Nimi: Myrskyn ytimessä
Kirjoittaja: Iittaliia
Ikäraja: K11
Genre: Angsti, vähän ehkä draama
Paritus: Harry/Draco ajatuksella tein tämän, mutta jokainen mieltäköön mieleisekseen.
A/N: Sain jonkun äärimmäisen hämärän hetkellisen vian mieleni inspiraatiosyövereihin, ja tämä on sen tulos. Omituista kirjoittaa tekstiä, jossa kukaan ei kuole ja jonka repliikit on kirjoitettuu viimeisenä ja niitäkin on vain muutama. No, toivottavasti tykkäätte, kovin hassua julkaista pitkästä aikaa mitään.
~*~*~
En saa unta. Seuraan, kuinka muissa vuoteissa makaavat mytyt kohoilevat rauhallisen, unisen hengityksen tahtiin. Yritän tavoitella samaa rytmiä - ensin pitkä sisäänhengitys, sitten hidas ja rauhallinen uloshengitys. Suljen silmäni ja toivon vaipuvani uneen. Samalla hetkellä kun luomet peittävät pupillini, hengitykseni kuitenkin kiihtyy ja muuttuu jälleen epätasaiseksi. Yritän saada ajatukseni harhautettua johonkin tuttuun ja turvalliseen, viattomaan ja sallittuun. Silti samat kasvot piirtyvät eteeni niin tarkasti, etten voi erehtyä alitajuntani tahdosta.
Käännän turhautuneena kylkeäni ja tarkennan katseen ikkunaan. Sadepisarat valuvat kilpaa kohti lyhyen elämänsä päätöstä, vääristäen maiseman mieleisekseen. Ulkona välähtää ja havahdun tuijotuksestani. Kuulen ukkosen kumun - epäselvästi tosin, mutta kuulen silti.
Käännyn katsomaan ympärilläni tuhisevia myttyjä ja terästän kuuloani. Sisään, ulos, sisään, ulos. Hengitys on rytmissä, he ovat autuaan tietämättömiä ulkona heräilevästä myrskystä. Hymähdän ja käännän katseeni takaisin ikkunaan. Samalla hetkellä salama iskee aivan ikkunan eteen ja näkökenttäni muuttuu valkoiseksi. Ukkonen kumahtaa havahduttaen minut.
Yhtäkkiä kaikki on selvää.
Nousen istumaan ja vilkaisen myttyjä. Sisään, ulos, sisään, ulos. Tiedän, ettei lähtöäni huomattaisi mutta pudottaudun silti hitaasti ja varovasti sängyltä. Hiivin ovelle, siitä ulos ja suoraan käytävään. Ketään ei näy missään. Tunnen kylmän kiven jalkojeni alla, unohdin kengät. Käytävät ovat autioita, niin kuin niiden pitäisikin olla tähän aikaan. Kuulen vain omat askeleeni, ja annan katseeni kiertää pitkin käytäviä.
Autiossa hiljaisuudessa muistot nostavat päätään, kuulen askeleita. Käännyn käytävällä, askeleet vaihtuvat nauruun ja hyssyttelyyn. Toinen käännös, nyt kuulen hiljaista huohotusta. Hiljaista, kiellettyä ja epäsopivaa huohotusta aivan korvani juuressa. Tunnen kietoutuneet kädet ympärilläni niin selvästi, että hetken jo luulen saaneeni seuraa. Tunnen näykkäisyn korvalehdessä ja suudelman kaulalla.
Kiihdytän tahtiani.
Osa minusta toivoo, ettei hän ole siellä. Tämä osa on sitä mieltä, että olisi kaikille parempi vain kääntyä ympäri, palata takaisin omaan sänkyyn turvallisesti peiton alle. Tämä osa tietää sen olevan järkevin vaihtoehto.
Mutta minä jätin tämän osan sänkyyni turvallisen peiton alle häiritsemästä todellista tahtoani. Tänään en tee sitä, mikä on järkevintä. Teen sen, mitä oikeasti tahdon.
Näen hänet heti astuessani ulos. Hän ei näe minua vaan katselee järvelle, jonka yläpuolella on nyt jo täydessä vauhdissa pauhaava myrsky. Pysähdyn itsekin hetkeksi tuijottamaan salamoita jotka lävistävät ilman, sadepisaroita jotka paiskautuvat vauhdilla vedenpintaan ja kuuntelen ukkosen jylyä, jonka kuulen nyt selkeämmin kuin koskaan. Havahdun kuitenkin pian tajutessani, etten tullut keskellä yötä pihalle katselemaan ukkosta. Kävelen hitaasti eteenpäin kohti rantaa, en halua pelästyttää häntä. Tunnen vesipisaroiden hyökkäykset kun ne joukkona alkavat kastelemaan kehoani parhaansa mukaan. Jään muutaman metrin päähän seisomaan tietäen, että hän on huomannut tuloni. Vedän varovasti henkeä katsoessani hänen aivan läpimärkää vartaloaan ja nähdessäni sen kääntyvän ympäri ja niiden silmien katsovan minua ensimmäistä kertaa. Salama välähtää.
“Aloin jo pelätä, ettet tule”, hän sanoo ja katsoo minua.
“Minun oli pakko”, vastasin ja painoin katseeni maahan. Kuulen askelien lähestyvän, hän kävelee eteeni ja yrittää tavoittaa katsettani. Kohotan sen viimein ja hetken vain tuijotamme toisiamme, kunnes tällä kertaa hän painaa katseensa maahan. Kuulen hymähdyksen.
“Sinulla ei ole kenkiä”, hän sanoo ja katsoo minua kysyvästi. Muistan sen itsekin vilkaistessani likaisia, läpimärkiä ja paljaita jalkojani.
“Siltä näyttää”, vastaan ja hymyilen. Hän katsoo hymyäni ja minä katson häntä. Ukkonen kumahtaa havahduttaen meidät molemmat. Yhtäkkiä hän astuu askeleen taemmas ja potkaisee kenkänsä pois jalasta, kääntyen sitten katsomaan minua. Uusi salama välähtää valaisten kasvomme ja hän astuu jälleen lähemmäs.
Kuin yhteisestä sopimuksesta käännymme katsomaan järveä. Tunnen, kuinka märkä käsi ottaa varovasti kiinni omastani ja puristan sitä hellästi.
Emme sano enää mitään, sille ei ole tarvetta. Tiedän mitä hän ajattelee - ajattelen aivan samaa.
Miten se voi tuntua niin oikealta, kun se on niin väärin?
~*~*~
A/N2: Saa kommentoida, kiitos.
