieden mukanaan lompakkoni ja kalliin rannekelloni. Jouduin melkoiseen sotkuun hankkiessani niin uudet luottokortit kuin henkilökortinkin. Eniten minua kuitenkin harmitti Thomasin katoaminen.   

”Mitä sinä täällä teet?” kysyin. Vasta hänen nostaessa päätään huomasin veriset kasvot ja melkein umpeen muurautuneen vasemman silmän. Polvistuin Thomasin viereen ja katselin järkyttyneenä hänen pahoinpideltyjä kasvojaan. Yritin nostaa häntä ylös, mutta hän parahti tuskasta.

”Ei tämä mitään”, Thomas koetti kieltää ja nousi kankeana omin voimin ylös.

”Ei tämä kyllä mikään pikkujuttu ole. Kauanko sinä olet tässä lojunut? Eikö kukaan ole auttanut sinua?”

”Kaksi haahkaa katseli mua nenänvarttaan pitkin. Uhkasivat soittaa poliisille, jos en häivy”, Thomas vastasi ja yritti virnistää. Huomasin hänen punaisella verkkaritakillaan tahroja, jotka epäilyttävästi näyttivät vereltä.

”Sinut pitää viedä poliisille ja lääkäriin”, sanoin, tajuten ääneni kohonneen tavallista kimeämmäksi, kuten aina paniikin iskiessä.

”Ei!” Thomas kielsi. ”Ei poliisille.”

”No lääkärille nyt ainakin. Pääsetkö kävelemään? Tiedän yhden tutun lääkärin, joka ei turhia kysele.” Kaivoin kännykkäni esiin ja valitsin lääkärin numeron. Hälytysääni ehti soida kymmenisen kertaa ennen kuin toisessa päässä vastattiin.

”No hei, Oliver! Mitäs sinulle kuuluu?”

”Remy, kuule. Minulla on täällä hakattu poika. Voisitko katsoa häntä?” Langan toisessa päässä oli hetken hiljaista, ennen kuin Remy vastasi arastellen:

”Oliver, mitä sinä olet mennyt tekemään? Minähän olen kieltänyt sinua koskemasta niihin huoriin. Tuolla ulkonäöllä saisit mistä tahansa Berliinin…”

”Ei!” huusin puhelimeen kauhistuneena, kun tajusin, mitä Remy oli luullut. ”En minä ole tehnyt mitään. Ulko-ovellani vain on tosi pahasti hakattu poika.”

”No, vie se sairaalaan”, kuului lakoninen vastaus.

”En voi…kun, tuota, hän on maksullinen”, viimeisen sanan melkein kuiskasin, ettei Thomas kuulisi sitä. Remy huokasi teatraalisesti ja käski tulla vastaanotolleen. Hän olisi siellä puolen tunnin kuluttua.

”Tule Thomas. Katsotaan saammeko sinut kuntoon.” Thomas hymyili heikosti.

”Meidän on mentävä taksilla, minun autoni kun on juuri huollossa”, selittelin anteeksipyytävästi.

Emme joutuneet odottamaan Remyä kuin viitisen minuuttia hänen vastaanottonsa edessä. Näin aivan selvästi, että häntä suututti oikein kunnolla. Ilmeisesti hän oli joutunut ajamaan uusimman untuvikkopoikansa asunnoltaan juuri, kun olisi ollut aamun toisen session vuoro. Remy näet otti iskemänsä pojat aina vähintäänkin kolme, ellei neljä kertaa yössä. Remy on minua viisi vuotta vanhempi eli kolmenkymmenen viiden, hän on pitkä, yli 190, melko komea ja tumma (tosin värjätyt hiukset). Olen tuntenut hänet kaksitoista vuotta, eli tapasin hänet heti, kun astuin Berliinin homoelämään. Remyllä oli jo silloin tietty maine. Hän ei halunnut parisuhteita vaan korkata kaikki uudet tulokkaat. Niin minäkin päädyin hänen sänkyynsä, mutta vastoin kaikkia ennakko-odotuksia me ystävystyimme. Minä tiesin hänen elämänfilosofiansa, enkä onneksi mennyt rakastuman häneen.

Remy katsoi halveksuvasti Thomasia ja ohjasi hänet toimenpidehuoneeseen. Minä seurasin perässä. Hän käski kylmästi Thomasia riisuuntumaan ja veti näyttävästi kumihanskat käsiinsä. Joskus Remy saattoi olla oikea paskiainen ja hän kyllä toi sen esille. Thomas kävi kiltisti makaamaan sängylle ja Remy alkoi hitaasti painella hänen runneltua vartaloa. Minusta tuntui kuin Remy olisi tahallaan painellut liian kovaa vain saadakseen hänet valittamaan. Suljin silmäni ja olisin vielä laittanut kätenikin korville, ellen olisi pelännyt Remyn ivanaurua. Lopulta Remy oli valmis, meni kirjoituspöytänsä luokse ja alkoi kirjoittaa jotain paperille.

”No?” kysyin hermostuksissani.

”Minusta poika on aivan kunnossa, siis noin muuten. Sisäelimissä ei tunnu olevan vaurioita, eikä hän ole virtsannut verta, joten kyllä hän tuosta tokenee”, Remy sanoi ja ojensi minulle kirjoittamansa lapun. ”Tässä on käsikaupasta saatavan voiteen nimi, jonka pitäisi edesauttaa ruhjeitten ja mustelmien paranemista. Hän saa hieroa sitä neljä kertaa päivässä vaurioituneille alueille.” Remyn ääni oli virallinen eikä hän katsonut Thomasiin ennen kuin sanoi tälle suoraan:

”Kuule, kaveri, sinulla kävi moukan tuuri. Muutama potku tai nyrkinisku päähän tai munuaisiin niin et olisi siinä nyt.” Vastaanotto oli päättynyt. Thomasin pukeutuessa Remy veti minut sivummalle ja sihisi korvaani:

”Yritä päästä tuosta huorasta eroon. Mikä ihmeen maailmanparantaja sinä luulet olevasi? Kyllä kuule tähän kaupunkiin näitä syöpäläisiä mahtuu.” En vastannut mitään. En minä kaikkia poikia halunnut pelastaa. Vain yhden. Gabrielini. Otin esiin lompakkoni, mutta Remy tarttui käteeni työntäen sen pois.

”Luulen, että sinä tulet vielä tarvitsemaan rahojasi”, hän sanoi ilkeä virne kasvoillaan. Joskus minä sitten vihaan häntä!

Kävimme kaupan kautta ostamassa voiteen, ostin samalla Thomasille uusia paitoja, sukkia ja alushousuja sekä parit farkut. Asunnollani riisuin Thomasin varovasti. Tunsin silmiäni polttavan, kun katsoin hänen surkeaa ja laihaa olemustaan. Miten kukaan voi olla niin sadistinen, että tekee toiselle näin? Hiljaa ja niin varovasti kuin pystyin, pesin kuivuneen veren pois märillä pyyhkeillä hänen kasvoiltaan, vatsalta, selästä ja rystysistä. Ainakin hän oli lyönyt kunnolla takaisin.

”Ei tainnut toinenkaan selviytyä vähällä”, sanoin itkua pidätellen. Thomas virnisti.

Saatuani Thomasin kohtalaisen puhtaaksi aloin hieroa voidetta kolhituille alueille. Lopuksi kiedoin vielä metrikaupalla sideharsoa hänen vartalonsa peitoksi.

”Noin. Olet kuin Muumion paluusta!” naurahdin.

”Joo”, Thomas sanoi ja ihaili kätteni jälkeä. ”Tai Frankensteinin hirviö!” Hän nauroi, mutta kivut hiljensivät hänet nopeasti.

”Tuskinpa sentään hirviö”, sanoin hiljaa ja menin keittiöön.

Valmistin meille juuressosekeiton, sillä ajattelin sen syömisen olevan Thomasille helpointa. Hän katsoi keittoani nyrpeänä, mutta suostui kuitenkin maistamaan sitä.

”Ihan hyvää tää on”, Thomas sanoi ja yritti samalla pureskella leipää oikean puolen hampaillaan.

”Huomenna, jos pystyt syömään jotain kiinteämpää, voin laittaa meille kunnon ruokaa”, lohdutin vierastani.

”Vaikka henki menis, niin mieluummin kyllä, kiitos,” Thomas sanoi ja virnisti. Nauroin ja pudistelin päätäni.

”Sinun pitäisi syödä enemmän. Olet kamalan laiha.” Tökin lusikallani kohti Thomasia. Hän mulkaisi minua ainoalla näkevällä silmällään.

”Näin on ihan hyvä”, hän vakuutti.

”Oikeasti, Thomas, näyttäisit paremmalta, jos luittesi päällä olisi enemmän lihaa”, jatkoin päättäväisesti eteenpäin.

”Ainakin mun pokat tykkää musta näin”, Thomas sanoi ja virnisti leveästi.

”Minun mielestäni saisit kyllä lihoa”, yritin vielä kerran.

”Sitten olet ainoa tällä planeetalla”, Thomas tokaisi ja näytti kieltään.

”Kuule, Thomas. Kuka sinulle teki tämän?” kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen.

”Yks poka”, Thomas sanoi välttelevästi ja lusikoi keittoa suuhunsa.

”Minä…minä olen pahoillani siitä, mitä viimeksi tapahtui”, sanoin häpeissäni. Thomas katsoi minua ihmetellen.

”Siis se, että otin sinut väkisin. En olisi saanut tehdä sitä. Anteeksi.” Thomas vain kohautti hartioitaan. Selvästi ei mikään iso juttu hänelle.

”Niitä nyt tapahtuu. Sä käytit sentään kortsua”, Thomas sanoi välinpitämättömästi.

”Oletko sinä…”, en pystynyt lopettamaan lausettani enkä katsoman Thomasia.

”Negatiivinen, juu. Ainakin viimeisimmän tiedon mukaan.” Huokaisin helpotuksesta. Tosin Thomasin tapauksessa se tuskin painoi paljoakaan.

”Oliver?” Thomas kysyi varovasti.

”Niin.”

”Mun pitäis palauttaa sulle yks juttu.” Thomas nousi pöydästä ja häipyi olohuoneen puolelle. Kun hän tuli takaisin, hän puristi jotain tiukasti kädessään. Istuuduttuaan paikalleen hän työnsi pöytää pitkin minulle Rolexini.

”Mitä?” Olin täysin hämmentynyt, kun näin kelloni.

”Mun piti kanittaa se pari kertaa, mut en mä pystynyt”, Thomas sanoi nolona. Tuijotin vuoroin kelloa, vuoroin Thomasia.

”Se on sinun”, sanoin päättäväisesti ja näytin Thomasille vasemmassa ranteessani olevaa samanlaista kelloa.

”En minä mitään kahdella Rolexilla tee”, naurahdin, ja Thomasin kasvoille levisi leveä hymy. Hän kokeili kelloa käteensä, mutta se oli aivan liian väljä.

”Kuule, mennään maanantaina kellosepälle, niin otetaan siitä pari palaa pois. Sitten se sopii sinulle mainiosti.” Thomas hymyili kiitollisena. Lämmin hyvänolon tunne levisi kehooni kun mielessäni ajattelin, etten ehkä sittenkään ollut aivan samantekevä poka Thomasille, jos hän kerran oli pitänyt kelloani puolitoista vuotta tallessa. Siitä olisi saanut hyvät rahat panttausliikkeissä. Niissäkin, jotka eivät olleet niin kovin tarkkoja esineiden alkuperästä.

”Oletko kylläinen?” Thomas nyökkäsi vastaukseksi suu täynnä leipää. Aloin kerätä astioita tiskialtaaseen. Yleensä hoidan tiskit heti alta pois, mutta nyt minua väsytti suunnattomasti, vaikka oli vasta puolipäivä.

”Taidan ottaa nokoset”, ilmoitin Thomasille ja yllätyin iloisesti, kun hän kysyi arasti:

”Saanko tulla viereesi?”

”Totta kai saat”, vastasin ja tunsin itseni onnellisemmaksi kuin aikoihin.

*

Kolmen tunnin kuluttua heräsin aivot sumeina, enkä heti tajunnut, mitä oli tapahtunut. Vierelläni nukkui poika siteisiin käärittynä. Hän näki pahaa unta. Sitten viiltävä tuska pisti ruumistani, kun muistin aamun tapahtumat. Vierelläni makasi minun Thomasini, joka oli hakattu. Koskin varovasti häntä olkapäähän, joka oli säästynyt vammoilta. hän heräsi hätkähtäen.

”Huomenta. Nukuitko hyvin?” kysyin. Thomas pudisti päätään. ”Onko sinulla nälkä?” Uusi pään ravistus.

”Miten sinä ajauduit kadulle?” kysyin hiljaa ja katselin Thomasin selkää. Hän oli vaiti pitkän aikaa ennen kuin vastasi:

”En mä tiedä. Se vain tapahtu. Porukat ei koskaan ollu kiinnostunu siitä mitä mä teen tai missä oon. Sit yks mies tarjosi mulle rahaa, jos otan siltä suihin. Olin varmaan viidentoista tai jotain.” Thomas puhui kuin olisi puhunut jostain puolitutustaan, tunteettomasti.”

”Huomasin, että sillain voin tehdä kivasti rahaa. Eikä tarvi käydä koulua”, Thomas sanoi naurahtaen.

”Missä sinä asut? Et kai kadulla?” Värähdin ajatellessani häntä talvisessa kaupungissa.

”Kavereiden luona yleensä. Joskus joku poka ottaa mut yöksi…tai kahdeksi.”

”Kuten minä”, sanoin, enkä voinut olla ajattelematta sitä pieleen mennyttä yötä, jonka jälkeen Thomas katosi elämästäni.

”Niin.”

”Miksi sinä tulit minun ovelleni? Tapahtuiko se pahoinpitely tässä lähellä?” En tiedä miksi sydämeni löi tiheämmin ja käteni hikosivat odotellessani Thomasin vastausta. Tuntui kuin olisin tullut vedenjakajalle, jonkin suuren valinnan eteen.

”Ei. Se tapahtui lähellä linja-autoasemaa. En mä tiedä, miks mä tulin tänne. Sä olit ainoo, jonka mä muistin.” Sillä hetkellä olisin voinut rutistaa Thomasia oikein kunnolla, mutta maltoin mieleni.

Illalla katselimme televisiota ja minä uudistin voidekäsittelyn Thomasille. Hän nauroi, kun uudelleen käärin hänet puhtaisiin sideharsoihin. Söimme iltapalan sohvalla istuen, Thomasin varovasti nojatessa kylkeeni. Lopun iltaa hän lepuutti päätänsä olkapäätäni vasten. Yhden aikaan yöllä komensin hänet nukkumaan ja kömmin hänen viereensä. Thomas hivuttautui aivan kiinni minuun ja tunsin hänen hengityksensä alastonta rintaani vasten. Painoin nenäni hänen hiuksiinsa välittämättä niiden sotkuisuudesta ja pesemättömyydestä. Hiljaa silitin hänen selkäänsä, kunnes nukahdin itsekin.

*

Aamulla hätkähdin hereille tunteeseen, että joku tarkkaili minua.

”Huomenta, unikeko”, Thomas sanoi ja väläytti minulle leveän hymyn.

”Oletko ollut jo kauan hereillä?” kysyin haukotellen.

”Tarpeeksi kauan kyllästyäkseni sun naamatauluun”, Thomas vastasi ilkikurisesti. Pörrötin hänen hiuksiaan ja hän kiljaisi.

”Anteeksi, Thomas. En tarkoittanut satuttaa sinua”, pahoittelin kauhuissani, mutta pian huomasin hänen vain pelleilleen kustannuksellani. Thomasin ilme muuttui äkkiä vakavaksi ja hän katsoi minua silmiin. Epäröiden hän suuteli minua, huulemme tuskin koskettivat toisiaan, ennen kuin hän vetäytyi pois.

”Oho”, sain sanotuksi ja katsoin häntä ihmeissäni. Thomas kumartui kuitenkin uudelleen puoleeni ja suuteli tällä kertaa voimakkaammin.

”Mistäs tämä tuli?” kysyin, kun sain jälleen vedettyä henkeä. Thomas katseli alas vaitonaisena.

”Kai se on…kiitos”, hän sanoi arasti. Katsoin hetken hänen runneltuja kasvoja, annoin otsalle suukon ja ponkaisin ylös vuoteelta.

”Ole hyvä vain. Ilo on kokonaan minun puolellani. Ja nyt minä teen meille aamiaista”, huikkasin ovensuusta.

Olin juuri viemässä tarjotinta makuuhuoneeseen, kun Thomas tuli vastaan eteisessä. Hän oli vetänyt vain farkut jalkansa, ylävartalo oli paljas, paitsi siteistä.

”Olin ajatellut, että olisimme syöneet aamiaista sängyssä”, sanoin pettyneenä. Thomas kohautti hartioitaan ja istuutui keittiön pöydän ääreen. Huokaisten käännyin ympäri ja laskin tarjottimen pöydälle.

Sunnuntaipäivä meni madellen eteenpäin. Joka neljän tunnin välein voitelin Thomasin ruhjottua kehoa ja kiedoin sen yhä uudelleen puhtaisiin liinoihin. Iltapäivällä minun oli lähdettävä kauppaan hakeman lisää voidetta ja sideharsoa. Päivälliseksi tein lupaukseni mukaan grillattua kanaa ja yrttiperunoita, joita Thomas kovasti kehui, vaikka hänen oli yhä vaikea pureskella. Ilta menikin jälleen televisiota katsellessa.

”Thomas, minä en taida mennä huomenna töihin. Soitan aamulla, että olen poissa muutaman päivän, sopiiko?”

”Eikö ne töissä yhtään ihmettele?” Thomas kysyi ja katsoi minua epäilevästi.

”Ei. Minä omistan sen yrityksen”, vastasin silittäen hänen hiuksiaan.

”Ai. Mitä sä teet?” Thomas näytti kiinnostuneelta. Pikkuriikkinen epäilys nosti päätään sisälläni, jospa Thomas yrittäisikin vain lypsää minulta tietoja. Varakas poka on aina hyvä saalis.

”Äh, se on vain pieni rakennusfirma. Sain sen isältäni, kun hän ei enää pystynyt johtamaan sitä. Ei se tosin estä häntä roikkumasta toimistolla kaiket päivät”, sanoin nauraen.

”Kuule, Thomas. Minun puolestani sinä voit jäädä tänne minun luokseni, voin antaa sinulle vara-avaimenkin omaan käyttöösi. Toivoisin, ettet kuitenkaan kutsuisi ystäviäsi tänne minun tietämättäni. Toki saat heitä kutsua, en minä sitä kiellä, mutta tiedäthän?” takeltelin sanoissani ja minusta tuntui kuin olisin saarnannut teinipojalle, vaikka Thomas oli varmasti yli kahdenkymmenen kahden.

”Se olis ihan kiva”, Thomas sanoi ja näytti aivan teinipojalta tuijottaessaan kaukaisuuteen. ”Ei mulla ole niin hyviä ystäviä, että mä haluaisin niitten kanssa jatkuvasti pyöriä.”

Nousin ylös sohvalta ja etsin vara-avaimen. Ojensin sen Thomasille melko juhlallisesti, mutta hän tunki avaimen taskunsa pohjalle välinpitämättömästi. Pahoitin mieleni, kun hän ei hypännytkään sohvalta halaamaan minua. Siksi sanoin kuivahkosti:

”Voit siis asua kanssani. Huolehdin kyllä sinusta ja ostan vaatteita ja musiikkia, mitä nyt tarvitsetkin. Voin antaa sinulle myös hieman rahaa”, tässä vaiheessa Thomas katsoi minua intensiivisesti ”Mutta mitään suuria summia en maksa. En vaadi sinulta minkäänlaisia seksuaalisia palveluja ja, jos niin haluat, sijaan sinulle vuoteen vierashuoneeseen. Toki toivon, että nukkuisit kanssani, mutta älä missään tapauksessa pidä tätä minään pakotteena. Kaikki päätösvalta, mitä meidän välillämme tulee tapahtumaan, on täysin sinun päätettävissäsi.” Katsoin Thomasia, joka jälleen tuijotteli ohi television.

”Selvä”, hän sanoi koneellisesti. Istuimme hiljaa, kunnes kello tuli yksi ja minä patistin Thomasin nukkumaan. Huojennuksekseni hän ei pyytänyt päästä yöksi vierashuoneeseen vaan kömpi viereeni painaen suunsa ihoani vasten. Suukotin häntä päähän ja nukahdin ennen häntä.

*

Maanantai koitti pilvisenä, Thomas nukkui yhä soittaessani työpaikalle ja kertoessani ottavani pari päivää lomaa. Hiljaa itsekseni vihellellen kävelin kylpyhuoneeseen. Suunnittelin päivän kulkua mielessäni; kävisimme läheisessä kellosepänliikkeessä pienentämässä Thomasin kellon ranneketta, sitten voisimme käydä puistossa kävelemässä, vaikka hän olikin vielä aika pahannäköinen, söisimme pizzaa ja katselisimme suurkaupungin menoa. Minun oli hyvä olla.
       
Tultuani suihkusta oli aivan hiljaista, eikä Thomasia näkynyt missään. Huhuilin ympäri asuntoa, mutta hän oli jälleen lähtenyt. Tällä kertaa lompakkoni kortteineen oli paikalla, mutta kaikki käteinen oli viety. Lompakon vieressä lojui hylättynä Thomasille antamani Rolex ja vara-avain. Milloin minä oikein oppisin?


A/N: Antakaa tulla sitten niitä ruusuja ja risuja, kaikenlainen palaute otetaan vastaan kiitollisuudella.
« Viimeksi muokattu: 06.12.2014 13:34:11 kirjoittanut Pyry »
Ollivanders - hienoimpia taikasauvoja vuodesta 386 eKr.
~Harry Potter ja viisasten kivi~

Wil the Pony

  • ***
  • Viestejä: 95
(Ei otsikkoa)
« Vastaus #1 : 11.07.2007 00:08:20 »
Voi Oliveria, ei se opi. *sigh* Tosin minäkin elin toivossa, että Thomas pysyisi. Pelästyikö se sitä miten lähelle päästi Oliverin, vai oliko tuossa jotain muuta? Sitoutumispelkoa?
 Olisi kyllä hyötynyt siitä avaimesta. Mutta Thomas rakastaa Oliveria! *ilotanssi* Ihan varmasti! *lisää pomppimista*

Kuule, et sinä millään saa jättää tätä tähän. I vote for more!

Kiitos, rakastan tätä kuten edeltäjäänsäkin!

 ~Wilzo
« Viimeksi muokattu: 01.01.1970 02:00:00 kirjoittanut Wil the Pony »
The theory is simple.
Every boy, every man, is really
a bit of a Golden retriever
or a big chocolate Lab.
Watch any man's eyes
at the bounce of a ball.
His head tilts slightly sideways, just a hair,
as a primitive focus
comes to life.

~Sharp Teeth by Toby Barlow

Ollivanders

  • ***
  • Viestejä: 150
(Ei otsikkoa)
« Vastaus #2 : 11.07.2007 00:34:13 »
Kiitos ihanista kommenteistasi  Wil the Pony! Olen todella otettu, että sinä pidät näistä kahdesta kirjoituksestani. Onhan tämä alun perin lähtenyt sinun upeasta tarinastasi kehkeytymään.  :)
Luulen, että Thomasilla on sitoutumispelkoa, ja ehkä se pelästyi Oliverin innokkuutta. Luulen myös, että hänen tunteensa Oliveria kohtaan ovat melkoisessa solmussa. Ja oikeassa olet. Thomas taitaa rakastaa Oliveria, muutenhan se olisi ottanut avaimen ja kaiken irtaimen, jonka olisi saanut mukaansa.
Minulla muuten on koneellani kolmas osa jo melkein valmiina Oliverin ja Thomasin tarinaa, ja aion laittaa sen tänne, kunhan saan lopun siitä lutviutumaan.
« Viimeksi muokattu: 01.01.1970 02:00:00 kirjoittanut Ollivanders »
Ollivanders - hienoimpia taikasauvoja vuodesta 386 eKr.
~Harry Potter ja viisasten kivi~

A Cup Of Earl Grey

  • ***
  • Viestejä: 36
Re: Minun haavoittunut Gabrielini, O/T, slash, K-13, one-shot
« Vastaus #3 : 02.10.2007 21:28:08 »
Voi sua Thomas...*pudistaa päätään*
Kyllä Thomasin pitää joskus pelastua..Mutta ei se Oliver ollu oikee sille  :| Oliver oli jotenkin painostava..tai jotaklin..
Ihanasti kirjotettu ^^

Ollivanders

  • ***
  • Viestejä: 150
Re: Minun haavoittunut Gabrielini, O/T, slash, K-13, one-shot
« Vastaus #4 : 07.10.2007 17:02:23 »
A Cup Of Earl Grey: Kiitos, kun jaksat lukea ja kommentoida juttujani  :D
Lainaus
Kyllä Thomasin pitää joskus pelastua..
Uskaltaisinko ehdottaa, että lukisit seuraavan osan Oliverin ja Thomasin tarinasta eli "Kunnes jälleen tapaamme". Se taitaa kertoa, mihin suuntaan Thomasin elämä on kääntymässä. ("Poika varjoisilta kujilta" on siis aikaisempaa Thomasia - tämä vain selvennykseksi. Inhottava tapani kirjoittaa nämä tarinat one-shoteiksi on hiukan hämmentävä :o . Ehkä joskus saan aikaiseksi, että yhdistän ne saman topicin alle. Jää nahtäväksi  :)  )
Ollivanders - hienoimpia taikasauvoja vuodesta 386 eKr.
~Harry Potter ja viisasten kivi~

Cherina

  • Täystuho
  • ***
  • Viestejä: 534
  • Eikö kaikissa ole ripaus hullua... minussa ainakin
Vs: Minun haavoittunut Gabrielini, O/T, slash, K-13, one-shot
« Vastaus #5 : 13.10.2009 17:55:54 »
Poor Thomas, tuli sitten hakatuksi. buuh
Ja Oliver on kyllä niin kultanen <3 Otti Thomasin luokseen asumaan.
Ja sitte Thomas häippäs. Tuplabuuh. Ois vaan jääny... Ja Thomas oli säilyttänyt se kellon <3
Yks virhe löyty, mutta mä hukkasin sen jo. Iso alkukirjain puuttu lauseen alusta, jos mä nyt oikein katoin.
Kiitti tästäkin, pitää vielä käydä lukee toi Kunnes tapaamme jälleen. Salut <3
TEAM SOLMIO

Dark and cloudy world, black and white, and it's all mine.

And it's TOTALLY AWESOME!

Jini

  • ***
  • Viestejä: 1 315
  • Ava (c) Okakettu
Vs: Minun haavoittunut Gabrielini, O/T, slash, K-13, one-shot
« Vastaus #6 : 30.06.2010 13:39:08 »
Taasko se lähti?! Ó____Ò

Thomas ei sitte ikinä opi. ;__; Nuohan ois täydellinen pari. <3_<3 Uskallankohan lukea vielä tuon yhden, koska jos nää lopullisesti "eroaa" (koska ei voi sanoa, että ne on ollu yhdessä) niin mä oon surullinen. ;__;

Mutta kiitos tästä, hienoa tekstiä oli! ^^