Author: Vida
Pairing: paritukseton
Rating: S
Genre: drama, jonkin sorttinen angst
Fandom: Narnia
Disclaimer: En omista henkilöitä enkä Narniaakaan, enkä tee tällä rahaa. Juoni on omista aivoituksistani lähtöisin.
Warnings: spoilaa Narnian viimeinen taistelu -kirjaa
Summary: Muut ovat kuolleet, ja Susan katuu hölmöyttään.
A/N: Tämä on kirjoitettu jo joskus viime vuoden helmikuussa, eikä minulla ollut aikomustakaan julkaista tätä... Mutta Multifandom-haasteen vuoksi on nyt pakko... Toivottavasti joku jaksaisi lukea. ^^ Sijoittuu
Narnian viimeinen taistelu -kirjan aikaan ja osallistuu siis Multifandom-haasteeseen fandomilla Narnia.
Come Home”Voitte tulla sisään.”
Susan kokosi mustan silkkipukunsa helmat ja nousi kirkon portaat hitaasti ylös. Hän seisahtui jykevien kaksoisovien eteen, huokaisi syvään sulkien samalla silmänsä ja puhutteli vieressään seisovaa vanhaa miespappia. ”Missä he ovat?” Hän avasi silmänsä, muttei silti katsonut mieheen päin.
”Arkut on jo viety alttarin eteen. Teillä on viisi minuuttia aikaa ennen kuin suntio tulee aloittamaan kirkon valmistelun”, pappi vastasi silmät tulvillaan myötätuntoa ja työnsi toisen ovista auki. ”Menkää, lapseni. Muistakaa, että he ovat nyt Taivaallisen Isän luona. Siellä heidän on hyvä olla.”
Susan tuhahti halveksuvasti; hän ei jaksanut uskoa taivaisiin ja helvetteihin, yhtä hyvin kuoltuaan olisi voinut joutua vihreitä kanoja täynnä olevaan ylösalaisin käännettyyn lankalaatikkoon. Ihminen oli kokonaisuus, ei maatuvaan ja johonkin kuolemanjälkeiseen paikkaan menevään kahtiajakautunut olento.
”Kannet ovat auki, voitte vielä nähdä heidän kasvonsa”, pappi sanoi. ”Menkää nyt, suntio on jo kohta siellä.”
Susan nyökkäsi lyhyesti miehelle ja työntyi tämän ohi ja kirkon ovesta sisälle.
Hän ei vuosiin ollut käynyt tässä kirkossa, eikä sen koommin missään muussakaan. Tummanharmaasta puusta tehdyt penkit ulottuivat aina ovelta alttarille asti. Katto kaartui kahdeksi lasimaalauksin koristetuksi kupoliksi, jotka kohosivat korkealle ja joiden kummankin keskellä oli valkoisesta savesta muotoiltu kyyhkynen. Linnut näyttivät lentävän kohti alttaria, jonka päälle oli jo levitetty musta liina. Ja alttarin eteen oli tummille jalustoille asetettu kolme valkoista arkkua.
Susan huokaisi taas syvään ja käänsi kasvonsa kohti kattoa suojatakseen niitä kyyneliltä, jotka tuntuivat ikävästi olevan tulossa vauhdilla kyynelkanavia pitkin ylös.
”Minun ei tarvitse itkeä, ei tarvitse”, Susan kuiskasi kiivaasti itselleen ja vilkaisi äkkiä taakseen tarkistaakseen, ettei kukaan vain ollut kuullut. Kun ketään ei näkynyt, hän käänsi katseensa takaisin alttariin ja arkkuihin ja lähti astelemaan niitä kohti. Hänen korkojensa kopina kaikui aavemaisesti kirkon seinistä, lattiasta ja jopa katosta, ja muuttui yhä vain kovemmaksi mitä lähempänä arkkuja hän oli.
Edmund Pevensie. Lucy Pevensie. Peter Pevensie. Jokaisen arkun päähän oli kultaisilla kirjaimilla kirjoitettu nimi. Susan oli itse ollut paikalla, kun arkuntekijä oli niitä kirjoittanut. Jokainen e oli vihlaissut hänen sydäntään ja jokainen p kaivertanut sitä vereslihalle. Jokainen i oli muistuttanut häntä sisaruksista, jotka joskus olivat kuuluneet samaan maailmaan kuin hän. Eivät enää. Eikä Susan tarkoittanut, että kuolema olisi ollut tekijä, joka heidät oli erottanut.
Hänen turhamaisuutensa oli sen tehnyt. Hänen turhamaisuutensa ja tosikkomaisuutensa.
Susan istui lähimpänä alttaria olevalle penkille silmät sisarustensa nimiin luotuna. He kaikki neljä olivat joskus olleet hyvinkin läheisiä, kokeneet yhdessä sellaista mitä kenenkään muun olisi vaikea uskoa. He kaikki olivat olleet yhdessä professori Kirken vanhassa vaatekaapissa…
Susan hautasi kasvonsa kämmeniinsä ja purskahti lohduttomaan itkuun. Miksi hän oli kieltänyt Narnian? Miksi hän oli ajanut mielestään kaikki muistot, jotka hänellä oli sieltä ja onnellisista hetkistä sisarustensa kanssa? Miksi hänen oli pitänyt muuttua tylsäksi, ahdasmieliseksi kääväksi?
Muut kolme olivat aina yrittäneet puhua hänelle Narniasta, mutta hän oli teeskennellyt sen olevan vain kuviteltu maa, jonka asukkaita he olivat pieninä leikkineet.
”Älkää olko lapsellisia hupsuja, kasvakaa aikuisiksi”, hänellä oli ollut tapana sanoa heille. ”Puhukaa jostain muusta.”
Nyt hän ei olisi halunnut puhua muusta kuin siitä. Hän halusi vain saada sisarensa ja veljensä takaisin, istua heidän kanssaan puutarhakeinuun ja keskustella maailmasta, jota he kerran olivat hallinneet, josta kukaan muu ei tiennyt. Maailmasta, jossa oli asustanut kultainen leijona…
”Voi Aslan, sinä vihaat minua nyt”, Susan sopersi itkien entistä rajummin. ”Anna anteeksi, olin idiootti, naurettava idiootti.” Ja niin hölmöltä kuin se hänestä olisi minä tahansa muuna hetkenä tuntunutkin, hän nousi penkiltä polvistuakseen arkkujen eteen ja kohotti kätensä pyytäen: ”Tuo heidät takaisin.”
Muistot tulvivat hänen mieleensä.
-~-~-~-~-
Hello world
Hope you’re listening
Forgive me if I’m young
For speaking out of turn
There’s someone I’ve been missing
I think that they could be
The better half of me
They’re in their own place trying to make it right
But I’m tired of justifying”Susan, sinä et tiedä minkälaista se oli.”
Edmund istui kivellä käsivarret polviensa ympärillä ja tärisi kauttaaltaan. ”Hän löi minua, löi, ja kun hän katsoi minuun, luulin kuolevani… Koko ajan oli niin kylmä. Ja minä kaipasin teitä…”
Edmundin silmät kääntyivät Susaniin päin ja hän hätkähti piinattua ilmettä pojan kasvoilla. ”Ed… minä olen pahoillani. Meidän olisi pitänyt huolehtia – ”
”Vahtia minua paremmin, niinkö? Katsoa, ettei pikkuvauva tee mitään typerää omin nokkinensa”, Edmund naurahti pilkallisesti, mutta nauru muuttui nyyhkytykseksi. ”Ainoa kerta, jolloin olisin toivonut teidän katsovan perääni.”
Susan riensi veljensä luokse ja veti tämän itseään vasten. Poika kietoi kätensä hänen ympärilleen ja yritti tukahduttaa itkunsa, muttei onnistunut, ja pian Susan tunsikin pukunsa etumuksen olevan jo läpimärkä.
”Edmund pieni, älä itke”, hän kuiskasi hellästi. ”Se on ohi nyt. Sinä olet täällä, Jadis ei. Se on ohi nyt.”
-~-~-~-~-
Susan silitti vasemmanpuoleisimmassa arkussa makaavan tummatukkaisen pojan poskea.
”Se on ohi nyt ja minä olen täällä. Mutta sinä et.”
So I say you’llCome home
Come home
Cause I’ve been waiting for you
For so long
For so long
And right now there’s a war between the vanities
But all I see is you and me
The fight for you is all I’ve ever known
So come homeSusan käveli seuraavan arkun luo.
-~-~-~-~-
I get lost in the beauty
Of everything I see
The world ain’t half as bad
As they paint it to be
If all the sons
If all the daughters
Stopped to take it in
Well hopefully the hate subsides and the love can begin
It might start now…
Well maybe I’m just dreaming out loud”Eikö täällä olekin kaunista, Su?”
Lucy hyppelehti joen reunaa pitkin ja pysähtyi silloin tällöin poimimaan kukan kimppuunsa, joka alkoi jo olla valtava.
”Ihan mukavaa”, Susan sanoi hymyillen sisarensa riemulle ja seurasi tätä helmat polviin kohotettuina etteivät ne vettyisi.
”Ihan mukavaa”, Lucy matki omaksuen äänen, jota hän käytti halutessaan kuulostaa aikuismaiselta. ”Täällä on ihanaa! Katso nyt noita lintuja, kuuntele miten ne laulavat! Tämä on Narniaa parhaimmillaan.”
Lucy loikki taas parikymmentä metriä eteenpäin ja Susan seurasi perässä. Yhtäkkiä nuorempi tyttö pysähtyi ja katsoi häntä virnistäen.
”Tiedätkö, täällä on aika vaikea uskoa, että maailma olisi paha paikka. Aina puhutaan kurjasta, julmasta maailmasta, jossa on vain huijareita, vihaa, pahoja asioita. Täällä niistä ei ole häivähdystäkään.”
Susan ei voinut olla nauramatta ja kaappaamatta pikkusisartaan syliinsä. ”Sinä olet aina oikeassa, Lucy, senkin unelmoija.” Hän kurottui nykäisemään kukkivan oksan yllään humisevasta tuomesta, ja taivutti sen seppeleeksi Lucyn päähän. ”Tämä paikka on liian hyvä edes sellaisten asioiden ajattelemiseen.”
-~-~-~-~-
Kyynel putosi keskimmäisessä arkussa lepäävän kauniin tytön otsalle.
”Sinä olit aina oikeassa”, Susan nyyhkäisi.
Come home
Come home
Cause I’ve been waiting for you
For so long
For so long
And right now there’s a war between the vanities
But all I see is you and me
The fight for you is all I’ve ever known
Ever known
So come homeSusan käänsi katseensa hitaasti kohti viimeistä arkkua.
-~-~-~-~-
Everything I can’t be
Is everything you should be
And that’s why I need you here
Everything I can’t be
Is everything you should be
And that’s why I need you here”Susan, minä toivon etteivät he olisi täällä.”
Peter seisoi käsivarret ristittyinä nukkuvien pikkusisarensa ja pikkuveljensä välissä. ”He ovat niin nuoria…”
”Sinä et itse ole paljoakaan vanhempi, joten älä aloita tätä taas”, Susan puuskahti ja käänsi selkänsä isoveljelleen.
”Äläkä sinä ala valittamaan taas”, Peter murahti. ”Minulla on tarpeeksi murehtimista Kaspianissa, joka ei suostu tekemään kunnollista yhteistyötä telmarilaisten linnaan hyökkäämisen suunnittelussa, ja sen olisi tarkoitus tapahtua jo huomenna.”
Susan kääntyi takaisin Peteriin päin. ”Anteeksi, olen varmaan vain väsynyt. En minäkään tahtoisi heidän joutuvan keskelle tällaista.”
”He eivät edes anna minun suojella itseään, väittävät pärjäävänsä paremmin ilman”, Peter hymähti. ”Enkä minä edes tiedä pystyisinkö siihen vaikka antaisivat…”
Poika lysähti lattialle istumaan. Hän nosti kätensä kasvoilleen ja kun hän veti sen pois, hänen silmissään kimaltelivat kyyneleet. ”Minä en pysty mihinkään.”
Susan käveli veljensä luo, kyykistyi tämän eteen ja otti tämän kädet omiinsa. ”Peter, sinä pystyt tekemään vaikka mitä. Sinä tiedät ja minä tiedän, että sinä suojelet heitä niin hyvin kuin vain ikinä voit. Sinä et ole täydellinen, sinäkään et pysty kaikkeen.”
Peter laski katseensa maahan. ”Jos minä kuolen huomenna, sinun täytyy luvata huolehtia heistä. Sinun täytyy olla se, joka minä en ole kyennyt olemaan.”
”Peter, sinä et kuole”, Susan kuiskasi ja irrotti toisen kätensä veljensä otteesta pyyhkiäkseen tämän kasvoille karanneen kyyneleen. ”Totta kai minä pitäisin heistä huolta, ovathan he minunkin sisaruksiani, mutta… Peter, sinä et kuole.”
Peter katsoi nyt sisartaan silmiin ja hymyili. ”Mihinkähän minä joutuisinkaan ilman sinua”, hän naurahti ja suuteli Susanin otsaa.
-~-~-~-~-
Susan vajosi istumaan kuolleenakin uljaalta näyttävää nuorta miestä sisällään pitävän arkun viereen.
”Ja mihin minä olenkaan joutunut ilman sinua.”
Susan kyhjötti hiljaa pää polviin painettuna muutaman minuutin ajan arkkujen vierellä. Hän olisi istunut siinä kauemminkin, ikuisuuksiin asti, mutta joutui nousemaan äkisti seisomaan kuultuaan kirkon ovelta ääntä.
Suntio on tullut, hän ajatteli ja kuivasi nopeasti silmänsä hansikkaallaan. Hän lähti jo laahustamaan ovea kohti vailla tippaakaan normaalista ylpeydestään, mutta pysähtyi kun hänen äsken kuulemansa ääni olikin yhtäkkiä lähempänä. Se tuntui pyörteilevän hänen ympärillään, ja hän tajusi, ettei se ollut peräisin suntiosta. Hän hengitti sisäänsä raikasta ilmaa, jonka ääni oli tuonut mukanaan, ja hymyili. Hän tiesi mistä ääni oli, mikä ääni oli. Sen tuoksu, sen maku, sen aiheuttama tunne kertoi sen.
Monenkin vuoden jälkeen Susan pystyi helposti tunnistamaan Narnian.
Ja ääni lauloi. Se lauloi vuorotellen Edmundin, Lucyn ja Peterin äänellä.
So hear this nowCome home
Come home
Cause I’ve been waiting for you
For so long
For so long
And right now there’s a war between the vanities
But all I see is you and me
The fight for you is all I’ve ever known
Ever known
So come homeSusan kuuli naurun kirpoavan huuliltaan ja kohotti kasvonsa ylöspäin, sinne missä kuvitteli Narnian olevan.
”Odottakaahan vain.”
Come homeVida
