Nimi: Tonttujen jouluyö
Kirjoittaja: Elfalas
Genre: Fluffyista fluffyin fluff, one-shot.
Paritukset: Dobby/Winky
Ikäraja: Sallittu
Yhteenveto: On jouluilta eikä kotitontuilla ole tekemistä. Mutta Winky ei halua nukkua.
A/N: Mitäs tämä. Tunteilua, hetken mielijohteesta kirjoitettua. Joo, ihan mukava yhden illan suupala. Kirjoittamiseen kaikkine hiomisineen meni noin 45 minuuttia.
--
Tonttujen jouluyö
Oppilaat olivat menneet koteihinsa.
Niin, oleskeluhuoneet olivat tyhjät - lukuun ottamatta muutamaa harvaa poikkeusta, mutta näiden poikkeuksien ruokkimiseen ei kulunut niin paljon aikaa, että joululoma olisi jäänyt viettämättä. Eihän kaikkien kruusattujen koristuksien keskellä uskaltanut pudottaa lattialle edes karamellipaperia, ja jos joku sattumoisin rohkenikin tehdä sellaista, joku toimettomuudestaan kärsivistä opettajista yleensä kävi poimimassa sen ja viemässä roskakoriin ennen kuin kotitontut ennättivät paikalle. Nyt, kun viimeisetkin koululle jääneet tuhisivat rakkaittensa kyljessä kuin joukko pieniä, sanomattoman onnellisia marsuja, tontuilla ei siis ollut liiaksi tekemistä. Ne olivat siivonneet suuren salin, pesseet lattian kiiltäväksi kuin järven jää ja järjestäneet sillä rusettiluistelut, ja sitten ne olivat lämmittäneet takan ja paahtaneet kastanjoita aivan kiinni toisissaan, kunnes pienimmät olivat alkaneet hukkua toisten pyyheliinojen laskoksiin. Sen jälkeen ne eivät olleet enää keksineet mitään mikä ei olisi herättänyt nukkujia, joten ne vain istuivat aloillaan odotellen, että joku ehkä tulisi pyytämään keittiöstä yöpalaa.
Räystäiltä riippui jääpuikkoja ja ikkunoissa oli kuurankukkia. Ne näyttivät hämmästyttävän valkeilta kun niitä katseli mustaa yötaivasta vasten - ja, mikä ihmeellisintä, ne olivat joka aamu erinäköiset. Yhtenä päivänä ne saattoivat näyttää kuivuneelta jäkälältä ja toisena hämmästyttävältä trooppiselta puutarhalta, jollaisen näkemisestä Tylypahkan uskollinen kotitonttu saattoi vain haaveilla. Tänä yönä niissä kuitenkin saattoi nähdä jylhän havumetsän. Sen puut kohosivat korkealle, melkein ikkunankamanaan asti, ja jos ikkunaa vasten painoi kämmenensä, se suorastaan ritisi kylmyyttään. Olisi voinut istua tuntikausia paikallaan vain pidellen kämmentään kiinni ikkunalasissa, istua siinä niin kauan että kädenjälki jäätyisi kiinni kuuraan ja muuttuisi yhdeksi valkoisista orkideoista.
Dobby oli antanut Winkylle lahjaksi uskomattoman hienon pannumyssyn. Tämä oli kiittänyt kohteliaasti ja asettanut sen oikopäätä Vanha-Riikin kattilan päälle. Kaikki tiesivät, että se kattila oli Vanha-Riikin yksityisomaisuutta eikä siihen saanut yksikään muu tonttu kajota, muuten tuli tupenrapinat. Dobby ei osannut aavistaakaan, mitä Vanha-Riik tekisi kun löytäisi pannumyssyn. Ehkä se repisi sen kappaleiksi ja söisi suihinsa sen hienot reunustupsut.
Edes fantastiset teepannukuvioiset sukat, jotka Dobby oli alun perin tarkoittanut Harry Potterille, eivät olleet piristäneet Winkyä, ei vaikka Dobby oli ripustanut toisen nenäänsä ja toisen oikeaan korvaansa ja viheltänyt kuin kattila. Se vain istua nökötti yksikseen nurkassa ja valitti hiljaisella äänellä kurjuuttaan kun luuli ettei kukaan kuunnellut. Jossain vaiheessa iltaa Dobby oli käynyt viemässä sille kaulaliinansa, ettei se paleltuisi niin kaukana takasta. Huivi lojui vieläkin koskemattomana pöydällä ja Winky tapitti silmät ristissä seinää niin läheltä, ettei se taatusti voinut olla hyväksi.
Oli melkein keskiyö, ja kotitontut alkoivat yksi toisensa jälkeen sammahdella siihen missä sattuivat olemaan - uuninpankolle, tiskipöydälle, astiakaappiin - ihan niin kuin ne aina tekivät. Parin tunnin kuluttua ne heräisivät tarkistamaan, että aamiaissämpylätaikina oli kunnolla kohonnut, ja joku niistä lähtisi ulos tuiskuun hakemaan kananmunia rehtorin munakokkelia varten. Rehtori Dumbledoren päivä ei vain lähtenyt käyntiin ilman sitä.
Dobby odotti, että Vanha-Riik torkahti, ja meni sitten Winkyn luo. "Winky", se sanoi hiljaa.
"Mitä asiaa?" Winky niiskaisi. Se ei edes katsonyt Dobbyyn.
"Hyvää joulua", Dobby toivotti, vaikka Winky ei nähnyt sen hymyä. Se ei vastannut toivotukseen vaan katseli edelleen eteensä. Dobby mutristi suutaan; se oli vakaasti päättänyt pitää keskustelua yllä, vaati se sitten mitä tahansa.
"Dumbledore antoi tänä vuonna Dobbylle kokonaisen kaljuunan bonuksen", se huomautti, "Dobby lahjoitti hänelle pannumyssyn. Melkein samanlaisen kuin Winkylle."
Äkkiä Winky kääntyi Dobbyyn päin. Sen valtavat silmät alkoivat vuotaa vettä, ja murto-osasekuntia myöhemmin se jo itkeä pillitti täyttä parkua. Vanha-Riik murahteli unissaan, ja Dobby yritti hyssytellä toista vaikenemaan.
"Oikea kotitonttu ei halua palkkaa! Oikea kotitonttu ei saa bonuksia! Eihän?" Winky valitti, ja Dobby nyökytteli ja sihisi vuoron perään. Kohtaus päättyi lopulta siihen, että Winky huomasi jonkin puuttuvan. "Missä Winkyn kermakaljat ovat?" se vingahti.
"Dobby piilotti ne", Dobby tunnusti itsevarmasti. Sen lisäksi että se oli päättänyt keskustella, se oli päättänyt pitää Winkyn erossa myrkyistä edes yhden illan ajan. Mutta toinen ei liiemmin ilahtunut näistä suunnitelmista. Winky parahti uudelleen ulisemaan, heittäytyi Dobbya vasten ja takoi sen rintaa nyrkeillään - niin, vaikka ne itsessään olivat tuskin kutistuneen rusinan kokoluokkaa.
"Dobby on ilkeä tonttu!" se väitti. "Dobby on huono tonttu! Winky oli uskollinen isännälleen!"
"Dobby ei ole huono tonttu", sanoi Dobby harmistuneena, "vaan Dobbyn isäntä oli Dobbylle ilkeä." Jos se olisi vielä asunut Malfoyn talossa, se olisi joutunut tästä hyvästä vähintäänkin työntämään päänsä palavaan leivinuuniin. Se joutui hillitsemään vastustamattoman halun juosta pää edellä lähimpään seinään. Winkykin oli järkyttynyt.
"Winky ei koskaan puhuisi pahaa isännästään!" se valitti ääneen.
"Winky on liian kaavoihin kangistunut", Dobby väitti vastaan. 'Kaavoihin kangistunut' oli hieno ilmaus. Harry Potterin pörröpäinen ystävä oli opettanut sen Dobbylle vastineeksi siitä, että se vei joitakin tämän tekemistä rintaneuloista tonttutovereilleen. Tietysti Dobby oli antanut ne kaikki Hullu-Ruusalle, joka uskoi voivansa käyttää niitä aseena mafiaa vastaan. Joka tapauksessa Dobby jatkoi: "Winkyn pitää innostua ja nauttia elämästä! Eikä Winky voi tehdä niin jos vain istuu nurkassa ja itkee isäntäänsä. Sellainen on nykyaika."
"Winky ei pidä nykyajasta!"
"Winkyn täytyy opetella pitämään."
"Winky vihaa Dobbya!"
"Dobby ei vihaa Winkyä."
Sitten ne eivät enää sanoneet mitään. Dobby kipusi Winkyn viereen penkille istumaan, ja kynttilä pöydällä muutti sen hassunharmaan ihon oranssiksi. Dobby melkein piti muutoksesta. Mutta Winky ei näyttänyt kostuvan valosta tippaakaan. Niinpä Dobby otti pannumyssyn päästään ja painoi sen vastaväitteitä kuuntelematta toisen korville. Se oli sähkönsininen ja siinä oli keltainen ankkakuvio. Winky niiskaisi ja sen nenänpäästä valui räkävana rinnuksille, mutta ainakaan se ei ottanut myssyä päästään.
Ne istuivat siinä vieretysten kunnes Vanha-Riik havahtui ja tuli keppeineen hätistelemään niitä töihin. Kynttilä pani niiden varjot syleilemään vaikkeivät tontut edes koskettaneet toisiaan.
Toisaalla muuan kolmas tonttu oli hereillä ja katseli ja kuunteli. Se ei oikeastaan tiennyt, mihin voisi käyttää saamiaan tietoja, eikä se sitä oikeastaan kiinnostanutkaan. Koska sillä ei ollut parempaakaan tekemistä, se keräsi ilkeitä juoruja muiden kotitonttujen elämästä. Ehkä se joskus kertoisi kaiken Vanha-Riikille ja saisi siitä hyvästä istua penkin päässä kun tontut söivät sammakonsilmäpuuroa varhaiseksi aamiaiseksi. Mutta ei sillä oikeastaan ollut kiirettä. Oljo oli vanha ja kärttyinen tonttu, eikä se loppujen lopuksi välittänyt paljoakaan.
