En-nu jatkoa tulee tässä näin, kiitos!
phoebeZ kiva juttu että luku oli aika ihana
kiitos itsellesi ♥
Tauolta ollaan palattu ja tässä tulee luku. Kirjotin sen aika kiireellä joten siellä saattaa olla taas miljoona virhettä, anteeksi jälleen.
Tarkoitus oli tehdä tästä semmonen überpitkä mutta sekin jäi sitten haaveeksi
Luku 10 Bella PovEsme väitteli Edwardin kanssa jostain, mutta minä en enää oikeastaan kuunnellut, vaan ihastelin sisustuksen virtaviivaisuutta.
Kunpa minunkin äitini olisi sisustussuunnittelija. Ajatellessani Reneétä suupieleni vääntyivät väkisinkin alas. Hän oli viime päivinä tullut joka ilta humalaisena kotiin, ja syyttänyt minua aamulla maassa makaavista särkyneistä tavaroista, joka hän oli ohimennen kaatanut.
Äkkiä jokin tarrasi minua vasemmasta käsivarresta, ja alkoi vetää minua kohti yläkertaan johtavia portaita.
"Alice, mitä sinä-"
"Mennään yläkertaan. Kyllä Edward löytää sinut ennemmin tai myöhemmin," hän sanoi ja virnisti hyppiessään sirosti portaita ylöspäin, kun minä kompuroin perässä.
Kävelimme yläkerran käytävällä kohti Edwardin huonetta. Yhtäkkiä Alice kuitenkin vetäisi minut mukaansa vasemmalle, ja kysyi minulta "järkyttyneenä":
"Etkai sinä nyt oikeasti luullut, että minä nukkuisin veljeni kanssa samassa huoneessa?"
Suljin oven perässäni kun astuin avaraan huoneeseen. Suoraan edessäni näkyi suuri ikkuna, jonka edessä oli pöytä, jolla lepäsi uutuuttaan kiiltävä läppäri. Siihen en uskaltaisi koskea, sillä rikkoisin sen kumminkin.
Vasemmalla oli jättikokoinen parisänky, jolle menin istumaan, ja katselin ympärilleni. Seinällä oli muutama Musen, Paramoren ja Billy Talentin juliste. Ja ainiin. Yksi jättikokoinen Orlando Bloom. Jasper ei varmaan pitänyt siitä.
Parisängyn jalkopäässä oli suuri ovi, joka oli apposen auki. Alice kurkisti oven takaa, ja väläytti häikisevän hymyn.
"Tule tänne Bella."
Nousin upottavan pehmeältä sängyltä, ja seurasin häntä huoneeseen - joka muuten sattui olemaan isompi kuin minun makuuhuoneeni-. Se oli täynnä hyllyjä, joilla lepäsi muodikkaita vaatteita. Suuni loksahti auki ja Alice katsoi minua tyytyväisenä reaktiostani.
"Niin onhan se hieno, vaikka itse sanonkin," hän mumisi ja siveli kädellään lähimpänä olevaa hyllyä . "Mutta jätetään hämmästelyt sikseen, nyt pidetään muotinäytös!" hän hihkaisi ja pomppi paikallaan.
En vastannut mitään järkytykseltäni, ja hänen ilmeensä muuttui oudoksi epävarmuuden ja kyllästyneisyyden sekoitukseksi
"Beeellaa! Älä viitsi pilata tätä iloa minulta," hän ruikutti ja risti kätensä rinnalleen myrtyneen näköisenä. "Minä vihdoinkin saan tilaisuuden olla kanssasi, etkä sinä suostu mihinkään!"
Katsoin Alicea yllättyneenä hänen marttyyrimaisesta asenteestaan.
Pian hän kuitenkin leppyi.
"Saisit tietenkin myös vaatteita omaksesi," hän maanitteli.
Pudistin päätäni nauraen.
"Suostun kyllä siihen, että pidetään muotinäytös, mutta vaatteita en suostu ottamaan vastaan," sanoin hiukan huvittuneena.
Vilkaisin Alicea ja huomasin hänen mittailevan katseellaan asukokonaisuuttani arvosteleavasti, toinen kulma koholla.
"Ei. Siitä asiasta ei keskustella," hän vastasi, ja kääntyi penkomaan vaatteita.
Huokaisin, ja palasin istumaan hänen sängylleen.
Kului minuutti.
Viisi minuuttia.
Noin kymmenen minuutin kuluttua hän tuli takaisin kantaen mahdottoman suurta vaatevuorta. Siinä oli vaatteita varmaan kaksi kertaa enemmän, kuin itse omistin.
Hän laski vaatteet sängylle, ja nosti kasasta punavalko- raidallisen löysän paidan, jossa oli puolipitkät hihat, sekä mustat minishortsit.
"Alice en minä voi...tarkoitan.. en käytä tuollaisia vaatteita," möläytin ja nolostuin suorasukaisesta selityksestäni.
Hän ei kuitenkaan ollut moksiskaan, vaan ojensi vaatteet minulle, ja käski mennä vaihtamaan ne vessaan.
Huokaisin, sieppasin vaatteet hänen kädestään ja löntystelin hänen suurikokoiseen vessaansa, joka olisi kuulunut kylpylään.
Yllätyin suuresti, kun vilkaisin itseäni peilistä. Vaatteet jopa sopivat minulle.
Aukaisin vessan oven ja Alice nosti katseensa lehdestä, jota oli juuri lukemassa, ja hymyili suu korvissa.
"Kävele eteenpäin," hän sanoi, ja minä tein työtä käskettyä. "Pyörähdä."
Pyörähdin ja pysähdyin metrin päähän hänestä.
"Minä niiin tiesin, että tuo asu sopisi sinulle, Bella," hän sanoi tyytyväisenä aikaansaannoksestaan. "Nyt kokeilet näitä," hän jatkoi, ja tyrkkäsi uuden asun käsiini.
Olin juuri menossa vessaan, kun Alicen ovi pamahti auki, ja sisään tuli kyllästyneen näköinen Edward.
"Alice, en tiedä, mitä olitte tekemässä, mutta minun pitää viedä Bella kotiin ennen kuin tulee pimeää," Edward sanoi.
Silloin tajusin, että pelastukseni oli tullut.
"Niin tietenkin," myöntäilin. "Äiti ei tykkäisi, jos minä myöhästyisin kotoa."
Alice mutristi huuliaan surullisen näköisenä, mutta ilme kirkastui, kun hän keksi jotakin.
"Annan teidän mennä, jos Bella pitää nuo vaatteet itsellään," hän sanoi. "SEKÄ pitää niitä koko loppupäivän päällään."
Huokaisin ja nappasin omat vaatteeni vessasta.
"Heippa, Alice," mumisin, kun lähdin huoneesta pois Edward perässäni.
Istuin pelkääjänpaikalla, kun Edward ajoi ilta- auringon valaisemalla tiellä. Ulkona ei näkynyt juuri ketään, se jotenkin rauhoitti minua.
"Bella," Edward aloitti, ja minä käänsin katseeni häntä kohti.
"Niin?"
"Piditkö perheestäni?"
Miksi hän sitä kysyi? Tietenkin minä pidin! Päätin kuitenkin hiukan kiusata häntä.
"Hmmmh," mumisin suu mutrussa.
"En oikein ole varma... kun ottaa huomioon," mutisin miettivän näköisenä, ja vilkaisin Edwardia, jolla oli kasvoillaan huolestunut ilme.
"Eli et, vai?" hän kysyi pelokkaana. Aivan oikein,
pelokkaana.
Pyöräytin silmiäni, ja taputin hänen päälakeaan.
"Tyhmä. Tietenkin minä pidin," sanoin nauraen ja vedin käteni pois.
Hän vain pudisti päätään helpottuneena.
Ajoimme taloni pihaan, ja sanoimme hyvää yötä, ennen kuin suljin auton oven, ja Edward ajoi pois.
Tällä kertaa olohuoneessa paloi valo.
A/N: Jos olisin ollut ilkeä, niin olisin jättänyt tähän kohtaan. Oliko Reneé jättänyt sen vahingossa päälle?
Kurkkasin olohuoneen ikkunasta, siellä ei näkynyt ketään.
Menin huokaisten ulko- ovelle ja avasin sen. Jätin kenkäni eteiseen, ja suljin oven perässäni.
RÄISK.
Ja niin oli äidin rakkain maljakko pirstaleina lattialla, mutta syypää en ollut minä.
Katsoin ylös hätääntyneenä, ja näin tumman hahmon portaiden yläpäässä. Hän oli heittänyt minua
maljakolla?
"Näkeehän sinuakin vielä, Bella," tumma hahmo puhui.
Silmäni suurenivat. "Äiti?" kysyin pelokkaana.
Hän käveli portaita hitaasti alas liu'uttaen kättään kaiteella.
"Emmekös ole sopineet niin, että sinä tulet ihmisten ajoissa kotiin,
kultaseni?" hän kysyi.
Nielaisin, ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. Äiti ei ollut koskaan käyttäytynyt näin.
"Reneé, mikä sinulla on?" änkytin peloissani. Järkeni toinen puolisko huusi, että minun täytyisi juosta, ja kovaa, mutta toinen puolisko oli auttamattoman utelias tietämään, mitä tästä tulisi seuraamaan.
Kun hän oli edessäni, hänen ilmeensä muuttui raivokkaaksi.
"Kysymykseen ei vastata kysymyksellä!" hän huusi, ja löi minua mahaan. Kaaduin oikean käteni päälle, ja siinä tuntui tykyttävää kipua. Se oli varmasti murtunut.
Nyyhkytin siinä itsekseni, kun hän löi minua kerran toisensa jälkeen.
Jouduin kuitenkin kokoamaan itseni puolustautuakseni.
Nousin pystyyn, ja hän katsoi minua silmät raivokkaina.
"Se, että erosit isästäni, ei tarkoita sitä että voisit ryypätä ja lyödä minua!" huusin vihdoin.
"SINÄ olet syypää tähän!" hän kuitenkin vastasi, ja kohotti kätensä lyodäkseen minua uudestaan, mutta minä väistin löynnin.
"Mitä MINÄ olen sinun mielestäsi tehnyt?!" huusin itku kurkussa.
Hän tuli luokseni, otti leuastani kiinni kädellään, ja katsoi minua silmiin vihaisena.
"Sinä olet aina sen Edwardin kanssa. Et välitä muusta maailmasta paskaakaan. Et välitä minusta," hän sanoi silmät viiruina ja kuiskasi pelottavasti viimeisen sanan.
Riuhtaisin itseni irti ja astuin kaksi askelta kohti portaikkoa. Hänen katseensa seurasi minun jokaista liikettäni.
"Sinä taidat olla aivan sokea," aloitin normaalilla, itkunsekaisella äänellä. "Minä tosiaan YRITIN auttaa sinua, mutta sinä vain makoilit siellä sängyssä! Tajuatko yhtään, miltä minusta tuntui nähdä sinut sellaisessa kunnossa?"
Hän vain nauroi.
Mutta se loppui kuin seinään.
Hän käänsi katseensa kasvoihini.
"Valehtelet," hän sihisi, ja ryntäsi minua kohti.
Vihdoin sain aivoni toimimaan, ja kompuroin portaita ylöspäin.
Saavuin yläkerran käytävälle, ja vilkaisin taakseni nähdäkseni, oliko minulla aikaa mennä huoneeseeni, ja lukittautua sinne koko loppu elämäkseni.
Hän oli kuitenkin tarpeeksi kaukana, joten ryntäsin huoneeseeni, lukitsin sen, ja liu'uin sitä vasten lattialle kyyryyn, kädet polvien ympärille.
En enää välittänyt hänen huudoistaan. En jaksanut.
Omatuntoni solvasi minua minkä kerkesi, olinko minä aiheuttanut tämän?
Olinko minä kauhea ihminen?
Olisiko tätä tapahtunut, jos minua ei olisi ollut?
//pari kommenttia paaaaljon kommentteja, kiitos!