Nimi: Pakkanen jäädytti lapsemme
Author: villi lapsihan se
Ikäraja: S
Fandom: Ruohometsän kansa
Genre: hurt & comfort
A.N: Apua. Kirjoitin ficin ennen kuin luin kirjan loppuun, joten huomasin sen jo muutaman kappaleen päästä rikkovan canonia roimalla kädellä. Ei sillä, canonin rikkomisessahan ei ole mitään pahaa?
Vihaan nimeä ja itseäni, sillä ehkä elämäni ensimmäisen kerran en vain pystynyt keksimään sopivaa, taikka sopimatonta, nimikettä! Lähes poikkeuksetta nimeni ovat outoja ja tyhmiä, mutta silti rakastan niitä kuin omia lapsia yleensäkin rakastetaan. Mutta tämä on kamala, nimi siis.
Pakkanen jäädytti lapsemme
Ukkonen murisi jossain jo melko lähellä, kokoajan lähestyen uhkaavana niin kuin tuleva ilta. Edellisen illan pakoyritys oli lytistynyt kuin hraka käpälän alle. Hyzenthlay värisi pesän kosteassa ilmassa. Ukkonen sen aiheutti. Se pelotti häntä, mutta Thlaylin mielestä sateesta ja hämärästä olisi hyötyä paossa. Peloton Thlayli. Peloton urhea rämäpää joka oli valmis riskeeraamaan ottaakseen mukaansa myös Mustikki-raukan. Naaras painautui pimeässä levottomasti unissaan liikehtivää Isopäätä vasten ja hieraisi kuonollaan päälaen hassua tupsua. Koiras rauhoittui aloilleen tuntiessaan toisen kaniinin ruumiin lämmön ja painon. Molemmat aistivat toistensa pelon ja tunsivat yhteen painuneiden kylkien läpi tihenneet sydänten lyönnit.
”Isopää! Apua. Thlayli! Minä kuolen! Isopää!”
Isopää kuuli huudon ja sen perään voimattoman tömistyksen. Pähkinä ja Hopea, jotka olivat lähellä nakertamassa ruohoa, nousivat istumaan ja katsoivat naureskelleen kuin kettua pakoon pinkaisseen kaniinin perään.
”Pois edestä!” Isopää huusi juostessaan tunneliin. Varoitus tuli liian myöhään ja hän törmäsi täydestä vauhdista Sinikelloon.
”Kappas, Herra Isope. Hyzenthlay sinua taisi vähän kaipaillakin. Ajattelin tulla ilmoittamaan, jos et sattunut kuulemaan. Äläkä sitten hyppää hänen päälleen tai hän purskahtaa niin että me saamme keräillä pikku-isopäitä pitkin peltoja.”
Isopäätä ei naurattanut. Hän kömpi Sinikellon ylitse ja jatkoi juoksuaan kohti pesää.
Sinikellon puheissa oli vähän tottakin, sillä Hyzenthlay makasi hervottomana pesän suuaukon edessä niin, että Isopää joutui totisesti iskemään kannat maahan, ettei olisi juossut naaraan ylitse. Pysähdyttyään Thlayli ylitti hänet varovasti, hipaisemattakaan.
”Voi, Thlayli, minä en kestä enää. En pysty, minä en voi, en jaksa.” Hyzenthlay potki ilmaa takajaloillaan niin että isompikin kaniini olisi saanut tällin. Sitten se taas lysähti maahan. Isopää ei tiennyt mitä sen olisi pitänyt tehdä. Se vain kyhjötti paikallaan turvonneen ja tuskaisen naaraansa vieressä. Lopulta se ryhtyi nuolemaan Hyzenthlayn kuivunutta kuonoa ja eteni siitä muulla kehoon.
Muut naaraat olivat saaneet poikaset jo ajat sitten, mutta Hyzenthlay vain pysyi hedelmättömänä ja syytti siitä itseään.
”Se ei ole sinun vikasi”, Isopää oli jälleen sanonut sille kun he olivat olleet syömässä kevään ensimmäisiä ruohonkorsia. Hyzenthlaylle koiras oli yhä Thlayli, vaikka kaikki muut kaniinit sitä kutsuivatkin sitä Isopääksi.
”Tiedän sen”, naaras sanoi apeasti. ”Mutta en voi olla ajattelematta toisin. Kun näen sinun katsovan muiden niityllä painivia poikasia, vihaan ruumistani niin että sydämeeni sattuu. En pysty antamaan sinulle haluamaasi.” Isopää katsoi Hyzenthlayta silmiin ja loikki lähemmäs.
”Kylläpäs. Sinä olet se mitä minä haluan. Minä en välitä Frithin vertaa poikasista kun minulla on sinut. Jälkeläiset ovat välttämättömiä kylän säilymisen suhteen, mutta minä pärjään ilmankin.” Hän hieroi kuonollaan Hyzenthlayn kaulaa. ”Näetkös. Mutta ymmärrän kyllä sinun kaipuusi poikasiin. Olethan naaras. Ja olenhan sanonut sinulle, että…”
”Että vika voi olla sinussakin. Monet kerrat. Mutta se ei ole todennäköistä,” Hyzenthlay sanoi hiljaa ja työnsi kuononsa Isopään töyhtöön.
”Ota toinen naaras”, se kuiskasi surullisesti, lähes ulvahtaen, kuin siihen olisi sattunut. Thlayli sävähti poispäin ja katsoi sitä tiukasti.
”Lupaa minulle ettet enää koskaan sano noin”, se sähisi. Hyzenthlay laski katseensa.
”Hyzenthlay, lupaa!” Isopää tiukkasi.
”En voi”, Hyzenthlay sanoi hiljaa. ”Olemme jo puhuneet tästä muiden naaraiden kanssa ja hrair olisi valmis synnyttämään poikaset tuollaiselle uljaalle koiraalle.”
”Mutta minä rakastan sinua”, Isopää sanoi epätoivoisesti; ei lainkaan uljaana. Hyzenthlay tuli hänen luokseen ja laski päänsä hänen niskaansa.
”Minäkin sinua. Se lohduttaa, mutta ei paljon auta.”
Isopää ravisti naaraan pään niskastaan ja perääntyi katsoen vauhkona ympärilleen. Se ei osannut olla tällaisissa tilanteissa; tappeleminen ei ollut vaihtoehto ja pakoon ei päässyt, vaikka juoksisi kuinka kauas, se kuulisi Hyzenthlayn sanat päässään. Lopulta se veti syvään henkeä ja istui aloilleen. Thlayli ei ole ollut koskaan sanailija, se osasi kyllä kertoa tarinoita kohtalaisesti, mutta niin osaavat melkein kaikki kaniinit. Se ei ollut kuin Sinikello, joka osasi kertoa kyseenalaisen hauskoja juttujaan lähes joka väliin, tai kuin Pähkinä, joka osani vakuuttaa muut kaniinit puheillaan. Isopää oli ansainnut maineensa owslan fyysisenä tyyppinä, ei höpöttävänä lööperi-pupuna. Nyt se kuitenkin tiesi mitä sanoa, kuin itse El-Ahrairah olisi laittanut sanat sen suuhun.
”Tiedän että Frith ei ole luonut kaniineja rakastamaan, niille on annettu kyky välittää tovereistaan ja vietti lisääntymään, mutta hyvin harva edes pystyy ymmärtämään mitä rakkaus tarkoittaa. Mutta uskon, että itse Frith halusi antaa meille lahjaksi jotain muutakin kuin elämän, jotain minkä puhalsi matkaan juoksuamme siivittämään. Siksi me emme saa kieltää tuota lahjaa. Jokaisessa kaniinissa on hieman Viikkaa; jotain tuolla sisällä joka kertoo mikä on oikein, mitä tuntuu hyvältä. Ja minusta tuntuu nyt siltä. Se että poikasettomuus osui juuri meidän kohdallemme, on vain onnetonta sattumaa, johon vaikutti myös sinun pitkä masennuksesi, pakkanen joka jäädytti lapsesi. Mutta näetkö, Hyzenthlay, kevät on tullut. Miksei se sulattaisi routaa myös sinun sisältäsi? Toivoa ei ole menetetty. Ota valo sisääsi, anna sen tehdä työnsä niin olet valmis poikasillemme.” Isopää vaikeni hämmästyneenä omista sanoistaan. Sanat olivat sen omia, juuri noin se oli ajatellut, mutta se, että se sai ne annettua ulos, oli Isopäälle outoa. Hyzenthlay oli hämillään ja riiputti päätään suruissaan. Isopää hyppeli sen luokse, päästyään taas itsensä herraksi.
”Yritetään vaikka heti. Oletko valmis?” se kysyi tomerasti. Hyzenthlay nauroi heleästi ja surun sumuverho väistyi sen silmistä. Se rakasti Isopäätä kaikkiaan ja oli siksi koettanut saada sen ottamaan toisen naaraan sillä se halusi toisen onnea koko sydämestään vaikka se toisi hallan hänen omaansa, siihen minkä Thlayli oli sulattanut. ”Sinä olit minun kevääni, toit valon ja lämmön”, se sanoi. ”Olen valmis”, se henkäisi.
”Jos ette nyt ihan tässä kuitenkaan”, tokaisi vanha Rautatammi, joka oli sattunut paikalle ihan äskettäin ruohoa syödessään. Isopää ja Hyzenthlay katsoivat siihen pöllämystyneinä, aivan kuin eivät olisi ennen kaniinia nähneet. Kun ne tulivat tajuihinsa äsken läpikäymiensä tunteiden huumasta, Isopää totesi asiallisesti: ”Loistava idea herra Rautatammi. Siirrymmekin tästä kauemmaksi. Viitsitkö sanoa muille, etteivät tulisi tälle suunnalle syömään; emme kaipaa häiriötä. Tule mennään, Hyzenthlay. Minusta tuntuu, että tänään on hyvä päivä yhtä komea töyhtöisille pojille kuin minä.”
A.N. Jäiks tää jotenkin vähän kesken? Kun tota alkuukaan ei mitenkään päätelty. Kun mulla OLI joku jatko-ajatus, mutta unohdin sen. Toivotaan että se tulee takaisin.