Author: Haava
Beta: Ei
Genre: slash, angst
Pairing: James/Sirius
Rating: S
Summary: James kohottaa katseensa Siriuksen kaulasta ja kohtaa sumeat silmät, joiden taakse on piilotettu miljoona murhetta ja mustasukkaista ajatusta.
Disclaimer: J. K. Rowling omistaa maailman ja hahmot, enkä saa tästä rahaa.
Warnings: Eipä kai.
A/N: Miten aina niistä teksteistä, joista olisi pitänyt tulla hyviä, tulee aina niitä huonoimpia? Jännää sinänsä, olisin tahtonut tehdä Lissaboniin perustuvasta ficistä oikein nätin ja katkeran ja hyvän, mutta näin kävi. Hmph. Julkaisinpa nyt kuitenkin ihan haasteita täyttääkseni, ei ihan parasta Haava-laatua mutta jotain kuitenkin!
Niin ja tämä on tosi faktavapaa juttu, mulla ei ole hajuakaan siitä koska Portugali on voittanut jalkapallossa tai että oliko juuri Lissabonissa kyseinen kukkulalla oleva Jeesus-patsas, että älkää syökö mua. :'D
Lissabon
Uusi aamu Lissabonissa eikä kumpikaan muista kuinka he nukahtivat siihen selkää hiertävälle räsymatolle vaikka sänkyyn on vain muutaman askelen matka. Ehkä he olivat vain sokeita kiihkossaan jälleen kerran, viimeisten kertojen katkeransuloista halua saada menetettyä takaisin, vaikkei mikään sellainen koskaan onnistukaan. James huomaa kädessään mustelman eikä muista senkään alkuperää, Sirius heittää kätensä hänen vatsansa yli ja koettaa tarttua paljaaseen ihoon.
”Mikä tuo ääni on?” Sirius voihkaisee ja kääntyy Jamesia kohti. James tajuaa vasta nyt ihmetellä itsekin mihin oikein heräsi, jossain soi hirvittävällä voimalla jonkinlainen kumiseva kello.
”Ehkä se on kirkonkello”, James arvelee ja nousee ylös matolta ikkunan luokse hieroen mustelmaista käsivarttaan, jota alkoi jomottaa aivan yllättäen. Hän yrittää tähyillä aurinkoisesta aamusta silmät sirrillään äänen lähdettä, mutta se ehtii loppua ennen kuin paljastaa olinpaikkansa. Jossain suuren kukkulan – tai ehkä se on vuori – laella on jättimäisen suuri Jeesus-patsas kädet levällään, suoraan sen takaa paistaa aurinko suoraan Jamesin silmiin ja hän joutuu siristämään niitä. ”Me voitaisiin mennä katsomaan tuota patsasta tänään”, James sanoo ehdottavaan sävyyn niin kuin parina muunakin aamuna, Sirius on kömpinyt itsekin matolta jonnekin hänen taakseen.
”Ehkä myöhemmin”, Sirius mutisee Jamesin pörröisten niskahiusten sekaan kuten muillakin kerroilla, James tuntee Siriuksen huulet kaulallaan lähettämässä miljoonia väristyksiä ympäri hänen kehonsa.
”Pitikö meidän matkustaa Portugaliin asti vain piilotellaksemme viikon hotellissa?” James kysyy muka kovinkin tuskastuneeseen sävyyn, vaikka todellisuudessa häntäkään ei voisi kiinnostaa Jeesus-patsaat enää yhtään vähempää, hän tietää vastauksen kysymykseensä joka tapauksessa.
”Koska täältä meitä ei löydetä”, Sirius vastaa kasvot edelleen toisen hiuksiin piilotettuina. ”Täällä kukaan ei tunne meitä eikä kukaan voi tavoittaa meitä”, mies jatkaa ja James tuntee viileät kämmenet lantionsa molemmin puolin.
”Minä menen kolmen päivän päästä nai –” James koettaa muistuttaa, muttei ehdi saada lausettaan loppuun ennen kuin suun päälle läimähtää melkein kipeää tehden käsi Siriuksen epätoivoisen älähdyksen saattelemana.
”Älä muistuta”, Sirius huoahtaa suoraan Jamesin korvaan ja peruuttaa heidät molemmat tällä kertaa sänkyyn asti.
”Sirius, siihen ei voi enää vaikuttaa”, James sanoo, epätoivo kuuluu hänenkin äänestään.
”Mutta meidän ei tarvitse välittää siitä nyt”, Sirius ilmoittaa, kädet vaeltavat ympäri toisen tuskallisen tuttua kehoa samoja reittejä kuin aina ennenkin. Niitä reittejä, joita James rakastaa ja jotka Sirius tuntee paremmin kuin oman ihonsa.
”Ei, ei meidän tarvitse”, James myöntää tukahtuneesti ja piilottaa voihkaisunsa tyynyyn.
*
”Mikä helvetti noiden kellojen ongelma on?” Sirius ärähtää jostain Jamesin vasemmalta puolelta ja kiroaa jonnekin avonaisen ikkunan suuntaan, josta kellojen kumina jälleen kaikuu ympäri heidän pientä ja halpaa hotellihuonettaan, Jameskin hätkähtää hereille.
Jossain välissä on tullut pimeää, taas yksi päivä mennyt ei-mihinkään kertaakaan huoneen neljän seinän sisältä poistumatta. Taas yksi päivä lähempänä Jamesin häitä.
Siriuksen ajatukset liikkuvat samoilla urilla, hän nousee kyynärpäidensä varaan ja tuijottaa Jamesia tutkivasti kasvoihin.
”Rakastatko sinä Lilyä?” Sirius kysyy sen kummempia kursailematta, James sulkee silmänsä pienen huokauksen saattelemana.
”Sirius – ”
”Rakastatko?”
Toinen huokaisu.
”Kyllä, Sirius, kyllä minä rakastan.”
”Enemmän kuin minua?” Sirius inttää vielä, hän ei voi eikä tahdo antaa periksi ihan vielä, vaikka kohta se on kuitenkin pakko. Sirius vihaa luovuttamista.
”Sirius –” James koettaa jälleen, Sirius tökkäisee häntä kipeästi kylkeen ja James alkaa ymmärtää, mistä ne kaikki mustelmat ovat tulleet.
”Sano nyt vain.”
”Mistä minä tiedän”, kuuluu Jamesin tukahtunut vastaus.
”Tiedät sinä kuitenkin”, Sirius huokaa ja James tietää että Sirius on oikeassa. Tietenkin hän tietää, mutta rakkautta on ihan liian montaa erilaista.
”Mikä tuo älinä on olevinaan?” kysyy James kun ikkunasta puskee heidän korvilleen liian monen ihmisen kirkumista ja hurraa-huutoja, Sirius ei jaksa välittää Jamesin läpinäkyvyydestä aiheenvaihdoksen suhteen vaan painautuu huokaisten uudelleen makuulle.
”Ehkä se liittyy siihen nahkapalloon joiden perässä täkäläiset tykkäävät juosta”, Sirius ehdottaa, tunkee päätään Jamesin kainaloon ja suutelee kylkeä ehtymättömän hellyydenkipeänä. Periksi ei anneta.
”Ehkä”, James mutisee kiinnostumatta aiheesta sen enempää, työntää Siriuksen pois kainalostaan ja painaa itse päänsä toisen kaulakuoppaan.
”James?”
”Yhmm?”
”Rakastathan sinä minuakin?”
James kohottaa katseensa Siriuksen kaulasta ja kohtaa sumeat silmät, joiden taakse on piilotettu miljoona murhetta ja mustasukkaista ajatusta.
”Tietenkin.”
Sirius tyytyy siihen, hän tietää ettei voi saada yhtään sen enempää. Mutta tämä hetki on heidän, ei ole Lilyä tai ketään muutakaan pilaamassa tätä tilannetta, vaikka huomenna heidän pitäisikin jo matkustaa takaisin, Siriuksen pitäisi esittää ystävänsä puolesta onnellista bestmania ja Jamesin olla luomatta yhtään kaipaavaa katsetta siihen mitä olisi voinut olla.
