// Alaotsikko: Kuten näet se ei ole helppoa K-11
Ficcin nimi: Minkä laista on oikea tuska?
Kirjoittaja: Lauranood
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Angst
Varoitukset: Kiroilua aika paljonkin ja henkistä tuskaa
A/N: On todella vaikeaa yrittää salata tunteet. Kun haukkumista ja nälvimistä jatkuu melkein vuoden ihan pieninkin sorto satuttaa, siitä seuraa aina suurempaa. Asia, joka naurattaa ystävien kanssa on yksin julma ja haavoittava, minä sen tiedän jos joku. Eipä nimi ole turhaan tervetuloa elämääni, sillä tälläistä on minun jokainen päiväni, silkkaa helvettiä
Kun sinua sorretaan ja haukutaan päivittäin,
Sinulle sanotaan,
Että älä välitä, älä kiinnitä siihen huomiota.
Se on helppoa, ensimmäisen viikon.
Kun se jatkuu,
Ensin viikkoja,
Sitten kuukausia,
Ja lopulta vuosia.
Kestäisitkö sinä sellaista?
Aluksi se sattuu, mutta siltä on helppoa sulkea korvat.
Viikonpäästä se on vaikeampaa, mutta osaat pitää tunteet sisälläsi.
Kuukauden kuluttua, rupeat sanomaan vastaan
Pian jo huudat vastaan, et kestä kuunnella.
Kun sitä jatkuu koko vuoden, sinä huudat ja poistut tilanteesta,
Mutta edes se ei enää riitä,
Kun saat huoneesi oven kiinni kyyneleet ja nyyhkytys karkaavat,
Sinä itket jatkuvasti.
Sinun on paha olla kotona.
Tulin kotiin, liian myöhään. Ei sillä sinänsä väliä, mutta tiesin sisareni olevan kotona. Sanoin hei äidilleni. Hän toki huomautti, että olin myöhässä. Selitin vain, että pyörän kumi puhkesi. Mutta sehän oli totuus. Sisareni on tietokonehuoneessa, hänkin huomaa minun tulleen myöhässä.
“Niin, te ette taas sano mitään, vaikka toi tuli taas puoltuntii myöhässä!” hän huutaa. Suljen korvani, mutta santa satuttavat sisintäni, miksi? Eihän siinä ole mitään pahaa?
Etsin aamulla vaatteitani, tiesin paidan olevan sisareni, mutta mitä sitten? Hänkin käytti aina minun lökäreitäni. Puin topin päälleni ja vedin siihen päälle hupparin. Ei hän sitä kuitenkaan näkisi. Väärä luulo, hän huomaa kaiken!
Olin keittiössä kun hän tuli ylös. Paidan helma oli jäänyt hieman näkyviin! “Vittu varas sulla on mun paita!” hän alkoi kiljua. “Ei oo!” puolustauduin, valehtelin. Sama asia? “Vittu, kiva valehtelija!” se vaan kiljuu. “No vittu ota sitten, meen vaihtaan paidan!” kiljuin. “Kuuntele nyt, se kiroilee taas!” Se rupes valittaa äitille. Kiva tekopyhä paskiainen.
Painuin huoneeseeni ja annoin kovan ulkokuoreni murentua. Se kaikki oli valetta. Esitin vain. Oikeasti olin niin haavoittuva, kaiken sen haukkumisen ja morkkaamisen jälkeen. Muutama kyynel tipahti poskelleni. Avasin koneeni ja yritin unohtaa rinnassani pakottavan tuskan.
Menin alas siskoni poistuttua ulos. Katsoin äitini ja nuoremman sisareni kanssa telkkaria. “Daniela tulee kotiin”, nuorempi sisareni sanoi. “Ai, sitten mä häivyn”, tokaisin, en halunnut olla haukuttavana. “yllä sä voit alas jäädä”, äiti yritti. Aina se halus, että mä jään, mutta en mä melkeen koskaan jääny. Mä en jaksanu olla haukuttavana.
Olin tokalla portaalla ku ovi aukes. “Ai valehtelija”, mä kuulin sen ilkkuvan äänen sävyn. Vittu näitä kyyneliä, jotka tipahti mun poskilleni. Rinnassa tuntu taas kamala kipu. Miten mä jaksaisin koko loppu päivän?
Olin koneella, koska en jaksanu tehä muutakaan. Siellä se haukkuisi mua vaan koko ajan. Oottaisin ny, että se kyllästyy. Siihen menis kyllä koko päivä. Myöhemmin äiti huus mua syömään. “Ei oo nälkä!” huusin sille takas. “Pakko syödä vähän!” se vaan sanos vaativasti.
Ne on ruvennu vahtimaan mun syömisii. Niistä mä syön nykysin ihan liian vähän. Mul vaan on tapana mennä ruokahalu aika nopeasti. Yleensä syönki omassa huoneessani, jos porukat, paitsi Daniela ja Sofia on alhaalla kattoons telkkarii.
Mä sit tassuttelin vasten tahtoani sinne syömään. Porukat oli alhaalla ja Sofia omassa huoneessaan. Hienoo. Mun pitäis siis ottaa ruokaa samaan aikaa Danielan kaa. Otin lautasen ja Daniela kysys just sillon, että missä ketsuppi oli. “Se loppus jo aamulla”, mä tokasin ihan normaalisti. “Niimpä tietenki valehtelija käytti sen kaiken, tollanen possu ku on!” se tokas mulle tosi julmasti.
“Meni ruokahalu!” huusin porukoille alas ja laskin lautasen pöydälle. Oikeesti mun teki mieli heittää se päin Danielan naamaa, mut mä sain sen laskettuu pöydälle, hyvä etten siihenki heittäny sitä.
Mä menin mun huoneeseen ja sillon olin saanu tarpeeksi. Mä rupesin itkemään. Mun rintaa pakotti ja hengitys alko oleen tosi vaikeeta. Teki tosi kipeetä ja mä halusin vaan kuolla. Miten mä jaksaisin vielä kaikki ne vuodet, ku se asuu kotona. Tällästä tää on aina, joka ikinen ilta.
Ensin mul on paha olo koko päivän, sitten illalla menee totaalisesti yli. En vaan jaksa enää. Sydäntä rupee sattumaan. En meinaa saada henkeä. Itken vasten tyynyä melkein ihmetellen, että miksi itken. Se vaan on niin raskasta. Kuunnella koko päivä, että kuinka hirvee ja kamala ihminen sä olet.
Sellainen on minun elämäni. Saan aina kuulla koko päivän kuinka kamala olen. Sitten itken illalla ja minulla on kamala olo. Sellaista se on ollut jo melkein yli vuoden. Joskus jopa harkitsen itsemurhaa, koska elämässä ei välillä ole mitään järkeä.
