Nimi: Kun yö saapuu, minä en mene nukkumaan
Kirjoittaja: Minä, Mustalupiini
Tyylilaji: Yöficlet
Paritus: noup.
Ikäraja: S
Summaus: Yöt ovat minun aikaani.
Vastuuvapaus: Pottermaailma on edelleen Rowlingin, enkä minä saa tästä mitään taloudellista hyötyä.
Haasteet: noup.
KK: Jotain tuotosta tällekin yölle. Ajatus putkahti päähän eräänä päivänä ja olen iloinen että sain tämän toteutettua. Kiitokset Guadalupelle läsnäolosta.
Kommenttia otetaan ilolla vastaan.
Kun yö saapuu, minä en mene nukkumaan
Yöt ovat aina viehättäneet minua. Joskus Andromeda yritti kitkeä sen pois minusta, mutta eihän siitä mitään tullut. Veressäni on varmaan sen verran isältäni perittyä sutta, että kuu vetää minua puoleensa.
Olen aina tiennyt, että isäni oli ihmissusi. Tiesin, että kuu – rakastamani täysikuu vielä enemmän – oli hänelle ruma sana. Minulle se ei kuitenkaan merkitse kipua, minä en ole koskaan oppinut pelkäämään sitä, niinpä minä en voi pysyä siitä erossa.
Siispä olen tänäkin yönä todistamassa sen nousua taivaalle.
Katson ikkunasta kuinka aurinko väistyy, painuu puiden taakse ja jättää jälkeensä vain haaleita värejä taivaanrantaan. Pimeän saapuessa huokaisen helpotuksesta. On ollut aivan liian kuuma kesä minun makuuni, vain öisin tunnen oloni siedettäväksi.
Ted ja Andromeda nukkuvat, avaan oven varovasti ja hiivin ulos. Tunnen kosteuden ilmassa, nyt viilenee jo nopeasti ja maasta nousee sumua. Vaalea kuu kiipeää pitkin taivaankantta, pilvet kietovat sen pehmeään syleilyynsä mutta eivät peitä sitä kokonaan näkyvistä. Minä hymyilen. Näen tutut kuviot, painaumat kuun pinnassa, katson sitä ja olen taas ystävän seurassa.
Kurkustani kohoaa kevyt mielihyvän ulvahdus, ja minulle tulee melkein huono omatunto kun ajattelen isääni. Mutta vain melkein.
