Nimi: Joulumanteli
Kirjoittaja: Sirina Black
Fandom: Joulumytologia
Ikäraja: S
Paritukset: Joulupukki/Joulumuori
Genret: draama
Varoitukset: ei mitään, mitä nyt käytän hyväkseni rakastettua hahmoa
Vastuuvapautus: En omista Joulupukkia... Ei kun hetkinen, hänhän on minun 563:s sivupersoonani, joten kyllähän minä hänet silloin tavallaan omistan, eikös totta? Hou-hou-hou... Merry christmas and happy new year to all...
Yhteenveto: Viimeinen silaus oli se tärkein asia.
A/N: Jouluhaaste III -haasteficcini. Hauskaa joulua kaikille...
Joulumanteli
Korvatunturilla ei ollut pienintäkään rauhallista nurkkaa jouluaaton aattona. Tontut ryntäilivät lahjapajan ja Joulupukin tuvan väliä etsien milloin mitäkin kadonnutta esinettä ja asiaa. Joulupukki naureskeli apulaistensa hädälle hyväntahtoisesti, sillä tiesi tonttujensa osaavan hommansa vaikka silmät kiinni ja kädet sidottuina. Ja olihan hänellä jo kokemusta monen monituisista jouluista yhdessä apureidensa kanssa eikä niiden 120 vuoden aikana mitä Joulupukki oli työtään tehnyt, ollut yksikään paketti koskaan jäänyt jakamatta. Joulupukki saattoikin olla asiasta ylpeä, olihan huhupuheiden perusteella joku edellisistä pukeista epähuomiossa unohtanut jakaa kerran jos toisenkin lahjan tai kaksi.
Ja siitäkös vasta itku syntyikin jossain perheessä, kun joulukuusen alla ei olisikaan aattoaamuna odottamassa sitä kauan toivottua nukkea tai unelmien leluautoa. Joulupukki rakasti aatonaaton kiireistä tunnelmaa kun pienet tonttulapset lauloivat kauniita lauluja samalla kuin koristelivat joulukuusta ja leipoivat pipareita. Eikä tietenkään sopinut unohtaa Joulumuorin maanmainiota joulupuuroa, jonka tämä laittoi valmistumaan aina aattoa edeltävänä iltana, jotta se saisi sen tutun, taianomaisen makunsa, jonka Joulupukki yhdisti mielessään jouluun kuuluvaksi. Ilman puuron tuoksua tuvassa ei ollut kunnollista jouluakaan. Niin kauan kuin pukki saattoi muistaa oli muori laittanut joka joulu riisipuuroa kaikille, niin tontuille kuin pukillekin. Ja joka joulu puuron sekaan oli piilotettuna yksi kokonainen manteli, jonka joku onnekas itselleen lautaselleen sitten aattoaamuna kauhoi.
Joulupukkia ei oikeastaan haitannut, ettei hän ollut vielä kertaakaan saanut mantelia itselleen, vaikka totta kai olisi joskus itselleenkin niin hyvää tuuria toivonut. Mutta kuten pukin luonteeseen oli aina kuulunut, hän ei välittänyt niin kovin itsestään, vaan tahtoi hyvää apureillensa, jotka ahersivat 364 päivää vuodessa lahjapajassa nikkaroimassa, sahaamassa ja vasaroimassa, toisinaan myös ompelemassa ja kutomassa. Voi pukin hyvää tuuria kun oli saanut niin kunnollisia tonttuja apureikseen, ei yksikään mies voinut itselleen onnea enempää toivoakaan. Ja olihan hänellä mitä verrattomin muorikin siunaantunut matkan varrella, ei yksikään toinen rouvasihminen ollut koskaan varmasti ollut yhtä ahkera ja ymmärtäväinen kuin Joulumuori oli. Muori kun jaksoi aina keittää, kokata, paistaa ruokaa ja lisäksi vielä ommella, paikkailla ja kutoa vaatteitakin. Taitava oli muori, täytyi pukin myöntää hiljaa mielessään katsellessaan kuinka rouvansa ahersi keittiössä yhdessä pikkutonttujen kanssa. Aina tämä jaksoi hymyillä, kiireenkin keskellä eikä koskaan menettänyt hermojaan vaikka kaikki ei sujuisikaan suunnitelmien mukaan.
Joulun aika oli heille kaikille se vuoden ykköstapahtuma. Suurimmat ja vanhimmat tontut lähtivät joka vuosi ensimmäisenä adventtina matkaan, tarkkailemaan kaikkia maailman lapsia lähietäisyydeltä ja raportoivat sitten Joulupukille kuka oli kiltti ja kuka ei. Joulupukki saattoikin tonttujensa ansiosta keskittyä itse tärkeimpään eli itsensä joulukuntoon laittamiseen sekä viimeisen silauksen antamiseen mitä lahjoihin tuli. Hän kosketti jokaista tonttujensa tekemää lahjaa, käänteli ja väänteli, tarkasti laadun ja antoi hyväksyntänsä leluille sun muille tavaroille, joita lapset olivat jouluksi toivoneet itselleen. Viimeinen silaus oli se tärkein asia, Joulupukin kosketus, joulun taika joka toi rauhan perheisiin edes pieneksi hetkeksi hektisessä maailmassa. Ja taianomaisesta kosketuksestaan pukki olikin erityisen ylpeä eikä hän koskaan kertoisi sen salaisuutta kenellekään muulle kuin seuraajalleen, sitten joskus aikanaan kunhan jäisi eläkkeelle.
Kiirettä, melskettä, pikkujalkojen vipinää. Joulu tulla saa, on lahjat pakattu, rekeen lastattu, punanuttu silitetty, mahdolliset reiät paikattu taidolla, rakkaudella. Puuro valmis makoisa, jo joulun sieluun tuo. Jossain kaukana vanhus yksinään pihalla lunta kolaa, paistaa tähti kirkas taivaalla, valontuoja, opastaja neuvoo tien perillä jokaisen kiltin lapsen ja aikuisen luo. Ei ole enää sotaa, ei aseiden pauketta, on vain rauha, hiljaisuus kun yhdenmukaisuutta jouluinen lumivaippa suo melskeeseen maan. Käy tuo vanha jouluinen ukkomme matkaan, porot seuranaan, lahjat säkeissä katseilta piilossa, odottavien lasten tykö kulkee reki puinen.
Toisinaan Joulupukki mietti hiljaa omassa mielessään joulun todellista tarkoitusta ja omaa tarkoitustaan maailman ihmisille. Välillä hänen ajatuksensa kulkivat vaarallisilla poluilla, mitä jos en koskaan olisi ryhtynytkään Joulupukiksi, mitä jos olisin vain kieltäytynyt kunniasta ja kääntänyt selkäni edeltäjälleni. Olihan hänkin loppujen lopuksi vain ihminen, jolle oli aikanaan annettu joulun taika, joka piti hänet elossa niin kauan kuin yksikin lapsi tai aikuinen uskoi häneen puhtaasti, ilman mitään taka-ajatuksia tai epäluuloja. Ja taika siirtyisi jonakin päivänä seuraavalle ja sitä seuraavalle pukille, aina siihen saakka kunnes ei enää yhtäkään pukkiin uskovaa ihmistä löytyisi maan päältä.
Mutta kuten joka vuosi ennen joulua oli hän tänäkin vuonna saanut miljoonilta lapsilta toivelahjalistat, joista löytyi kaikenlaisia leluja, pelejä ja asioita mitä lapset halusivat jouluksi itselleen. Oli nukkea, oli pehmolelua, sen sataa sorttia eri pelejä ja kaikkea mitä lapset vain mieleensä saivat. Löytyi pehmeää ja kovaa pakettia, kissaa ja koiraa, halusipa joku hevosenkin. Kaikki toiveet pukki toteutti, tavalla tai toisella, koskaan mitään unohtamatta. Omista synkistä ajatuksistaan huolimatta, pukki rakasti joulua ja sen taikaa niin paljon, ettei vielä halunnut luopua työstään, kutsumuksestaan. Sen aika olisi paljon myöhemmin. Oli aika lähteä lahjakierrokselle, mennä jakamaan hyvää mieltä ja joulun taikaa maailmalle, lapsille ja lapsenmielisille.
¤¤¤¤¤
Jouluaattoaamuna eri puolilta maailmaa kantautui ihastuneita, kiitollisia huudahduksia lasten rynnätessä katsomaan lahjakasojaan, jotka pukki oli yön aikana kuusen alle jättänyt odottamaan avaamistaan.
Korvatunturillekin oli viimein laskeutunut rauha ja hiljaisuus, mutta vain yhdeksi päiväksi, sillä heti seuraavana päivänä alkaisi uusien lelujen ja pelien valmistaminen seuraavaksi vuodeksi.
Jouluisesti koristellussa tuvassaan Joulupukki istui suuressa ruokapöydässä yhdessä tonttujensa kanssa kauhomassa joulupuuroa suuhunsa. Joulupukin mielessä käväisi ties kuinka monetta kertaa kysymys: Kuka saa tänä vuonna joulumantelin ja roppakaupalla onnea seuraavaksi vuodeksi? Pitkän aikaa ainoa ääni lämpöisessä tuvassa olikin lusikoiden kilinä puurolautasia vasten, kunnes onnekas mantelinomistaja hihkaisi innoissaan:
”Minä sain sen. Mantelin.”
Joulumuori hymyili pukille ja taputti tämän olkapäätä lempeästi. Kukaan tontuista ei raaskinut kertoa, että muori oli itse asiassa kätkenyt mantelin pukin lautaselle ennen kuin oli asettanut sen miehensä eteen. Tontut kun olivat ymmärtäneet jo aikaa sitten, että vaikka pukki muuta väittikin, tahtoi tämäkin välillä olla mantelin löytäjä eikä aina vain katsoa kuinka muut sen lautaseltaan löysivät, joten he olivat ylipuhuneet muorin tekemään poikkeuksen vuosisataiseen perinteeseen, joululahjaksi pukille.
Korvatunturilta kaikui iloinen pikkutonttujen laulanta, kulkusten kilinä täytti pimeän talvi-illan, lumihiutaleiden leijuessa hiljakseen kohti maata. Ja hetken aikaa vallitsi rauha koko maailmassa.
