Nimi: Puolivälissä puolilta päivin
Kirjoittaja: Nukkemestari
Fandom: Sherlock Holmes
Tyylilaji: oneshot, fluffymeinikiä.
Ikäraja:
Paritus: Holmes/Watson
A/N: Ja jälleen Eeva Kilven runoja.
Kummasti aina seuraavaan ficciin siirtyy jotain. Nyt mulla on jotenkin katkera sivumaku- fic aika. Vaikka tässäkin on tällästa fluffy meininkiä…
Omistettu Milgialle, kun oli upea ja kommas suurin piirtein kaikki Holmes-ficcini eilen läpi O_O <3
Puolivälissä puolilta päivin
Holmes:
Vain kirjeen alussa me tohdimme enää
nimittää toisimme rakkaaksi ja hyväksi
Kirjoitin:
Rakas Watson,
Emme ole hetkeen nähneet. Toivon siis, että voisimme tavata lähiaikoina.
Täällä ei ole kiirettä, sillä kukaan ei ole hetkeen tapausta, joten voit halutessasi päättää ajan ja paikan.
ystävällisin terveisin,
Sherlock Holmes
Suljin kirjeen ja valutin sinettilakkaa sen päälle. Lyön leimasimella merkin ja mietin huomaako Watson, ettei se ole tavanomainen leimasimeni vaan sisältää salaisen viestin.
Kirjeen vien Hudsonille kuin se olisi kuuma kekäle ja käsken antamaan jollekin juoksupojalle. Etten vain polttaisi sitä, niin kuin olin polttanut monta muuta ennen sitä. Raahustan odottamaan vastausta.
Watson:
Tapaan Holmesin pitkästä aikaan.
Tänään puolilta päivin erään mitäänsanomattoman kadun risteyksessä, puolivälissä kummankin matkaan.
Puolivälissä puolilta päivin.
Luulin saapuneeni ajoissa, mutta Holmes odottaakin jo.
Nähdessään minun tulevan juoksujalkaa, hänen silmänsä välähtävät ja hänen kasvoilleen nousee hymy. Ujuttaudun sanaakaan sanomatta hänen käsikynkkäänsä ja lähdemme selittämättömän epäloogisesti vain nauraen kävelemään.
Kilometrin hohotettuamme eteenpäin sanon:
”Pitkästä aikaa, Holmes.”
”Liian pitkästä”, hän sanoi ja säteili tavattoman aidosti, niin kuin hän säteilee vain minulle.
”Palaatko pian Barker Streetille, Watson?”
”En vielä, ikävä kyllä…”
Hän näyttää niin suunnattoman pettyneeltä silmistään, vaikka osin yrittää peittääkin sen.
”En aluksi viitsinyt kirjoittaa, etten häiritsisi työtäsi.”
Nauroin taas.
”Satuit selvästi saamaan jonkin yliluonnollisen aistimuksen, kun lähetit pyyntösi päivää ennen ainokaista vapaapäivääni – kenties iäisyyksiin.”
Äkkiä minua ei nauratakaan enää.
Holmeskin tajuaa, että sanani tarkoittavat ettemme näe toisiamme pitkään aikaan.
”Watson… ei yliluonnollisia aisteja ole”, Holmes kuiskaa kun painan hänet seinään.
”Ei, Holmes, ei ole. Se on rakkautta.”
***
Kaiken sen jälkeen, suunnattuani koko yliluonnollisen aistini Holmesiin, tulee se ikävä hetki, jota kutsutaan hyvästelyksi.
Oli ilo tavata, hän sanoo tarkoittaen:
tekee kipeää erota
