Title: Kaukaa lähelle
Author: Spyro
Pairing: Jack Sparrow/William Turner
Rating: K-11
Fandom: The Pirates of the Caribbean
Genre: fluff ja taidetaan siellä angstin puolellakin poiketa
Beta: OneStepCloser
Disclaimer: En omista näitä Disneyn hahmoja, enkä väitäkään niin. Minusta on vain hauska leikkiä heidän hahmoillaan. En saa tästä myöskään rahaa, ainoastaan tyydytystä sairaalle mielikuvitukselleni. En myöskään omista niiden kappaleiden lyriikoita joita tässä ficissä käytän!
Warnings: Angst!Will, söpöily, kliseet & hieman verta
A/N: No, tässä sitä taas mennään. Tämä fic on itsenäinen jatko-osa Sateensuoja ficilleni, jota ei täältä tosin löydy (jos joku sen mahdollisesti haluaa lukea, niin yksäröikää minulle.) Kirjoitin tähän jatkoa, sillä sain yhtäkkisen inspiraation ja myöskin siksi että monet pyysivät minulta jatkoa tuohon Sateensuoja ficciin. Tästä jatko-osasta en osaa oikeastaan sanoa mitään. Kertokaa minulle mielipiteenne, ruusut ja risut tänne vain. Varoitan edelleenkin, että ficci on jossain määrin hyyyyvinkin sokeripitoinen.
Ps. Biisin sanat alussa ovat Fountains of Waynen Sink to the Bottom -biisistä ja lopussa olevat lyriikat Green Dayn Poprocks & Coke -biisistä. Ficin nimi on ryöstetty Apulannan samannimisestä kappaleesta.
-
I wanna sink to the bottom with you
The ocean is big and blue
I just wanna sink to the bottom with you
Rusertava puna alkoi vallata taivaanrantaa, varoittaen auringosta, joka pian nousisi taivaalle saaden kaikki sen valoon jääneet ihmiset hikoilemaan ja odottamaan virkistävää tuulta. Eilinen sade oli jo laantunut, ja kastepisarat kimmelsivät lehdillä. Teillä oli suuria lätäköitä ja rannan hiekka oli kosteaa, niin että se tarttui jalkoihin kun käveli. Hämärä alkoi paeta kohti nurkkia ja sängyn alusia, kun aamun ensimmäiset auringonsäteet pyyhkivät maata. Palmujen lehdet kahisivat vähäisessä tuulessa ja pienet aallot heittäytyivät urheasti kohti rantaa. Tavallinen kansa alkoi raahautua kiireesti omille paikoilleen, toiset torille kauppaamaan mitä erilaisempia tavaroita ja toiset rakentamaan laivoja. Koko kaupunki oli kuin muurahaiskeko jossa jokaisella ihmisellä oli merkityksensä.
Erään talon ihmiset eivät kuitenkaan tienneet mitään tästä työnteosta, sillä he nukkuivat yhä. Yksihuoneisen talon sängyllä makaavista kahdesta miehestä nuorempi, Will Turner, oli jo melkein hereillä, muttei kyennyt liikkumaan, sillä hänen päällään nukkui toinen mies, Jack Sparrow, eikä tämä osoittanut minkäänlaisia heräämisen merkkejä. Will heräsi lopullisesti siihen, että toisen parta raapi ikävästi hänen kaulaansa. Will mumisi jotain ja hieroi silmiään. Hän hätkähti avatessaan silmänsä ja huomatessaan Jackin makaavan osittain hänen päällään. Seuraava asia minkä Will huomasi, oli se, ettei kummallakaan ollut vaatteita. Äkillinen pakokauhu jysähti häneen ja hänet valtasi suunnaton halu huutaa kovaan ääneen. Will hengitti hetken aikaa oikein syvään ja koitti selvittää päätään. Sitten hän tyytyi tökkäämään Jackia varovaisesti olkapäähän kaikkien epätoivoisten pakosuunnitelmien sijaan. Jack murahti unissaan, mutta ei tehnyt elettäkään liikkuakseen. Will mulkaisi kattoa, ihan kuin olisi sen syytä, ettei toinen herännyt. Kaiken lisäksi, tilanne alkoi tuntua hyvin ahdistavalta, sillä edellisen illan tapahtumat kummittelivat hänen päässään kuvina. Jack hänen huulillaan, päällään, ihollaan…
Will huokaisi tuskastuneena. Miksi, miksi kaikista maailman ihmisistä juuri hänelle oli käynyt näin? Hän mulkoili Jackia ärtyneenä ja tökkäisi tätä kovempaa ärtymyksen puuskassaan. Tämä osoittikin viimein heräämisen merkkejä ja mumisi jotain hyvin epämääristä. Muminan keskeltä pystyi erottamaan joitakin epäselviä sanoja kuten: ”Mmmh… Will.. niin.. mmh…”
Will tunsi olonsa nyt erittäin kiusaantuneeksi ja mottasi Jackia, joka avasi räpytellen silmänsä ja haukotteli makeasti. Hetken aikaa hän katseli ympärilleen, kuin yrittäen muistaa missä oli. Sitten hän kohdisti katseensa Williin ja virnisti tutulla tavallaan.
”Hyvää huomenta William.”
Ennen kuin Will ehti vastata, hän tunsi Jackin vaativat huulet omillaan. Will vastasi suudelmaan tahtomattaan ja sätti itseään tahdon puutteesta. Heti suudelman loputtua, hän tönäisi Jackin pois tieltään ja syöksähti sängyn toiseen päätyyn peitto ympärillään. Se ei kuitenkaan ollut kovinkaan paljoa, sillä sänky oli kapea ja lyhyt. Jack lähestyi virnuillen Williä, joka perääntyi vielä hieman, josta seurasi se, että hän tipahti lattialle niin että muksahti. Hetken aikaa hän räpiköi maassa lakanaan sotkeutuneena Jackin nauraessa hänelle, kunnes pääsi istuma-asentoon. Willin hiukset olivat aivan sekaisin ja puna helotti hänen poskipäillään. Jackin nauru vaimeni pikkuhiljaa ja Willkin vaikeni. Hetken aikaa talossa oli niin hiljaista että olisi kuulunut jos joku olisi tiputtanut neulan lattialle. Will yskäisi pienesti ja katsoi uhmakkaasti Jackiin joka vain tuijotti toista.
”Niin?” Will kysyi lopulta hermostuneena. Vaikka Jack tuijotti häntä useasti vähän pidempään, oli tämä katse jotenkin erilainen. Haastavampi.
Jack lähestyi vielä vähäsen Williä, mutta ei huomannut sängyn reunaa ja niinpä hän löysi pian itsensä lattialta Willin vierestä. Hetken aikaa Will tuijotti Jackia epäuskoisena ja repesi sitten nauramaan, sillä koko tilanne oli jokseenkin huvittava. Jack käytti hyväkseen tämän hetken jolloin Willin huomio oli täysin kiinnittynyt nauramiseen ja suurin piirtein loikkasi Willin päälle. Hetkessä Jack oli tehnyt toisesta kyvyttömän liikkumaan painamalla tämän kädet lattiaa vasten ja istumalla toisen jalkojen päälle.
Will ei edes tajunnut mitään, niin paljon hän nauroi. Jack näytti erittäin kyllästyneeltä, mutta ei sanonut sanaakaan. Viimein Will alkoi rauhoittua. Hän oli hengästynyt, aivan kuin olisi juossut pitkän matkan. Hän ei näyttänyt huomaavan, että oli alakynnessä. Hetken aikaa he vain olivat paikoillaan, kunnes Will rupesi nousemaan pystyyn. Pian hän huomasi sen kuitenkin mahdottomaksi ja lysähti takaisin makuuasentoon.
”Jack”, hän sanoi otsa rypyssä ”päästä minut ylös tästä.”
”Yhdellä ehdolla.”
Will huokaisi turhautuneena mutta nyökkäsi kuitenkin merkiksi siitä että Jack saisi kertoa ehtonsa. Tämä hymyili ja suuteli toista hitaasti. Will yritti hetken aikaa protestoida Jackin tekoa, mutta huomasi pian ettei ollut mitään järkevää syytä siihen. Jack oli päästänyt hänen kätensä vapaiksi, ja niinpä Will kietoi käsivartensa Jackin ympärille. Suudelman päätyttyä Jack katsahti Williä silmiin ja huomasi toisen olevan hyvin onnellisen näköinen. Ehkä epävarmasti, mutta onnellinen kuitenkin.
”No, etkö haluakaan nousta?” Jack totesi pilkalliseen äänensävyyn ja Will tuhahti.
”Tässä on ihan hyvä.”
”Sitähän minäkin.”
Will naurahti pienesti ja siveli toisella kädellään Jackin poskea.
”Haluaisitko uusia ehtosi?” Hän kuiskasi toisen korvaan.
”Mikä ettei.”
**
Tunnin päästä miehet löysivät itsensä yhä lattialta makaamasta. Will oli käpertynyt Jackin kylkeen ja piirteli nyt hajamielisesti kuvioita toisen rintakehään. Jack oli sulkenut silmänsä ja hengitti rauhallisesti. Rauhallisemmin kuin moneen kuukauteen.
Oli kuin aika olisi pysähtynyt juuri siihen paikkaan ja siihen huoneeseen. Mikään ei liikkunut, mitään ei tapahtunut. Kaikki oli niin kuin sen piti ollakin, eikä kukaan tahtonut liikuttaa mitään. Täydellisen harmonian keskeytti kuitenkin oveen osuva terävä koputus. Will hätkähti hereille unenomaisesta horroksestaan, loikkasi ylös ja kiskoi vaatteita ylleen. Jackin pukeutui jonkin verran, mutta jätti paidan lojumaan lattialle. Will kiiruhti avaamaan ovea perin hämmentyneenä, sillä ei muistaakseen ollut kertonut kenellekään missä asui nykyään.
Hän raotti ovea varovaisesti ja hätkähti tunnistaessaan ulkopuolella seisovan henkilön. James Norringtonin terävät silmät tutkailivat Williä, ja hänen kasvoilleen levisi pahantahtoinen ilme, joka oli juuri sellainen, että hän oli odottanut pitkään saadakseen käyttää sitä juuri tässä tilanteessa.
”William Turner, oletan?”
Will nyökkäsi.
“Täten julistan että sinut on pidätetty Jack Sparrown paon auttamisesta.”
”Mutta se syytehän peruttiin!”
Norrington katsoi Williä itsetyytyväisen näköisenä.
”Minä sain sen syytteen jälleen voimaan, eräiden tiettyjen tahojen avulla. Joten ala tulla, meillä ei ole koko päivää aikaa.”
“Minä en ole lähdössä mihinkään”, Will huudahti ja vetäisi miekkansa esiin.
Norrington hymähti.
”Arvasin että et lähde suosiolla. Sen takia, ajattelinkin huomauttaa, että minä olen hyvin tietoinen sinun ja Jack Sparrow kiitettävän omituisesta ”ystävyyssuhteesta”. Ja niinpä mikäli tämä tulee kaikkien tietoon, siitä saattaa hyvinkin rapsahtaa kuoleman tuomio. Mutta jos lähdet nyt kiltisti mukaani, saatan ehkä vaieta”, hän sanoi ilkkuvaan sävyyn.
Will tuijotti Norringtonia silmät selällään. Hän ei uskonut tätä tilannetta todelliseksi. Hitaasti hän pudotti miekan lattialle niin että kolisi. Norrington näytti voitonriemuiselta.
”Mihin sinä pyrit tällä?” Will kysyi hämmentyneenä.
“Tiettyjä keinoja hyväksikäyttäen, saatan saada sinusta irti joitain minua kiinnostavia tietoja”, Norrington vastasi rauhallisesti erittäin kylmään äänensävyyn. Will naurahti.
”Jos haluat saada selville Jackin olinpaikan, puhut väärälle miehelle. En tiedä hänestä mitään.”
Norrington katsahti Williin ja naurahti ilottomasti.
”Arvasinkin että sanot jotain tuon suuntaista.”
”Et voi pistää minua kertomaan mitään mitä en tiedä.”
”Luonnollisesti, paitsi jos valehtelet, ettet tiedä asiasta mitään vaikka oikeasti tiedät.”
Will ei sanonut mitään kun Norrington ripusti hänen käsiinsä kahleet ja lähti taluttamaan kohti satamaa. Rannan hiekka oli pehmeää ja ulkona sää oli mitä kaunein. Will ei sitä tosin huomannut. Hän ei myöskään huomannut kun he saapuivat satamaan, eikä myöskään sitä, kun he astelivat ensimmäiseen Port Royaliin seilaavaan laivaan. Will ei kyennyt ajattelemaan tätät tilannetta selkeästi tai järkevästi, sillä se oli tapahtunut niin yhtäkkisesti. Hänen olonsa oli vähintäänkin tyhjä, eikä hänen päähänsä mahtunut muuta kuin ajatuksia Jackista. Will katsahti ulos pienestä ikkunasta, mutta kaikki mitä hän näki, oli vain suunnaton meri ympärillä.
**
Jack kuuli kun kaksi miestä keskusteli ovella. Hän kuuli kuinka toinen vetäisi miekan esiin. Hän kuuli kuinka käsiraudat kilahtivat kiinni ja kuinka askeleet kaikkosivat ovelta. Jack kirosi ääneen. Saamarin Norrington. Pitikö sen aina tulla keskeyttämään kun oli kivaa. Jack kompuroi sängyn alta pois ja pudisteli suurimman osan pölystä pois housuistaan. Sitten hän nosti paitansa lattialta lojumasta ja kiskoi sen ylleen. Hän haali kaikki tavaransa kasaan ja heitti ne pöydälle Willin hatun ja viitan viereen. Hän pysähtyi katselemaan Willin hattua hetkeksi, otti sen käteensä ja pudisteli päätään. Ensimmäistä kertaa elämässään hän oli epävarma siitä mitä hänen pitäisi tehdä. Järkikin sen sanoi että kiinni jäämisen vaaran olisi todella suuri, eikä Jack todellakaan halunnut päätyä jälleen köyden jatkoksi. Jokin toinen ääni kuitenkin nalkutti, että Jackin pitäisi lähteä Willin perään ja pelastaa tämä. Hetken aikaa Jack mietti, kumman vaihtoehdon toteuttaisi, mutta sitten hän muisti miten avuttomalta Will oli näyttänyt, kun Norrington raahasi hänet pois.
”No olkoot sitten. Tämän kerran. Mutta vain tämän kerran. Seuraavalla kerralla en kyllä pelasta sinua pulasta, William Turner”, Jack mutisi ja laski Willin hatu takaisin pöydälle. Sitten hän haali tavaransa taskuihinsa ja vilkaisi vielä ympärilleen. Sen jälkeen hän marssi ulos ovesta kirkkaaseen auringon paisteeseen. Oven hän jätti selälleen.
**
Will ei muistanut laivamatkasta mitään. Hän oli suurimman osan ajasta vain nukkunut ja tuijotellut ikkunasta ulos. Eräänä päivänä hän oli löytänyt taskustaan yhden Jackin sormuksista. Hän ei tiennyt miten se oli päätynyt hänen taskuunsa, mutta eipä sillä kai ollutkaan väliä. Hän pyöritteli sormusta käsissään ja laittoi sen taskuunsa. Hetken kuluttua hän kaivoi sen uudestaan esiin. Esine oli hyvin addiktoiva ja kaunis. Hopeaan oli taottu kauniita symboleita ja yhdessä kohtaa oli sininen, pyöreäksi hiottu kivi. Will puristi sormuksen nyrkkiinsä ja huokaisi.
Matkan viimeisenä päivänä Norrington oli vieraillut hänen luonaan hienoksi tällättynä. Hänen sininen takkinsa oli räikeän puhdas ja peruukki moitteettomassa ojennuksessa. Hän kaivoi taskustaan suuren avainnipun ja eritteli siitä yhden avaimista, jolla avasi Willin tyrmän oven. Will nousi pystyyn ja ojensi kuuliaisesti kätensä Norringtonille joka kilautti niihin käsiraudat ja lähti taluttamaan Williä kohti kantta. Will veti syvään henkeä ja nautti hetken aikaa maisemasta; aurinko oli juuri laskemassa ja se värjäsi punaisellaan kaikkien laivojen purjeet. Meri kimalteli ja aalloissa oli valkoisia vaahtopäitä.
Pian hänet kuitenkin pakotettiin astumaan maihin. Hän ei ollut uskonut enää palaavansa Port Royaliin. Ei hänellä ollut täällä enää mitään elämää, sillä hän oli polttanut kaikki sillat takanaan. Will asteli Norringtonin edellä tuttuja katuja, joiden varrella sijaitsivat kaikki tutut rakennukset. Hänet saatettiin vankilaan jossa hän päätyi samaan selliin kuin missä Jack Sparrow oli aikaisemmin viettänyt aikaansa.
”Ajattelin että se voisi luoda sinulle vähän kotoisemman olon”, Norrington oli lausahtanut hyvin ivalliseen äänensävyyn. Sen jälkeen hän oli pamauttanut oven lukkoon ja poistunut paikalta jättäen Willin yksin hämärään.
**
Jack seisoi satamassa, sen näköisenä kuin omistaisi koko paikan. Suurin osa ihmisistä katsoikin häntä kummeksuen, mutta Jack ei välittänyt. Hänhän melkein omistikin koko sataman, sen verran useaan hän siellä vieraili ja teki ”kauppoja”. Jack asteli pitkin satamaa ja pohti miten pääsisi mahdollisesti jonkin laivan kapteeniksi tai edes matkustajaksi. Port Royaliin pitäisi päästä. Pian hän sai näköpiiriinsä sopivan näköisen kohteen. Kaksi ulkomaalaisen oloista miestä keskustelivat keskenänsä epätoivoisen näköisinä ja osoittelivat pientä laivaa. Jack virnisti ja asteli miesten luokse.
”Onkohan tuo laiva teille kenties ongelma?” hän tiedusteli kiinnittääkseen huomion itseensä. Miehet katsoivat häneen ja alkoivat puhua entistä kovaäänisemmin keskenään, jotain kieltä mitä Jack ei tunnistanut. Hetken aikaa hän odotti kärsivällisenä, kunnes tönäisi toisin miehistä puolihuomaamattomasti laiturilta alas. Toinen miehistä katseli hetken aikaa Jackia jokseenkin järkyttyneenä ja katsahti sitten kaveriinsa joka ei selkeästikään osannut uida vaan räpiköi paniikissa vedessä. Ulkomaalainen mies sihahti jotain ilkeää Jackille ja hyppäsi sitten pelastamaan kaveriaan. Tällä välin Jack kiipesi ripeästi laivaan, irroitti kiinnitysköydet ja huomasi riemukseen että laiva oli lähtökunnossa. Purjeet pullistuivat äärimmilleen ja laiva alkoi pikkuhiljaa lipua pois satamasta. Kaksi ulkomaalaista miestä eivät osanneet muuta kuin tuijottaa Jackin perään, kun he nousivat takaisin laiturille vettä valuvina. Jack virnisti ja vilkutti miehille näiden kirotessa kovaan ääneen.
**
Muutaman päivän jälkeen Jack totesi olevansa tylsistynyt. Ei ketään kenen kanssa keskustella eikä ketään kenen kanssa väitellä. Sanalla ”ketään” hän korvasi Willin, sillä ei suostunut myöntämään itselleen että kaipasi toisen seuraa. Eihän Jack Sparrow tarvinnut mitään muuta kuin meren.
Jack huokaisi ja räpläsi kompassiansa. Hän lämäytti sen kiinni ja naksautti uudelleen auki. Sitten hän lämäytti sen kiinni, vain naksauttaakseen sen uudelleen auki. ”Tylsää, tylsää, tylsää”, Jack totesi itselleen ja haukotteli. Menisi vielä useita päiviä ennen kuin hän saapuisi Port Royaliin ja saisi jotain tekemistä. Jackia alkoi kuitenkin epäilyttämään koko juttu. Miksi hänen pitäisi pelastaa Will? Mitä hän hyötyisi siitä? Tästäkään reissusta ei seuraisi mitään hyvää, hän oli jo nyt kyllästynyt. Mutta toisaalta, jos hän pelastaisi Willin, hän saisi samalla jotain tekemistä ja sen lisäksi juttuseuraa. Vaikka siinä touhussa saattaisi päästä hengestään, olisi sekin parempi kuin tylsistyä yksin. Eikä Jack Sparrow koskaan jäänyt kiinni, saatika sitten kuollut, vai mitä?
**
Oli kulunut useita viikkoja siitä kun Will oli vangittu. Tuntui kuin Norrington olisi unohtanut hänet. Hän ei ollut käynyt tivaamassa Williltä niin minkäänlaista informaatiota, ja Will alkoi olla pitkästynyt. Kaikki päivät kuluivat samaan; hän tarkkaili satamaan saapuvia purjeita, josko joku niistä toisi hänelle niin tutun ihmisen Port Royaliin. Will alkoi kuitenkin pikkuhiljaa menettää uskoaan. Enää hän ei vilkaissut satamaan päin kuin kerran päivässä. Sen sijaan hän makoili lattialla kaiket päivät ja mietti asioita. Asioita joita oli tapahtunut, asioita joita tapahtui ja asioita joita tulisi tapahtumaan. Hän mietti usein myös Jackia, missä tämä mahtoi olla ja mitä tehdä, vaikka tämänkin ajatus alkoi olla loppuunkulutettu. Jackin luomat muistot alkoivat hämärtyä ja niiden tilalle tuli vankilan ankeus, tiiliseinät ja oljet lattialla. Pian päivän ja yön vaihtelulla ei ollut mitään merkitystä, sillä kaikki oli samaa puuroa.
Will nousi seisomaan ja katsoi ulos ikkunasta. Hän laski satamassa olevat purjeet. Vain yhdet uudet olivat ilmestyneet ja kolmet tutut purjeet olivat kadonneet. Willillä ei ollut ketään kenenkä kanssa keskustella, sillä muita vankeja ei ollut. Tai heitä ei tuotu tänne, sillä useimmat teloitettiin välittömästi, uuden lain mukaan. Will mietti, kuinka pitkään joutuisi vielä olemaan täällä. Loppuelämänsä? Siihen Will ei uskonut. Elämä oli liian kallis tuhlattavaksi täällä istumiseen.
**
Se aamu oli kirkas. Taivaalla ei ollut yhtään pilveä ja se oli kuultavan sininen. Jack oli herännyt aikaisin, sillä hän oli muutenkin nukkunut erittäin huonosti. Ärtyneenä hän haukotteli ja hieroi otsaansa. Kirottu päänsärky. Sitä oli esiintynyt vähän useamminkin matkan aikana, mutta siihen saattoi olla osasyynä runsas rommin nautiskelu. Jack haukotteli uudemman kerran ja asteli kannelle. Lämmin tuuli puhalsi kasvoille ja meri kohisi. Mies virnisti huomatessaan Port Royalin näkyvän pienenä pisteenä horisontissa. Vihdoinkin jotain tekemistä.
**
Aurinko paistoi lohduttavasti vankilan ikkunasta sisään ja pieni tuulenvire puhalsi läpi kaupungin. Will katsahti ulos. Hän ei muistanut millon olisi viimeksi nähnyt näin kirkasta päivää. Hän siirsi muutaman hiussuortuvan pois kasvoiltaan ja katseli kaupunkia, jossa ihmiset touhusivat päiväaskareissaan. Will valahti istumaan. Ensimmäistä kertaa hänelle tuli olo, että hän todella halusi ulos. Ennen millään ei ollut merkitystä, mutta nyt hänestä tuntui raastavalta istua täällä sisällä, kun aurinko paistoi ulkona. Itseasiassa, ulkona oli tismalleen samanlainen sää kuin silloin, kun Will vangittiin.
Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin, Will tuli ajatelleeksi Jackia. Hän kaivoi taskustaan hopeisen sormuksen ja hymähti. Alussa hän oli pohtinut toista hyvin paljon. Hän oli miettinyt, miksi Jack valitsi kaikista maailman ihmisistä hänet. Jack Sparrow, joka oli tunnettu naistenmiehenä. Jack Sparrow, joka saisi melkein kenet tahansa. Jack Sparrow joka tunnettiin siitä, ettei hän ajatellut muita kuin itseään. Will pudisti päätään. Miksi kaikki oli niin hankalaa? Miksei kysymyksiin ollut selvää vastausta ilman lisäkysymyksiä? Will sulki silmänsä ja nojasi seinää vasten.
Jokin kolisi portaiden yläpäässä. Will katsahti laiskasti siihen suuntaan, mutta ei olettanut muuta kuin että Norrington tulisi kyselemään häneltä jotain Jackista. Tai sitten se olisi se koira joka vartioi avainta. Niinpä hän hämmentyi kovasti sillä tulija ei ollut kumpikaan edellämainituista.
”Jack!”
Willin ääni oli epäuskoinen, hämmentynyt ja iloinen samaan aikaan. Jack virnisti ja asteli Willin sellin luokse.
”Päädyit sitten kotoisaan selliin”, Jack totesi ja katsahti Williä.
Will nyökkäsi ja katseli Jackia, aivan kuin ei uskoisi että toinen oli siinä oikeasti. Hän ojensi kätensä kaltereiden välistä ja hipaisi Jackin oikeaa käsivartta. Sitten hän asteli pari askelta taaksepäin ja pudisteli päätään. Tilanne oli ehdottoman epäuskottava. Miksi Jack Sparrow, kaikista itsekkäimmistä miehistä itsekkäin olisi tullut pelastamaan William Turneria, seppää josta oli myöhemmin tullut merirosvo? Siihen ei ollut mitään järkevää syytä. Will katsahti Jackia silmiin. Niistä näkyi selvästi turhautuneisuus ja jotain mitä Will ei osannut määritellä. Hetken aikaa oli hiljaista, kunnes Will henkäisi pienesti. Hänen kasvonsa sulivat hymyyn kun hän tajusi. Vihdoinkin hän tajusi. Hän asteli pari askelta eteenpäin ja naurahti.
“Haluatko sinä ulos vai et?” Jack kysyi ja katsahti penkkiä, jolla hän pystyisi vipuamaan oven pois paikoiltaan.
”Tietenkin”, Will tuhahti ja hymyili.
”Sitähän minäkin.”
Jack nosti penkin ovea vasten ja kampesi oven pois paikoiltaan, samalla tavalla kuin Will, silloin kun hän oli pelastanut Jackin. Will keräsi vähäiset tavaransa ja katsahti Jackia. Sitten hän kaivoi taskustaan jotain.
“Tämä taitaa olla sinun”, Will totesi ja ojensi Jackille hopeista sormusta, jossa oli pieni sininen kivi. Jack otti sormuksen Williltä, ja huomasi että se oli erittäin kulunut. Hopea kaiverrukset olivat melkein näkymättömissä. Siitä näki että sitä oli pyöritelty kädessä paljonkin. Jack naurahti ja huomautti: ”Meidän olisi korkea aika poistua, mikäli emme halua päätyä uudestaan tuohon selliin, vaikka sisustus onkin niin viehättävä.”
Will nyökkäsi, ja Jack nyökäytti päätään portaita kohden. He juoksivat ne ylös niin hiljaa kuin kykenivät. He pääsivät ulko-ovelle kohtaamatta vastarintaa, kunnes he kuulivat kuinka joku huudahti yllättyneenä heidän takanaan. Salamana he kääntyivät ympäri huomatakseen katsovansa James Norringtonin ja muutaman muun punanuttuisen miehen kasvoihin.
”Kas kas, aivan kuin arvelinkin. Jack Sparrow. Tämän kertaisessa ansassamme oli tällä kertaa näköjään tarpeeksi vahva syötti”, Norrington ilkkui ja katsahti Williin joka punastui syvästi. Jack rypisti kulmiaan ja totesi: ”En ole tietääkseni vielä jäänyt kiinni tähän ansaan.”
Norringtonin silmät kapenivat viiruiksi ja hän veti miekkansa esiin ja vei sen Jackin kasvojen eteen. Salamana Jack kalautti oman miekkansa vasten Norringtonin omaa. Will oli myöskin vetänyt miekkansa esiin ja osoitteli nyt muita Norringtonin seurassa olleita miehiä sillä. Hetken päästä koko ulko-oven edusta oli täynnä miekkailevia miehiä ja huutoa. Will sivalsi kahta miestä ikävästi vatsaan niin että nämä kaatuivat maahan, veren valuessa pitkin lattiaa. Kolmas miehistä huitasi syvän viiltohaavan Willin käsivarteen. Will huudahti ja kompuroi hieman taaksepäin. Hän kuitenkin viilsi pian häntä haavoittanutta miestä kasvoihin, jolloin tämä kaatui vaikeroiden lattialle, veren valuessa pitkin kasvoja.
Jack miekkaili yhä Norringtonin kanssa. Norringtonin ilme oli kuumeinen ja melkein pelottava. Hänen onnistui viiltää haava Jackin reiteen. Will huudahti vihaisesti ja nappasi lattialta kiven jolla heitti Norringtonia, joka hämääntyi hetkeksi, suoden Jackille oivallisen tilaisuuden iskeä. Jackin miekka viuhahti, ja seuraavassa hetkessä Norrington makasi lattialla pidellen kylkeänsä jossa oli ilkeän näköinen viiltohaava. Veri tahri hänen pukunsa ja sitä valui valtavasti lattialle. Jack katsahti Williä joka kohautti olkiaan. Sen jälkeen Jack nyökäytti päätään ovea kohti ja hetken kuluttua Jack ja Will olivat hyvää vauhtia matkalla kohti satamaa.
**
”Millä sinä tänne pääsit?” Will huusi Jackille heidän juostessaan pitkin katuja. Ihmiset tuijottivat heitä, sillä molemmista valui verta.
”Pakko-otin yhden laivan”, Jack huusi takaisin ja irvisti, sillä hänen reiteensä sattui. Pian he saapuivat satamaan, ja Jack asteli määrätietoisesti kohti paikkaa jonne hän muisteli jättäneensä sen purkin.
”Ha, viimein”, hän totesi tyytyväisesti ja osoitti melko pientä laivaa, joka oli melko lahon näköinen. Will katsahti Jackia.
”Oletko varma että se edes pysyy pinnalla?”
”No kyllähän minä pääsin sillä tänne asti. Pitäisi sillä ainakin Tortugaan päästä.”
”Jack. Me emme voi palata Tortugaan. Tämän tempauksen jälkeen kaikki etsivät meitä. Tapoimme Norringtonin. Tai siis, sinä tapoit.”
”No, eiköhän hänet pian korvata jollakulla toisella. Ja sitä paitsi, se piru varmaan jahtaa meitä kuolleenakin.”
”Niin kai. Mutta emme voi juuri senkään takia palata Tortugaan.”
Jack huokaisi raskaasti ja kipusi kannelle. Se oli tosin hieman hankalaa haavoittuneen jalan kanssa. Viimein hän kuitenkin pääsi ylös ja alkoi irroittamaan köysiä.
”Jack. Minä en pääse ylös tämän käden kanssa.”
”Pystytkö roikkumaan yhdellä kädellä köydessä? Voisin kiskoa sinut tänne.”
”Ehkä se onnistuisi.”
Hetken kuluttua Will pääsi kannelle. Jack oli auttanut hänet laidan yli ja Will oli painautunut vasten Jackin rintakehää. Will oli siirtynyt punastuneena hieman kauemmas ja auttanut sitten laivan kanssa. Pian he kuitenkin saivat sen liikkelle ja se lähti lipumaan satamasta.
**
Viileä tuuli puhalsi voimalla purjeisiin ja sai ne pullistumaan ja pingottumaan äärimmilleen. Laiva viiletti aaltojen ylitse ja taivas oli pilvinen. Jack ja Will istuivat kannen alla, hoitamassa vammojaan. Jack irvisti, kun Will yritti putsata Jackin reidessä olevaa haavaa.
”Ei sitä tarvitse putsata, anna olla. Ehkä se paranee, tai sitten ei.”
Will huokaisi ja mulkaisi Jackia.
”Minä en kyllä ota siitä vastuuta sitten kun valitat että koko jalkasi on tulehtunut ja täynnä mätää ja että se pitää leikata irti.”
Jack naurahti.
”Hei, on minulle pahempaakin sattunut.”
Will pudisteli päätään, samalla kun kiskoi paitaansa varovaisesti pois. Vasen hiha oli ihan verinen, ja repaleinen. Huoneessa oli hyvin pimeää, sillä ainoa valo oli kaksi kynttilää pöydällä. Jackin ääriviivat erottuivat juuri ja juuri, ja jos oikein hyvin katsoi saattoi huomata silmäparin pimeässä. Will rupesi putsaamaan haavaa, mutta se oli hieman hankalaa, sillä hän ei voinut kauheasti liikuttaa haavoittunutta kättään. Kaiken lisäksi, kuuma vesi kirveli haavassa.
”Anna minä autan”, Jack totesi oudon pehmeällä äänellä. Will katsahti Jackia ja nyökkäsi. Jack otti liinan Willin kädestä, ja rupesi hellästi sivelemään sillä haavaa. Will värähti joka kerta kun liina kosketti haavaa. Lopulta, Jack oli saanut haavan putsattua ja hän kääri siihen vielä siteen.
Hän ei kuitenkaan irroittanut otettaan Willin kädestä. Will huomasi, että hänen hengityksensä oli kiihtynyt. Hitaasti Jack siirtyi lähemmäs Williä ja ujutti kätensä tämän niskaan. Will huomasi katsovansa Jackin silmiä noin kymmenen sentin etäisyydeltä. Hänen sydämensä hakkasi kun hän vei omat kätensä toisen ympärille. Samassa, hän tunsi toisen huulet omillaan, omistavina, mutta kuitenkin jollain hassulla tavalla hellinä. Will huokaisi hitaasti ja painoi silmänsä kiinni. Kuinka kauan siitä olikaan kun hän oli viimeksi nähnyt Jackia? Kuinka kauan hän olikaan odottanut tätä hetkeä? Will rutisti Jackin paitaa sormiensa välissä ja yritti painautua mahdollisimman lähelle toista. Suudelman loputtua, Jack hymyili ja katsoi Williin, joka hymyili myös.
**
Will tuijotteli kohti horisonttia, joka yhtyi harmaana vellovaan vesimassaan lähes huomaamattomasti. Hänen oli kylmä, mutta hän ei halunnut mennä sisälle. Ei vielä. Siitä oli liian pitkä aika kun hän oli saanut seisoa vapaana laivan kannella ja vain katsoa horisonttiin. Samassa hän tunsi kuuman hengityksen niskassaan. Will säpsähti hieman ja käännähti ympäri, mutta rentoutui kun huomasi että se oli vain Jack.
”Säikäytit minut melkein kuoliaaksi”, hän ilmoitti, kun Jack siirtyi hänen viereensä. Jack virnisti ja katsoi Williä. Tämä käänsi katseensa horisontista Jackin silmiin ja kiersi kätensä toisen ympärille. Jack teki samoin, vetäen heidät syvään suudelmaan. Kumpikaan ei halunnu päästää irti. Kun Jack viimein irroitti huulensa toisen omilta, Will painoi päänsä vasten Jackin rintakehää ja sanoi: ”Minulla oli ikävä sinua.”
Wherever you go
You know I’ll be there
If you go far,
You know I’ll be there
I’ll go anywhere,
So I’ll see you there
