nimi: Kuinka kaunis on maaliskuu
author: Jokuwannab
beta: Ei ole, virheistä saatte kivittää mua.
ikäraja: k-11
paritus: Harry/Draco
Summary: Mitä mielisairaala kätkee sisälleen.
Disclaimer: Koko Harry Potter-maailma kuuluu J.K Rowlingille, minä vain leikin hahmoilla täysin maksutta.
A/N: Mielestäni suht onnistunut pikkuficci, harvinainen tapaus. Toinen ficcini En minä tiedä olisi ollut tarkoitus tulla tänne. Kaamea virhe :<
Kuinka kaunis on maaliskuu
”Minun kaunis rakkaani”, sinä sanoit ja rutistit minua lujaa. Minä painauduin sinua vasten päästäkseni piiloon harmailta seiniltä ja masentuneilta ihmisiltä. Kai minä tärisin, koska sinä toistit sanasi ja painauduit minua vasten. Sänky natisi, kun nousit ylös ja vedit minut mukanasi. Sinä sanoit mukavia sanoja.
”Arvet ovat jo melkein poissa. Hymyile minulle, rakas. Sinä pääset kyllä pois. Hymyile minulle.” Sinä kuiskailit minulle ihania sanoja, ja ne tekivät mieleni terveemmiksi kuin mikään parantajien rohdoista tai loitsuista. Sinun silmäsi loistivat kun sanoin sen sinulle. Onneksi silmiesi kaunis väri ei valunut kyynelissä pois. Sinä et itkenyt koskaan, ja siksi minä hämmennyin niin paljon. Sinä et itkenyt tammikuussakaan, kun minut vietiin pois.
”Sinä et ole terve”, sinä sanoit tammikuussa. ”Sinut täytyy parantaa. Kuuntele minua. Sinä tarvitset apua.” Sanasi viilsivät pahemmin kuin mitkään veitset ihollani, vaikka ne eivät jättäneetkään jälkiä. Veitset tuntuivat pehmeiltä huovilta sanoihisi verrattuna. ”Minä tulen katsomaan sinua. Joka ikinen päivä.” Viimeiset sanasi, jotka kuulin ennen harmaita seiniä ja ahdistavia huoneita. Huoneita täynnä repaleisia ihmisiä, jotka peittelivät arpiaan eivätkä syöneet. Huoneita täynnä hulluja ihmisiä. Ja sinä sanoit, että olin yksi heistä.
Minä olin ollut täällä jo kaksi kuukautta, tammikuun ja helmikuun. Talven kauneimmat kuukaudet vierivät ohi, enkä minä nähnyt niitä. Näin vain harmaat huoneet. Ja sinä olit siellä jossain, ulkona, ehkä heittelemässä lumipalloja tai vain nauttimassa talvisesta auringosta. Minä en nähnyt sitäkään. Näin sinut vain silloin, kun tulit kuiskailemaan minulle ihania sanojasi ja paikkaamaan sieluani. Mutta nyt se oli alkanut repeytyä uudestaan. Yhtenä päivänä sinä et tullut.
”Sinä et tullut eilen.” Hassua, kun edes muistin mitä eilinen tarkoitti. Tarkoitin sanani pistäviksi, ja se tehosi. Pystyin jopa kuulemaan järkyttyneen ilmeesi, kun astuit huoneeseeni. ”Draco. Draco. Kävin keskustelemassa. Kävin...” Äänesi haihtui pois tuulen mukana. Mieleni teki tarttua mihin tahansa terävään ja hyötyä siitä, saada kerrankin edes yksi kaunis veripisara purskahtamaan ihoni läpi, halusin huutaa ja satuttaa itseäni. Sillä tiesin ettet sinä vielä tullut minua hakemaan.
Sinä rutistit minua itseäsi vasten ja pidit käsistäni kiinni. Arvet olivat tosiaan haalistuneet, ne arvet, joista sinä suutuit tammikuussa niin paljon. Mutta nyt ei ollut enää tammikuu. ”Sillä katso, kuinka kaunis on maaliskuu, kun se lumikukkaan puhkeaa”, sinä siteerasit. Ja sanat sopivat hyvin suuhusi, sillä sinä elit jo maaliskuuta. Minä en elänyt. Elin odotuksen aikaa, joka loppuisi vasta silloin, kun harmaat seinät olisivat kaukana.
