Title: Oikea velho
Author: innocence
Rating: Sallittu
Genre: Draama
Summary: Miltä Nevillestä tuntui, kun hän ensimmäisen kerran tajusi kykenevänsä taikomaan?
FF100: 001. Alku
A/N: Ensimmäinen ficcini FF100:n, 99 vielä jäljellä. Aiheenani on luonnollisesti Neville Longbottom, kuten pystyittekin jo päättelemään. Taulukon sanoista 001. Alku liittyynee siis tähän ficciin. Lukeminen ja kommentoiminen olisi oikein ystävällinen teko.
Oikea velho
Nevillen vatsassa kouraisi ikävästi, kun hän vain ajattelikin tulevaa tapaamista isosetä Algien kanssa. Ei olisi ensimmäinen kerta, jos setä päättäisi koetella hänen velhon kykyjänsä tällä kertaa vaikkapa sulkemalla hänet kaksin samaan huoneeseen räiskeperäisen sisuliskon kanssa tai kenties sytyttämällä hänen hiuksensa tuleen puolivahingossa. Pyöreän pojan huulet supistuivat pelokkaasti suppuun ja hän yritti itsepintaisesti olla ajattelematta kaikkea, mitä isosetä vielä olikaan jättänyt kokeilematta.
Ja miten häntä toruttaisiinkaan teepöydässä! Kirkas puna nousi pojan kasvoille ja jälleen kerran hän toivoi kaikesta sydämestään, että hänet jätettäisiin täysin huomiotta keskustelun aikana.
Vierailun alku kuitenkin noudatti tavallista kaavaa. Algie ja Enid tulivat, istuutuivat teepöytään ja aloittivat keskustelun siitä, miten huolissaan olivat Frankin pojasta. Siinä sivussa he tuumailivat, olisiko mahdollista, että Nevillen kyvyt pysyttelivät vain sinnikkäästi piilossa. Huolimatta siitä, että yksikään paikalla olevista ei sanonut tähän mitään, Neville kyllä luki heidän ilmekkäiltä kasvoiltaan kaiken – vastaus oli kieltävä.
Sinne tänne mummi lohkaisi pisteliäitä kommenttejaan muun muassa siitä, miten Neville oli aivan liian mieltynyt suklaasammakoihin. Enid tosin yritti paikkailla tätä kommenttia sanomalla, että sehän oli vain tervettä lapsenpyöreyttä, mutta kuten arvata saattoi, eipä se paljoa nolostuneen pojan olotilaa kohentanut.
Aihetta seurasi toinen, kuten mummin paheksuva puhe siitä, että Neville oli kerännyt itselleen jo ainakin kaksi lipastollista pinkkejä purukumipapereita, sekä Algien huvittunut muistelu siitä, miten poika oli viisivuotiaana ollut lähellä hukkumista, mutta kuinka hän tietysti oli vain sauvaansa heilauttamalla pelastanut tämän kuoleman syövereistä. Neville tuijotti isosetäänsä hieman kosteat silmät laajentuneina kateellisuudesta.
Siinä vaiheessa mummi ja Enid alkoivat valmistaa teetä ja Algie pyysi Nevilleä mukaansa savuille. Poika seurasi alistuneena isosetäänsä parvekkeelle ja istahti sitten toiseen tuoleista. Algie ei kuitenkaan sytyttänyt yhtä paksuista sikareistansa, vaan viittasi Nevilleä seisomaan. Poika katsoi häntä hieman varuillaan, mutta nousi kuitenkin tuolistaan.
”No niin, Neville, näin miesten kesken olen vakavasti sitä mieltä, että meidän pitää tehdä tuolle tilanteellesi jotakin”, Algie aloitti luoden merkitsevän katseen siskonsa lapsenlapseen. Neville tuijotti häntä suu auki pudistaen päätään lähes huomaamattomasti. ”Älä nyt, poikaseni. Tule tänne.”
Mutisten jotakin epäselvää pelokkaasti poika palasi isosetänsä luokse. Tämä hymyili, tarttuen sitten äkkinäisesti häntä vyötäisiltä ja asettaen hänet parvekkeen kaiteelle. ”Helpostihan tämä käy”, mies hihkaisi iloisesti ja kiersi sitten kätensä Nevillen nilkkojen ympärille. Sitten hän tönäisi tätä sen verran, että tämä jäi roikkumaan ilmaan pää ylösalaisin. Veri pakkaantui pojan aivoihin ja hän älähti äänekkäästi, kun parvekkeen ovi aukeni jälleen.
”Algie, mitä sinä teet?” hän kuuli Enidin kysyvän. ”Tulin ilmoittamaan, että tee on valmista.”
”Jo nyt? Sehän hienoa!”
Ote Nevillen nilkoissa herpaantui ja irtosi, ja poika ehti vain tiedostamaan kuinka hän menetti korkeutta. Tuuli suhisi korvissa ja hän liisi ohi neljännen kerroksen, kolmannen, toisen, ja maa vain lähestyi lähestymistään. Hiljainen tömähdys kiiri ilmoille, kun hän saavutti maanpinnan.
Neville kääntyi katsomaan kulmat hienoisesti rutussa viidennen kerroksen parveketta, jossa Algie ja Enid taputtivat käsiään haltioituneena, mies huutaen olevansa ylpeä ja aina tienneensä tämän hetken tulevan. Kesti hetken, ennen kuin poika itse tajusi, mitä oli meneillään.
Hän nimittäin seisoi. Hän oli vahingoittumaton. Hän hengitti, eikä mitään ei ollut katkennut. Nyt mummikin oli jo rynnännyt parvekkeelle iloa ja tyytyväisyyttä pursuava katse silmissään. Neville ynähti kelaten tilannetta päässään yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes vihdoin tiedosti, mitä oli tapahtunut. Hän oli taikonut! Voi, hän oli ihan totta taikonut! Hän oli tippunut ja silti selviytynyt. Poika maisteli näitä lauseita suussaan, silmät loistaen intoa.
Hän oli velho. Mikään muu ei tuntunut tärkeämmältä sillä hetkellä, ei mikään muu. Nyt olisi paljon todennäköisempää, että hän pääsisi Tylypahkaan ja jos hän pääsisi sinne… Voi, sitä hän ei pystynyt edes ajattelemaan! Ei enää ikinä inhottavia ja nöyryyttäviä keskusteluita hänen jälkeenjääneisyydestään! Ei enää ikinä inhottavia kokeiluja, joilla yritettäisiin testata hänen kykyjään!
Hän hädin tuskin huomasi, kuinka hän peittyi Enidin halaukseen ja kuinka tämän onnenkyyneleet valuivat pitkin hänen kaulaansa, tai kuinka mummi taputti häntä olkapäälle rohkaisevasti.
Sillä hän oli kuin olikin oikea velho, eikä kukaan sitä enää pystyisi kiistämään.
