Argh, anteeksi taas! Olen suoraan sanoen laiska. 
Tämä on viimeisin luku, jonka olen tehnyt - kaikki edellisethän ovat olleet tallessa koneellani, ja olen niitä vain lisäillyt tänne. Joten varoituksen sana - seuraavat luvut saattavat kestää huomattavasti pidempään. Anteeksi. 
Ja joku taisi kysyä, kuinka monta lukua vielä tulee. Vastaus on, että muutama. Ehkä kaksi/kolme, en tiedä vielä... Mutta jatko-osan tapahtumat tiedän jo nyt. Toivottavasti sillekin löytyisi lukijoita. 
27. MietteitäRosalie "Kulta! Meidän pitää lähteä nyt!" Emmett huikkasi alakerrasta.
Nappasin huokaisten kolme matkalaukkua syliini ja kävelin sitten alakertaan, jossa Emmett ja Esme jo odottelivat minua ovensuulla. Heillä kumpaisellakin oli kolme-neljä suurta matkalaukkua sylissään, ja autoissa odotteli kasa lisää.
Carlisle seisoi hiljaa Esmen vierellä. Alice ja Jasper istuksivat portaiden alimmalla askelmalla Bellan ja Edwardin seistessä heidän edessään. Kaikki katselivat meitä haikeina.
"No... Heippa sitten kaikki. Nähdään taas, kun Nessie ja Jacob ovat tulleet takaisin", Emmett sanoi hieman kysyvän kuuloisesti, hymy kasvoillaan.
Bella puuskahti ja kapsahti mieheni kaulaan.
"Tyhmä Emmett. Minun tulee ikävä sinua!" hän murisi.
Emmett nauroi. "Samoin, pikkusisko. Kyllähän me pian nähdään. Voit vaikka juosta katsomaan meitä - ei Alaskaan nyt
niin pitkä matka ole."
"Joidenkin täytyy mennä pystyttämään koti kuntoon", sanoin hiljaa.
Bella vilkaisi minua suurilla kultaisilla silmillään, ja lensi sitten halaamaan minuakin. Olisin vastannut halaukseen, ellei minulla olisi ollut kädet täynnä.
"Nähdään pian", hän henkäisi.
"Nähdään. Silloin Nessiekin on palannut", sanoin pienesti hymyillen. Ajatus lohdutti minua suuresti. Minulla oli jopa sitä
koiraakin pikkuriikkisen ikävä. Tuntui oudolta ilman hänen päivittäistä nälvintäänsä. Voi Luoja.
Edward hykerteli ajatuksilleni. Loin häneen yhden kylmän katseen. Hän vastasi vinolla hymyllä.
Muutkin alkoivat hyvästelemään meitä. Jasper taputti olkapäätäni hieman kömpelösti ja teki sitten tilaa Alicelle, joka pomppasi kaulaani ja suukotti poskeani. Edwardkin halasi minua kevyesti, ennen kuin palasi takaisin Esmen suukotettavaksi. Carlisle rutisti minut hellään halaukseensa.
"Pidäthän Esmestä huolta?" hän pyysi hiirenhiljaa. Nyökkäsin. Hän rentoutui ja suukotti otsaani.
"Minun tulee teitä niin ikävä", Esme valitti hiljaa. Edward halasi häntä ja Carlislekin palasi takaisin heidän luokseen. Minä siirryin Emmettini vierelle.
"Mennäänkö?" hän kysyi kulmat koholla. Minä nyökkäsin ja pujahdin ovesta ulos hän vanavedessäni. Istahdin Emmettin valtavaan jeeppiin hänen heitellessä tavaroita peräluukkuun ja takapenkille. Näin Esmen suhahtavan Carlislen mustaan Mercedekseen. Hän seurasi meitä Emmettin käynnistäessä autonsa ja kurvatessa pihatieltä pois.
Vilkaisin olkani yli entistä kotiamme. Emme palaisi takaisin ainakaan moneen vuosikymmeneen. Silloin Bellan biologinen isäkin olisi jo kuollut, eikä mikään enää vetäisi meitä takaisin.
Emmett naputteli jykevää rattia sormillaan pienesti vihellellen. Katseeni kiinnittyi hänen syötävän suloisiin hymykuoppiinsa, joita olin aina rakastanut. Ne tekivät hänestä niin hellyyttävän.
"Minun on ihan
pakko saada oikein iso harmaakarhu ennen Alaskaa", hän ilmoitti.
"Pysähdytään matkan varrella", myönnyin. "Minullakin on hieman jano."
Emmett vilkaisi minua riemukas hymy kasvoillaan. "Huijattaisiinko Esme jonnekin? Minä haluan metsästää sinun kanssasi kahdestaan. Tiedäthän, voitaisiin tehdä hieman muutakin kuin - "
"Emmett! Juurihan me vietimme koko viime yön yhdessä!" toruin häntä, purskahtaen kuitenkin nauruun.
"Niin totisesti vietimme. En saanut tarpeekseni, omistanhan sentään maailman kuumimman naisen!"
Minä pyörittelin hymyillen silmiäni. Emmettin sanomana kehut kuulostivat raikkailta, kuin uusilta. Annoin
hänen kehuilleen arvoa.
"Hmm, ihan kuinka vain haluat", hymähdin. Emmett laski toisen kätensä vasemmalle polvelleni iloinen hymy kasvoillaan, hymykuopat vilkkuen. Ihan kuin viaton koulupoika ison miehen ruumiissa.
Matkasimme koko päivän taukoamatta. Esme pysyi tiukasti kannoillamme. Pysähdyimme ainoastaan kerran tankkaamassa autoamme. Ihmismiehet vilkuilivat minua kiinnostuneina, suut auki oikeastaan. Emmettin nähdessään he luikkivat kuitenkin kiireesti pakoon. Joka kerta sama juttu.
Parin päivän päästä olimme jo Alaskassa. Suunnistimme suoraan kohti tulevaa taloamme, joka sijaitsi syrjäisen metsäaukean keskellä. Naapureita ei ollut mailla eikä halmeilla, ja metsät vilisivät riistaa. Aurinkokaan ei näyttäytynyt.
Esme alkoi heti sisustamaan kermanvalkoista kartanoa. Minä kävin viemässä Nessieni matkalaukut hänen ja koiran huoneeseen, ennen kuin kävin katsastamassa minun ja Emmettin huoneen keskikerroksesta. Se oli suuri ja valoisa. Seinät olivat hennon vaaleansiniset ja katto valkoinen. Leveä sänky oli viety keskelle huonetta vihjailevasti.
"Emmett!" huikkasin.
Emmett ilmestyi viereeni. "Ro?"
Osoitin sänkyä. "Onko tuo sinun tekosiasi?"
Hän virnisti viattomasti. "Riippuu sinusta..."
"Sinä se et sitten ikinä muutu", naurahdin päätäni pudistellen. Emmett kohautti rennosti olkiaan.
Et ikinä muutu. Tuo lause oli kuin piikki lihassani. Emmett ei ikinä muuttuisi, hän pysyisi ikuisesti samanlaisena. Ihan niin kuin minäkin.
Nessien syntymän jälkeen en ollut ajatellut tätä asiaa enää niin perusteellisesti. Hän oli kuin oma lapseni, maailman toiseksi tärkein henkilö minulle. En minä silti halunnut anastaa häntä Bellalta, en enää. Olin alkanut huomaamaan Bellan hänen tullessa meidänlaiseksemme. Nyt pidin häntä... enemmän olemassaolevana, tärkeämpänä. Ihmisenä hän oli ollut merkityksetön. Nessie nosti hänen arvoaan silmissäni.
Jacob Blackia minä inhosin, kuten kaikki hyvin tiesivät. Hänkin inhosi minua, uskomatonta kyllä. Mutta... Kymmenen vuotta oli saanut minut sopeutumaan, sietämään häntä. Jos hän ei olisi leimautunut Nessieen, olisin kyllä heivannut hänet jo aikapäiviä sitten rankkurille.
***
Tuuli vinkui korvissani hyppiessäni ketterästi oksalta oksalle, seuraten herkullisinta tuoksua aikapäiviin. Keskikokoinen puuma hiiviskeli alapuolellani, saaden hymyn nousemaan kasvoilleni. Ponkaisin sen kimppuun alitajuisen murahduksen karatessa huuliltani.
Huokaisin helpotuksesta lämpimän veren valuessa kurkustani alas, helpottaen tuskaani. Puuma ei kauan taistellut vastaan, sillä katkaisin siltä nopeasti niskat. Kalliisiin vaatteisiini ei tullut pisaraakaan sotkua.
Juotuani eläimen tyhjiin laskin sen laiskasti alas, yhä janoisena. Minulla oli käynyt tuuri löytäessäni lihansyöjän; kuulin Esmen saalistavan hirvilaumaa pohjoisemmassa. Minun hullu mieheni puolestaan riehui juuri kookkaan harmaakarhun kanssa.
Päätin liittyä Esmen seuraan, karhusta kun ei kuitenkaan riittäisi minulle. Ponkaisin uroshirven kimppuun ja upotin jälleen hampaani sen lihan läpi kaulavaltimolle. Irvistin hieman maulle, mutta lopetin sitten turhan nirsoilun. Veri oli aina verta.
Esme oli minua ennemmin valmis. Hänen silmänsä läikehtivät hurmaavan toffeisina, ja vaikka minä kuinka inhosinkin kammottavia pakkomielteitäni, vaikka vihasinkin vampyyriuttani, hetken mieleni täytti ihastuttava täydellisyyden tunne.
Me olimme täydellisen täydellisiä ja voittamattomia.
Sitten mieleni täyttivät jälleen kaikki elämäni nurjapuolet. Ikuinen kuolemattomuus, riippuvuus elävän olion verestä, jähmettyneisyys... Hedelmöitymättömyys...
Jälleen pari seuraavaa vuotta lukiossa, esittäen normaalia...
Esme katseli minua lempeillä silmillään siirtyessäni hänen luokseen. Sipaisin karanneen hiussuortuvan vaaleasta palmikostani ja kohdistin katseeni metsänreunaan, mistä Emmett juuri ilmestyi valtava hymy kasvoillaan. Hän huiskutti minulle kättään, ja kiersi ne sitten minun ja Esmen ympärille.
"Tekipä terää!" hän naurahti tyytyväisenä.
"Sinulla on liian rajuja leikkejä", Esme torui. "Paitasi on repeytynyt."
Emmett kohdisti katseensa haljenneeseen paitaansa, mutta kohautti sitten harteitaan.
"Pitää sillä ruoalla nyt vähän leikkiä! Ja Roz olisi rikkonut sen joka tapauksessa."
"Älä nyt heti paljasta kaikkea", sanoin viehättävimmän hymyni väläyttäen. Mieheni oli myyty.
"Voi teidän kanssanne", Esme huokaisi silmiään pyöritellen ja lähti kävelemään kohti uutta kotiamme. Minä ja Emmett seurasimme perässä, eikä hymyni kadonnut minnekään. Se oli Emmettin syytä.
